Viime vuosina on uutena ilmiönä syntynyt "vaihtoehtoinen historia". Siinä usein kokonaisvaltaisesti ja aina innokkaasti asetetaan perinteiset käsitykset historian kulusta kyseenalaisiksi. Historiaa tutkaillaan jostakin uudesta näkökulmasta, pohjautuen usein aikoinaan "salattuihin" lähteisiin. Näillä selitetään muutkin historiallisen kehityksen linjat syntyneiksi. Olemme kuulleet (paitsi avaruusolennoista) mustista ateenalaisista, temppeliherroista ja Jeesuksen jälkeläisistä, joiden avulla historian solmut selkenevät. Samoin erään italialaisen kirjoittajan mukaan tarujen Troija onkin ollut Suomessa Toijalan tienoilla. Nämä "vaihtoehtoisen historian" kirjoittajat muistuttavat "vaihtoehtoisen lääketieteen" edustajia siinä, että he useimmiten (eivät kuitenkaan aina) ovat amatöörejä, joilla ei ole oppialansa koulutusta, tässä tapauksessa siis historian tai muiden historiallisten ja filologisten tieteiden opintoja. Jotkut ovat selvästi tekemässä sensaatioilla rahaa, mutta vielä useimmat joutuvat hyvää tarkoittaen harhateille innostuksensa vallassa: yksi selitystekijä valtaa mielen niin, että sen todistamiseksi kaikki kelpaa, eikä lähdekritiikkiin kiinnitetä huomiota. Mieleen tulevat hypoteesit esitetään jo todistettuina faktoina.

Pari kolme vuotta sitten kansain välisen bestseller-menestyksen saavutti Gavin Menziesin kirjoittama teos "1421 – The Year China Discovered The World", joka on viime vuonna myös suomennettu ("1421 – Kun Kiina löysi maailman", Genimap 2005). Se on monella tapaa sujuvasti ja jännittävästi kirjoitettu teos, joka kuitenkin – se on pakko jo arvioinnin alussa sanoa – menee vahvasti tälle "vaihtoehtoisen historian" puolelle. Se esittää teorian, joka – jos olisi tosi – muuttaisi maailman ns. löytämisen historian, mutta valitettavasti se innostuksessaan yrittää tehdä ideastaan totuutta kyseenalaisin todistein. Monet väitteet lätsähtävät tarkemmassa syynissä: se on valitettavaa sikälikin, että kirja esittää myös todella mielenkiintoisia kysymyksiä ja on varmasti oikeassa siinä, että Kiinan kulttuurin maailmanhistoriallista merkitystä on vähätelty ja että kulttuurienvälisiä kontakteja on ollut arvioitua enemmän.

Menziesin lähtökohtana ovat Kiinan kulttuurin kukoistus Ming-ajalla ja nimenomaan ne suuret meriretket, joita tehtiin lähinnä Ming-suvun kolmannen keisarin, hallituskausinimellä Yongle kutsutun hallitsijan aikana (ei hallitsijanimellä kuten suomennoksessa lukee). Zheng Hen ja hänen alaistensa eunukkiamiraalien johdolla tehtiin vuosien 1403 ja 1433 välillä seitsemän suurta meriristeilyä, joissa kiinalaiset laivastot purjehtivat Indonesian saaristossa ja Taka-Intiassa, kävivät myös Ceylonissa ja Intian rannikolla sekä eräillä retkillä myös osa laivoista ulotti matkansa Afrikan itärannikolle. Nämä saavutukset olivat merkittäviä, ja laivastot suuria ja laivat erityisen kookkaita.

Tähän asti kaikki on hyvin. Kiinan kulttuurin korkea taso tunnustetaan yleisesti, ja eunukkiamiraalien merimatkoista Aasiassa ja Afrikan itärannikolla on säilynyt runsaasti tietoa. Niistä on myös kirjoitettu lännessäkin useita teoksia ja tieteellisiä artikkeleita, populaariteoksiakin. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana on myös Kiinassa julkaistu laajoja teoksia, kirjoituskokoelmia ja lähdejulkaisuja näistä retkistä.

Menzies haluaa kuitenkin todistaa enemmän. Hän ottaa pääkohteekseen viimeistä edellisen, kuudennen matkan. Sen kuvauksissa on aukkoja, jotka hän täyttää. Muut kuusi matkaa hän kuittaa parilla sivulla. Menziesin mukaan kiinalaiset laivastot sen aikana tekivät maailmanympärysmatkan, löytäen Amerikan niin länsi- kuin itärannikonkin, Antarktiksen, Australiasta ja Uudesta Seelannista puhumattakaan. He kiersivät Grönlannin ja jopa purjehtivat läpi Koillisväylän, siis arktisen merireitin Euraasian mantereen pohjoispuolitse. (Euroopassa he eivät kuitenkaan jostain syystä käyneet.)

