Hans Falladan (1893–1947) romaani Yksin Berliinissä on erikoislaatuinen kirjatapaus. Fallada oli 1930-luvulla maailmankuulu bestseller-kirjailija, jonka teoksia esimerkiksi Mika Waltari ylisti. Myöhemmin hän on jäänyt unohduksiin. Nyt julkaistun romaanin hän kirjoitti jo 1946. Teos on harvinaislaatuinen aikalaiskuvaus natseja vastustaneiden tavallisten saksalaisten toiminnasta.

Fallada kuoli ennen teoksen pääsemistä painoon ja se julkaistiin siloteltuna versiona. Teos muokattiin perinteisen sankaritarinan suuntaan poistamalla maininnat siitä, kuinka sen keskeiset henkilöt myötäilivät natseja. Tämä versio suomennettiin jo 1949 nimellä Kukin kuolee itsekseen.

Nyt romaani on suomennettu kirjailijan tarkoittamassa muodossa. Taustalla on selvästi teoksen kansainvälinen menestys.  Suomennoksen nimikin seurailee englanninkielistä käännöstä, joka ilmestyi 2009. Alkuperäisestä teoksesta on säilytetty rujous, jota korostaa dialogin korostettu puhekielisyys. Suomennoksessa se toimii kohtuullisesti.

Kirjan päähenkilöt ovat Ranskan valloituksessa kaatuneen nuoren miehen vanhemmat, jotka aloittavat oman taistelunsa hallintoa vastaan. Hitlerin vastustajista tunnetaan parhaiten yläluokkaiset upseerisalaliittolaiset, jotka yrittivät surmata hänet 1944. Falladan kuvaama perhe sen sijaan on työväenluokkainen. Kyse on korostetusti tavallisista saksalaisista, jotka olivat katsoneet itsensä epäpoliittisiksi. Kirjailija ei kaunistele kuvaamiaan ihmisiä, vaan uskaltaa jopa kutsua heitä pohjimmiltaan juutalaisvastaisiksi. Vasta henkilökohtainen kriisi muuttaa suhtautumisen Führeriin.

Teoksen päähenkilöillä on esikuvansa todellisuudessa, vuonna 1943 teloitetut Elise ja Otto Hampel. On helppo ymmärtää, että Falladaa kiehtoivat yksittäiset ihmiset, jotka lähtivät koko elämää hallitsevaa koneistoa vastaan. Pienten ihmisten protesti ja vastarinta ei tuota teoksessa tulosta. Silti siinä tehdään kysymys siitä, onko parempi nousta pahaa vastaan vaikka ilman toivoakin, sen sijaan, että sallisi sen jäämällä passiiviseksi.

Elise ja Otto Hampel

Falladan kuvaama Berliini on kiehtova. Teoksessa liikutaan köyhillä alueilla, tutuiksi tulevat pikkurikolliset, uhkapelurit ja prostituoidut. Fallada tuntuu olevan tässä ympäristössä kotonaan. Hänen omaa elämäänsä varjostivat nuorena tehdyt rikokset sekä läpi elämän jatkunut huumeidenkäyttö. Teoksen vankila- ja mielisairaalakuvauksissa voi nähdä omia kokemuksia taustalla.

Natsihallinnon korruptoivan vaikutuksen kuvauksessa Fallada on johdonmukainen. Teoksessa ihmiset hakevat hallinnosta henkilökohtaista hyötyä, joka pahimmillaan merkitsee rikollisten nousemista valtaan. Tämän kuvaamisessa kirjailija tuntuu jopa hiukan tarkoitushakuiselta. Hän selvästi haluaa osoittaa vääriksi kansallissosialistien kuvan puolueesta työväenluokan asialla olevana. Puolueen ja sen eliitin etujen osoitetaan moneen kertaan teoksessa menevän kansan edun edelle.

Romaani kuvaa ihmisten pyrkimystä elää kuten aiemmin huolimatta muuttuneesta todellisuudesta. Kun rehelliset ihmiset yrittävät jatkaa työntekoaan, se hyödyttää terrorihallintoa. Pelko on koko ajan olemassa. 1930-luvun bestsellereissään Fallada saattoi vielä kuvata, kuinka ihmiset saattoivat paeta lamaa ja ahdistavia aikoja omaan perheidylliinsä. Natsi-Saksassa tämä ei enää onnistu. Mielivaltainen väkivalta voi kohdistua kehen tahansa.

Yksin Berliinissä onnistuu kaupungin ja aikakauden kuvaamisessa paremmin kuin moni myöhempi teos. Vahvuutena on Falladan hyvä tarinankerronta sekä aikalaisnäkökulma. Teosta eivät paina myöhemmät kliseet natsihallinnosta. Päähenkilötkään eivät jää yksiulotteisiksi sankareiksi. He ovat tavallisia ihmisiä äärimmäisyyksien ajassa.

Suomennos on toimitettu hyvin. Lopussa on liitteenä kansallissosialistien termistöä koskeva sanasto, Falladan lyhyt elämäkerta sekä kuvitusta ja jälkisanat, jotka käsittelevät teoksen suhdetta todellisiin tapahtumiin. 

Elise ja Otto Hampelin laatima postikortti