Kirjoittavia kirjastonhoitajia ovat olleet muiden muassa argentiinalainen maagisen realismin mestari Jorge Luis Borges ja Turun yliopiston kirjaston Volter Kilpi. Nyt heidän seuraansa on liittynyt Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm, jonka esikoisdekkari Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava ilmestyi alkusyksystä.

Tätä kirjoittaessani ei vielä tiedetä, kilpaileeko Ekholmin riemukas jännäri Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta. Ehdokkaat julkistetaan lokakuun lopussa. Sääntöjen mukaan myös Ekholm voi osallistua, hänhän ei ole aiemmin julkaissut mitään kaunokirjallista, vaikka onkin kirjamaailmassa erittäin tunnettu ja tunnustettu – ei vähiten siksi, että hän on sensuurin tutkimuksen ykkösnimi Suomessa.

Mutta asiaan: kansalliskirjaston henkeäsalpaavan kauniiseen kupolisaliin, jossa eräänä kesäisenä aamuna lojuu ruumis. Vainaja on nuori nainen, milteipä lapsi vielä, ja hänen ympärillään leviää jatulintarhan lailla kirjoista tehty spiraali. Hetkeä myöhemmin sisään rynnistää poliisin väkivaltayksikön päällikkö Reinikka, joka muistuttaisi erehdyttävästi tv-etsivä Columboa, ellei painoa olisi huomattavasti enemmän.

Reinikka pestaa poliisin avuksi etsivätoimisto Kalju & Kiharan. Kaksikko ei muistuta mitään aiemmin tunnettuja yksityisetsiviä. Kalju on huoleton humanistimies, jolla on kymmenen approbaturia ja kolme keskeneräistä gradua – suoritukset tosin ovat vanhentuneet aikapäiviä sitten. Hänellä on ollut joitakin orastavia lemmensuhteita, mutta pysyvintä on side lemmikkiin, sokeaan kääpiösnautseriin joka syö kaiken kynttilöistä siirappiin. Kihara on topakka maahanmuuttajanainen, joka harrastaa karatea, vuorikiipeilyä ja käy satunnaisesti sokkotreffeillä.

Pian selviää, että kirjaston kalmo ei ole aivan tuore – sitä on säilytetty balsamoituna ainakin puoli vuosisataa. Mutta pian vainajia löytyy lisää, ja villisti kieppuva juoni vie etsiviä ensin pitkin Helsinkiä, sitten eri puolille Eurooppaa. Luvassa on taide- ja sotahistoriaa, keinoja kaihtamattomia kansainvälisiä roistoja ja itärajan takana tapahtuva loppuratkaisu.

Tämän enempää juonesta ei voi kertoa – dekkareiden lumohan perustuu aina yllätyksellisyyteen. Ekholm näyttää tuntevan lajityypin hyvin: jos esikuvia etsii, niitä löytää usealta vuosikymmeneltä ja monelta mantereelta. Kotimaasta mieleen tulee komisario Palmu ja Reijo Mäen hulvaton turkulaisetsivä Jussi Vares, jolle sattuu ja tapahtuu suunnilleen yhtä tiheään kuin Kaljulle. Keveästi ja kerkeästi kohtauksesta toiseen kiitävä Dan Brown symbolitutkijoineen ja taidehistoriallisine kytkentöineen vilahtaa mielessä, samoin Umberto Econ oppinut ilkikurisuus.

Eikä Kansalliskirjastokaan esiinny ensimmäistä kertaa rikoksen näyttämönä – noin sata vuotta sitten kirjastoamanuenssi Henning Söderhjelm ja hänen kanssakirjoittajansa Emil Hasselblatt ja Olaf Hómen loivat etsivä Corpwiethin, joka jahtasi rosvoja kirjastossa.

Kirjallisuusviitteitä kuin Niilin tulvissa

Ekholmin puoliparodinen, mustaa huumoria tulviva teksti on ladattu niin täyteen intertekstuaalisia kirjallisuusviitteitä, että hetkittäin hirvittää. Pystyvätkö teoksen lukijat todella nauttimaan tästä täysin siemauksin, ellei heillä ole arvosanoja kirjallisuustieteessä, filosofiassa ja taidehistoriassa? Tai tietoa siitä, että teoksen nimi on suoraan Raamatusta, tarkemmin sanottuna Ilmestyskirjasta?

Myös loputon vertausten tulva alkaa jossakin kohtaa hiertää: kun Kaljun päänsärky kolkuttaa ohimoissa kuin köyhälistö pankin ovella, Reinikan vaimo rakastaa miestään kuin vanhaa kattilaa ja aurinko porottaa kuin miljoonan watin lamppu, lukija alkaa yskiä kuin poliisin ikivanha Saab. Turhan usein toistuvia vertauksia viljelevät toki monet muutkin kirjailijat, esimerkiksi Taavi Soininvaara.

Mutta mitäs pienistä, tarina vetää – ja sehän on jännärissä pääasia. Toki hulvattoman menon sivussa viljellään vakavampiakin pohdintoja sekä sotavuosien että nykyajan moraalisista valinnoista, menneisyyden taakasta joka painaa niin hyvisten kuin pahistenkin hartioita.

Toivottavasti tämä jännäri ei jää Ekholmin ainoaksi; etsiväkaksikko Kalju & Kihara pystyisi epäilemättä ratkomaan monta muutakin kiperää rikosta. Kirjan viisi-kuusikymmenlukuinen kansi on sekin omalla tavallaan viehättävä.

Ryppyotsaisimmille kirjaystäville en teosta suosittele. Kaikille muille on luvassa hilpeä ilta, ehkä useampiakin.