Matkalla kiinalaiset laivastot perustivat siirtokuntia Kaliforniasta Peruun sekä Australiaan, Uuteen Seelantiin, Pääsiäissaarelle, Massachusettsiin ja Rhode Islandiin Yhdysvaltain itärannikolle sekä Zaire-joelle Afrikassa. Purjehduksen ohella he pyydystivät mursuja ja hävittivät viikinkiasutuksen Grönlannissa, kaivoivat lyijyä ja salpietaria Australiassa ja kävivät timanttikauppaa Amazonilla. Kiinalaiset kartoittivat matkoillansa myös maapallon, ja näiden karttojen pohjalle suunnittelivat myös sitten Kolumbus, Magalhaez, Vasco da Gama ja kapteeni Cook löytöretkensä.

Näkemys on valtaisa, mutta todisteet siihen verrattuna vähäiset. Mitä kauemmaksi Kiinasta mennään, sitä heikompiin todisteisiin väitteet pohjautuvat.

Kirjallisesti Menziesin teksti on ansiokasta: selkeää, elävää ja hänen omista kokemuksistaan kertoessaan jännittävää. Hänen tyyliinsä kuuluu sitoa tutkimukset omien kokemustensa luomaan kehykseen, kertoa kuinka ja missä ja miten hän etsi todisteidensa ketjua – ja vietti muutenkin mukavasti aikaansa pohtiessaan kiinalaisten laivastojen ongelmia. Tällä oman persoonan ja henkilökohtaisen tutkimuksen läsnäololla on tosin tietty tarkoitus: hänen ainutlaatuiset henkilökohtaiset kokemuksensa ja ne polut, joita hän on tutkimuksissaan kulkenut, pyrkivät antamaan lisäuskottavuutta hänen hämmästyttäville paljastuksilleen. Menzies kertoo käyneensä 120 maassa sekä 900 museossa ja kirjastossa asioita tutkimassa. Tässä häntä lienee auttanut se puolen miljoonan punnan ennakkomaksu, jonka hän kustantajaltaan sai.

Menzies korostaa myös ammattilaisuuttaan merimiehenä: hänhän toimi alun perin meriupseerina, mm. sukellusveneen päällikkönä. Kuinka paljon tämä auttaa purje- ja airokauden merenkulun selvittämisessä, onkin jo kiistanalainen kysymys. Joukko ko. alan asiantuntijoita on puolestaan pitänyt Menziesin tietoja merivirroista ja tuulista sekä niiden vuotuisista esiintymisajoista virheellisinä: hänen kertominaan vuodenaikoina ei ole voitu purjehtia sillä lailla kun hän on esittänyt.

On mielenkiintoista, että Menzies ei uhraa muille Zheng Hen matkoille kuin sivun kaksi. Tämä johtuu siitä, että kuudennen matkan kuvauksissa on hänen mukaansa aukkoja. Matka oli ainoa, jolle Zheng He ei osallistunut kuin osan matkasta, vaan palasi Kiinaan ja jätti tehtävät muille eunukkiamiraaleille. Näitä aukkoja katsellen Menzies luo teoriansa maailmanympäripurjehduksesta.

Menziesinkin kuudennen matkan teoriaan jää siihenkin pari aukkoa. Hän selittää ensinnäkin, että retkistä olevat asiakirjat hävitettiin, kun Kiinan politiikka hallitsijanvaihdoksen jälkeen muuttui. Kuitenkin muista matkoista on jäänyt paljon tietoa, kun otetaan huomioon kuinka ajallisesti kaukaisista asioista on kysymys. Erinomaisen tärkeä lähde ovat monilla matkoilla mukana olleen tulkin Ma Huanin matkakertomukset, jotka julkaistiin kolmisenkymmentä vuotta matkojen päättymisen jälkeen. Menziesin mukaan Man teos on nimenomaan päiväkirja niiltä matkoilta, joilla hän oli mukana. Menzies väittää (esittämättä todisteita), ettei Ma ollut mukana kuudennella matkalla kuin Kalikutiin asti, joten se selittää Menziesin mukaan vaikenemisen suuresta maailmanympärimatkasta. Kuitenkin Man teos näyttää pikemminkin olevan yleisesitys matkoista, johon hän kirjaa kaiken tietämänsä: hänhän ei ollut mukana kuin kolmella matkoista, mutta kertoo useista asioista, joita ei ollut itse näkemässä; miksi hän jättäisi juuri kuudennen ihmeelliset tapaukset kertomatta.

