Kirsti Karilan, Maarit Alasuutarin, Maritta Hännisen, Anja Raija Nummenmaan ja Helena Rasku-Puttosen (2006) toimittama kasvatusvuorovaikutus kirja on tervetullut teos kasvatuksen ammattilaisten, tutkijoiden, opiskelijoiden ja yleensäkin kasvatusalalla toimijoiden käyttöön. Teos antaa kattavan kuvan kasvatusinstituutioiden lähinnä varhaiskasvatuksen yhteisöistä, yhteisöllisyydestä ja päiväkotikulttuurista. Päiväkoti on yhteisönä moninainen vuorovaikutuksen näkökulmasta tarkasteltuna. Päiväkodin yhteisön muodostavat erilaiset toimijat: lapset, ammattikasvattajat, vanhemmat, keittiöhenkilökunta sekä siistijät. He kaikki muodostavat omassa päiväkodissa kasvatusyhteisön. Osa näistä toimijoista on tiiviisti, päivittäin vuorovaikutuksessa, osalla on puolestaan löyhempi suhde toisiinsa.

Kirjan rakenne on selkeä ja lukijaystävällinen. Teos on jaettu neljään eri osaan, joissa käsitellään kasvatusvuorovaikutusta eri toimijoiden suhteena. Ensimmäinen osa käsittelee työyhteisöä, kasvattajien välistä vuorovaikutusta. Toinen osa keskittyy ammattilaisten ja vanhempien kohtaamiseen, kolmas osa puolestaan kertoo ammattikasvattajien ja lasten keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Viimeisessä osassa pohditaan lasten keskinäistä kohtaamista ja yhteisöllisyyttä.

Kirjan ensimmäinen osa tarkastelee kasvatusyhteisöjen vuorovaikutuskulttuuria metaforien ja ongelmaperusteisen oppimisen kautta. Anna Raija Nummenmaa pohtii kirjan ensimmäisessä luvussa kasvattajien yhteisöä ja kasvatuskulttuuria. Eri yhteisöjen kulttuuri muodostuu yhteisössä olevien toiminnasta, normeista, arvoista ja perusolettamuksista. Kasvatusyhteisössä kuten päiväkotiyhteisössä, josta Nummenmaa luvussa kirjoittaa, on monia eri toimijoita, jotka omaavat erilaisia kasvatuskulttuureja arvoineen ja normeineen. Vaikka päiväkotiyhteisössä on yhteisesti sovittuja asioita, sääntöjä, on jokaisella kasvattajalla kuitenkin oma näkemyksenä kasvatuksesta, kasvatuksen arvoista. Toimiessani lastentarhanopettajana kymmenisen vuotta, huomasin kuinka vaikeaa on joskus päättää yhteisistä päiväkodin säännöistä, jos kasvattajilla on erilainen näkemys toiminnan kasvattavasta luonteesta. Konkreettisena esimerkkinä on lasten leikkiminen ja kiikkuminen erilaisissa kiipeilytelineissä. Toinen aikuinen kieltää sen ja toinen sallii. Kieltämisen ja sallimisen takana voi olla erilainen kasvatuskulttuuri, jossa itse on kasvanut. Nummenmaa kuvaa metaforien kautta kasvatuksen vuorovaikutuskulttuuria. Metaforat heijastavat kasvatusyhteisössä toimivien kasvattajien henkilökohtaista kokemusta ja sitä kautta avautuu erilaisia kulttuurisia merkityksiä.

Kirjan toisessa luvussa Nummenmaa yhdessä Kirsti Karilan kanssa pohtii ongelmaperustaisen oppimisen merkitystä varhaiskasvatustyön suunnittelussa. Päiväkoti työympäristönä luo yhteistoiminnallisen yhteisön, sillä päiväkodin lapsiryhmissä työskennellään yhdessä pakostakin jollain sitoutumisen ja osallisuuden tasolla. Ongelmaperusteisen oppimisen kokeilu anti päiväkotiyhteisössä kiteytyy henkilökunnan työskentelyä koskevien mietteiden kuvauksessa.

Kirjan toisessa osassa kohtaavat vanhemmat ja kasvatuksen ammattilaiset. Merja Korhonen pohtii kirjoittamassaan luvussa sukupolvien kulttuurista erilaisuutta lapsen kasvatuksen kannalta. Tämä luku on mielenkiintoinen oman työn alla olevan väitöskirjatutkimukseni kannalta, jossa lastentarhanopettajat muistelevat lapsuutta ja nuoruutta ja sitä kautta omaa työtään tässä ajassa. Omat lapsuuden muistot kertovat toisenlaista kulttuurista tarinaa, joka ei ole aina verrattavissa tähän päivään. Tämän päivän kasvattaja on uudenlaisten haasteiden edessä median ja tietoyhteiskunnan luomien mahdollisuuksien ja uhkien kasvatuskulttuurissa kuten Korhonen pohtii.

