Poliittisen talouden tutkimuksessa on alkanut tapahtua myös Suomessa. Arvosteltava teos on Vasemmistofoorumin tutkimushankkeen tulos, joka ilmoittaa tehtäväkseen valaista immateriaalisen tuotannon ja siihen liittyvien hallintamekanismien luonnetta. Kirjoittajat luotaavat tietotalouden nimissä vyörytettyjä uudistuksia Suomessa; yliopistouudistus, tekijänoikeuskeskustelu, informaatioteknologian sovellukset ja niiden yleistyminen elämän eri aloilla 2000-luvulla. He hahmottelevat linjaa aiheisiin liittyvän poliittisen ohjelman varalle. Neljän kirjoittajan osuudet ilmoitetaan yhteisvastuullisiksi siten, että kukin vuorollaan saa kädenjälkensä päällimmäiseksi johdannon nimeämissä vuoroluvuissaan. Yksissä tuumin ja tieteellisen neuvonantajaryhmän tarkastamana tekijät ilmoittavat aikamme tärkeimmäksi poliittiseksi kysymykseksi yhteisvaurauden yksityistämisen vastustamisen.

Alkuluvuissa kerrotaan Suomen olevan yhden totuuden maa. Tämän oletuksen varassa kirjan johtopäätökset ovat loogisia, jatkotutkimuksiin ja kyseenalaistamiseen haastavia. Onko kirja poliittisen ohjelman opas? Testaan ajatusta yhteisvauraudesta ja sen yksityistämisen vastustamisesta talouspolitiikan uuden suunnan nimenä. Viimeinen luku on jaettu kahteen lohkoon, arjen vastarintaan eli jäytämiseen ja valtiolliseen politiikkaan. ’Yhteisvauraus’ määritellään käsitteenä vedestä ja puhtaasta ilmasta alkaen kaikeksi, joka jää yksityisen vaurauden ulkopuolelle. ’Talous’ määrittyy toiminnaksi, joka toimii jokseenkin antiteettisesti kaiken sen suhteen, mitä yhteisvauraus edustaa. Vanhaa perua olevat poolit valtion ja markkinoiden välillä ovat asemissaan, kumpikin tahoillaan, jakamaan vaurautta perinteisten, keskenään erilaisten, arvonlisäykseen liittyvien oppiensa mukaan. Vaivojen palkkana näyttäytyvä materiaalinen manna on sekin vanhaa perua lumenväristä. Tässä mielessä yhteisvauraudeksi ja markkinataloudelliseksi toiminnaksi määrittyvät antiteesit talouspolitiikan hyvänä ja huonona ytimenä eivät käsitteissään esitä mitään uutta oppihistorian kuluttamilla, vanhoilla raiteillaan. Kapitalismin vinoumiin on vaikea suhtautua uutta luoden, jos omistajuuteen ja voitontekoon liittyvät dualismit on ideologisista syistä pidettävä liikkumatta paikallaan isiltä pojille, äideiltä tyttärille, valtiosta markkinoille.

Teoksen immateriaalitalouden esimerkit ja poliittiset puhekatkelmat kiertävät kotimaisia keskusteluja 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, kitkerän katkuisia kaikuja akateemista autonomiaa ja valistuksen perusteesejä syvästi loukanneesta yliopistouudistuksesta sekä tietotalouden tuotteistamiseen luottavaisesti suhtautuneesta julkisesta päätöksenteosta. Kirjan lähdekritiikki on poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen sopivan anekdoottimuotoista, tarkasti valittua, vailla lukijaa rasittavia käsitteellisiä läpikäyntejä oppihistorian eiliseen. Tällä tavoin pakatun kirjan ilmoitettu tarkoitus toteutuu. Immateriaalin hallinnan kapitalismin päivitys 2000-luvun Suomeen palvelee poliittisen ohjelman  virstanpylväänä vauraususkon näyttämöllä.

Materiaalisen dialektiikan metodisille eväille on annettava tässä teoksessa oma oikeutuksensa, mutta talouden poliittiseen uudistustyöhön globaalin markkinasamanlaisuuden maisemassa ne antavat entistä äärimmäisemmän vastauksen: On niitä, joilla on ja niitä, joilla ei ole. Se on äärimmäisen, varallisuudeksi pelkistetyn olemassaolon ilmaisun muoto, jota ohjaa kapitalistista järjestelmää kannatteleva omistamisen ehto; tuottamisen talous arvonlisän aikaansaamiseksi. Tässä yhteydessä on pakko kiinnittää huomiota käsitteellistämisen tapaan, jolla dialektinen kritiikki operoi. Kyse on nimetyistä, käsitenimistään irtipysyvistä totuuden kappaleista, jotka materiaalisina vaikuttavat maailmassa. Nimistään riippumatta totuuden voimat riepottelevat talouteen astujia armottomalla otteellaan. Voimia voidaan kuitenkin hyödyntää julistamalla ne omistuksen alaisiksi. Omistajuudesta on käytävä taistelua, maailman tappiin. Koska taloutta ei voi tai saa kirjoittaa toisin, ei edes akateemisena aivovoimisteluna? Eikä varsinkaan poliittisen päätöksenteon oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi?