Vanhempien ja kasvatusammattilaisten yhteistyötä, kasvatuskumppanuutta pohtivat Maarit Alasuutari ja Kirsti Karila kirjoituksissaan. Alasuutarin luku antaa kuvan kasvatuksen erilaisista kulttuurisista kehyksistä, joissa lapset, vanhemmat ja kasvatusinstituutioiden henkilökunta toimivat muodostaen osittain erilaiset kehykset kasvatukselle. Nämä kulttuuriset kehykset tai rakenteet eivät ole selitysmalleja oikealle tai väärälle kasvatukselle, vaan niiden kautta voidaan pohtia kasvatuksen erilaisia käytäntöjä. Alasuutari ottaa esimerkiksi lasten vanhempien haastattelukatkelmia pohtiessaan kasvatuksen erilaisia kulttuurin kehyksiä. Kasvatuksen arjessa on erilaisia tilanteita ja käytänteitä, joiden mukaan niin lapset kuin aikuiset toimivat. Esimerkkinä Alasuutari pohtii tyttöjen ja poikien suuntautumista ja suuntaamista erilinjaisuuteen kasvatuksen suhteen. Omassa tutkimusaineistossani lastentarhanopettajat pohtivat myös sukupuolistunutta käytäntöä ja omaa toimintaansa ohjatessaan tyttöjä ja poikia eri leikkeihin ja toimintoihin. Usein nämä sukupuolistuneet käytännöt ovat tiedostamattomia kulttuurisia kehyksiä, joiden mukaan toimitaan.

Kasvatuskumppanuus on nostettu kasvatusyhteistyökeskusteluun 2000-luvun alussa. Kirsti Karila on useissa aikaisemmissa artikkeleissaan (esim. Kasvatuslehti 4/2005) kuvannut kasvatuskumppanuutta päiväkodin arjessa. Tässä kirjassa kasvatuskumppanuus pohdinta jatkuu kasvatusammattilaisten ja vanhempien välisen yhteistyön tarkastelussa sekä vanhempien että kasvatusammattilaisten äänenä aineistokatkelmien muodossa. Kasvatuskumppanuus tai yhteistyö, mitä käsitettä nyt halutaankin käyttää, keskustelusta puuttuu se tosi seikka, että kasvatusammattilaisen rinnalle tulee useimmiten äiti. Vanhemmuus-diskurssissa häivytetään äidit ja isät ja kuitenkin vanhemmuus on aina sukupuoleen sidottu. Voi siis kysyä, ketkä muodostavat kasvatuskumppanuuden.

Kirjan kolmas osa käsittelee aikuisten ja lasten kohtaamista kasvatusinstituutioiden kentällä. Lapsen osallisuudesta koulun kulttuurissa kirjoittaa Helena Rasku-Puttonen. Avainasemaan nousee opettaja, jolla mahdollisuus antaa tai riistää lasten osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuus. Rasku-Puttosen käyttämät esimerkit luokkatilanteesta kuvaavat opettajaa keskustelukulttuurin ohjaajana ja osallistavan toimintakulttuurin mahdollistajana. Lasten osallistuminen kasvatus- ja oppimiskulttuurin rakentamiseen on pitkälti kiinni opettajan antamasta tilasta ja vastuusta. Osallistuvuus onkin vallan ja vastuu jakoa, jota ei tässä luvussa oteta tarkastelun kohteeksi tarkemmin, mutta mikä on luettavissa rivien välissä. Maritta Hännikäinen pohtii yhteenkuuluvuuden tunnetta esiopetusryhmässä ja käsittelee aihetta yhteisten sääntöjen ja sopimusten, leikin, lasten oman ajan, ystävyyden ja me-hengen luomisen näkökulmista. Hänen kysymyksenä luvun lopussa laittavat pohtimaan kasvatusyhteisön toimintakulttuuria yleensäkin ja sitä toteutuuko lasten tasavertaisuus osallistuvuuden kautta ja mikä merkitys osallistuvuudella on lapsen kasvulle. Näiden kysymysten herättämiä ajatuksia olisi mukava lukea jatkossa.

Merja Ikosen, Eeva-Liisa Kronqvistin ja Riitta-Liisa Korkeamäen kirjoittamat luvut kirjan viimeisessä osassa kuvaavat lasten keskinäisen kohtaamisen käytäntöjä. Lukiessani tätä lasten keskinäistä vuorovaikutusta, erityisesti luvuissa olevia aineistokatkelmia ajatukseni lasten toiminnan ja leikin havainnoinnin tärkeydestä vahvistuu. Jotta kasvattaja voisi tukea lapsen kehitystä, kasvua ja oppimista entistä paremmin, on leikin seuraaminen tärkeää. Päiväkodin toiminta on edelleen liian usein aikuisjohtoista suunnittelua ja ohjattua toimintaa. Toiminta on epäsymmetristä tietämistä, kuten Kronqvist toteaa. Esimerkiksi sukupuoli ja ikä rakentavat vuorovaikutuksen ja tietämisen epäsymmetrisyyttä niin aikuisten kuin lasten sosiaalisissa tilanteissa ja kasvatuksen käytännöissä. Lasten leikin seuraaminen ja sitä kautta kasvattajan työn kehittäminen tuo uusia ulottuvuuksia lapsen kasvuun saattamiseksi.

Kokonaisuutena kirja antaa yhtenäisen ja kattavan kuvan kasvatusyhteisöstä ja yhteisöllisyydestä, kasvatuksen moninaisesta kulttuurisesta kentästä, jossa aikuiset ja lapset toimivat ja omalla toiminnallaan rakentavat yhteisöä. Yhteisöä ja yhteisöllisyyttä tarkastellaan eri toimijoiden näkökulmasta ja miten nämä toimijat ovat suhteessa toisiinsa. Kirjassa kuvataan erityisesti kasvatusyhteisöissä olevaa vuorovaikutusta, mutta paikoittain yhteisön ja yhteisöllisyyden kuvaukset sopivat mihin tahansa yhteisöön. Kirjan teema antaa kasvattajille pohdittavaa ja pureksittavaa, millaisissa erilaisissa yhteisöissä ja vuorovaikutuskulttuurissa niin lapset kuin aikuisetkin toimivat.