Kirjassa nostetaan toistuvasti esiin kansallisvaltiokeskeisen politiikkapuheen vanhoillisuus, josta halutaan päästä eroon. Samalla talouden mittareista kulunein ja kuuluisin, bruttokansantuote, luikertelee kuin varkain näyttämään kyntensä talouden menestyksen ja menestymättömyyden erontekijänä – ja sitä kautta teoksen reaalisen kerronnan kehykset maalaavana taustana. Jäin kaipaamaan BKT:n käsitteellistä purkamista, että talous saisi teoksessa mainostettua voimaansa paremmin kuvaavat, kybertyyliin häilyvät – kenties kuvissa erottumattomat kasvot.

Teoksen esimerkit ovat eri tavoin näyttäytyvien, im/materiaalisen kapitalismin ehtojen luentaa. Voinee toivoa, että talouden itsensä immateriaalisuus eli kirjallinen luuranko olisi myös kaivettu kaikkineen kaapeistaan ulos; esitelty se narsistisen estetiikan umpioon jääneessä auvossaan, itse itsensä kuvana, omissa instituutioissaan heijastuksista kauneimpana. Tällä tavoin ehkä jopa kirjaston ikkunasta oman maailmansa poliittista taloutta katsonutta Marxia voitaisiin lähestyä kriittisesti, juuri tässä poliittisessa kontekstissa – luopumatta ideologisesta yhteisvarallisuuden ajatuksesta, sitä edelleen poliittisesti tarkoituksenmukaisena puolustaen. Muinaiseen kansallisvaltiolänteen räätälöityyn, yhteen ja ylittämättömään ”talouden silmään”, kaiken näkevään kansantuotteeseen lienee syytä alkaa kehittää tämän teoksen eetoksen henkimiä, korvaavia tapoja esittää, kritisoida ja purkaa talouden kielen kansallista perua kasvavia ”kukkia”.

”Talouden” unohtama toinen näyttäytyy kirjan aiemmissa luvuissa. Tere Vadénilta lainattu toinen talous määrittyy paikaksi, jossa kukaan ei vieraannu. Kirjan utooppiset rakennelmat seuraavat toisiaan ja rakentavat toista paon, unen tai huomenna lunastettavan lupauksen varaan. Poliittisen talouden luennan ylihistorialliset, rakenteelliset pidikkeet tiivistyvät tässäkin teoksessa käytetyn käsitekielen sitomaan oletusvalliin, jonkinlaiseen merkityksen vaihesiirtoon; dialektiseen kritiikin esittämisen koodiin, jonka ideologiset pidikkeet ovat tunnetusti kaukana uusklassisen talousteorian itseensä sitoman topologian oletuksista. Talouden ikuisen demonisoinnin sijasta olisi riemastuttavaa antaa uuden vuosituhannen tuunata ajanhenkeään: Paikan analyysi, maiseman siirtymät ja merkityksellistymisen kysymykset ovat keskeisiä mediatutkimuksen aiheita, joita immateriaalisen talouden analyysi voisi muokata metodeikseen – sekä immaterian että talouden kääntämisen työhön. Poliittisen talouden uudistamista palveleva tutkimus, kansallisuusmytologian ylittävä teoretisointi, voisi lähteä aprikoimaan ja purkamaan läsnäolevaksi kuvitellun ajan oletusta talouden jokaisen käsitenimen muotoehtona. Poliittiset aivoriihet ja energiakoneet saattaisivat yllättää itsensä kirjaamalla poliittiset ohjelmansa kahden askelina, sekä puolueittensa että talouden perustutkimuksen ylikäyvänä huolena toisesta.

Kustantajan sallimien painovirheitten vilinä silmissä pudottaa poliittiseen ohjelmatyöhön tarkoitetun kirjan arvosanaa. Immateriaalin talouden, elämäksikin kutsutun, vastaanottaminen talouspolitiikan BKT:n ylöspanemissa huoneissa on kirjan arvoinen kysymys, jolle tämä teos tarjoaa seuraa tulevien tutkijoiden painiskella yhteisen hyvän nimiin.