Kuudennen retken aikataulua ovat tutkineet muutkin kuin Menzies. Itse asiassa sen alkamis- ja päättymisajat tunnetaan niin hyvin, että Menziesin kuvaamia purjehduksia ei sen aikana olisi ollut teknisesti mahdollista suorittaa. Menzies kaksinkertaistaa purjehdusajan Zheng Hen kotiinlähdöstä viimeisten laivojen kotiintuloon 15 kuukaudesta 30 kuukaudeksi.

Tällöinkin Menzies esittää laivojen vauhdin matkalla olleen lähes kaksinkertaisen siitä, mitä tiedämme keskinopeuden olleen Zhengin seitsemännellä matkalla, jolta toisin kuin muilta on jäljellä tarkat reitti- ja purjehdusaikaselvitykset. Tätä vauhtia Menzies uskoo myös kuljetun oudoilla ja ennen matkustamattomilla merillä, joiden tuulia ja merivirtoja kiinalaiset eivät voineet tuntea, ja jopa arktisissa olosuhteissa. Kuinka laivat olisivat tosiasiassa kestäneet Grönlannissa ja Koillisväylällä tai tunnetusti vaikeissa Hyväntoivonnimen tai Kap Hornin olosuhteissa?

Toinen Menziesin pääväitteistä on se, että kiinalaiset, pääasiassa siis kuudennen meriretken aikana, olisivat suorittaneet maailman kartoituksen. Syntyneet kartat olisivat tulleet Euroopassa tunnetuiksi, ja ne olisivat olleet pohjana eurooppalaisten löytöretkeilijöiden matkoille.

Keskeisenä ja ainoana mahdollisena karttatietojen välittäjänä Menzies pitää venetsialaista Niccoló di Contia, joka asui itämailla noin 35 vuotta. Palattuaan Eurooppaan noin 1441 Conti kertoi matkoistaan tunnetulle humanistille Poggio Bracciolinille. Poggio mainitsee samoin kuin Contin Egyptissä tavannut espanjalainen Tafur tämän kertoneen suurista, monimastoisista (Poggion kirjassa tarkennetusti: intialaisista) aluksista, joissa aluksen runko oli jaettu useaan erilliseen osastoon. Tätä esiintyi vain kiinalaisissa aluksissa, joita siis Contikin lienee tarkoittanut, vaikkei sano eikä tiedä niille sellaista alkuperää. Conti lienee käynyt Kalikutissa tarkemmin määrittelemättömään aikaan, niinpä Menzies tulkitsee vierailun tapahtuneen samaan aikaan kun kiinalainen laivasto oli kaupungissa. Kun lisäksi Ma Huan ja Conti kertovat samoista näkymistä, täytyy heidän olla tavanneet toisensa siellä.

Tälle erinomaisen hataralle pohjalle Menzies rakentaa vielä huimemman tarinan: Conti olisi ollut tämän jälkeen vuosia kiinalaisen laivaston mukana kiertämässä maailman tuntemattomia seutuja – kumma kyllä hän ei tästä järisyttävästä kokemuksestaan sanallakaan maininnut Poggiolle tai Tafurille. Kun sitten laivasto saapui vuoden 1423 lopulla Kiinaan, Conti kiiruhti sieltä kotiin Venetsiaan, missä jo seuravana vuonna pystyi välittämään selonteon maailmanmatkastaan sekä kiinalaisia karttoja Portugalin prinssille Pedrolle, Henrik Purjehtijan vanhemmalle veljelle. Näitä sitten eurooppalaiset käyttivät löytöretkillään jne.

Tämä on kaikki puhdasta spekulaatiota, jossa pohjana ovat ainoastaan Poggion ja Tafurin lyhyet viittaukset isoista laivoista. Hypoteesien päälle on Menzies rakentanut uusia entistä mahtavampia. Sen sijaan hän ei pohdi esimerkiksi kysymystä siitä, miksi Kiina esitetään ko. kartoissa niin epätodellisesti, jos pohjana ovat olleet nimenomaan kiinalaiset kartat.

Koko eurooppalaisten karttojen todistaminen kiinalaisiin pohjautuviksi onnistuu ainoastaan monenmoisen manipulaation ja selittelyn keinoin. Siinä kaikenlaiset keskiaikaisiin karttoihin liittyvät ylimääräiset piirrokset ja tavanomaiset tuntemattomiinkin seutuihin ulottuvat kuvaukset koetetaan esittää selviksi todisteiksi kiinalaisesta vaikutuksesta. Huvittavinta on, että tällaisia käytetään myös todisteina kiinalaislaivastojen matkareiteistä. Kun Waldseemüllerin kartoissa on merkitty Euraasian pohjoispuolelle meriväylä, se ensiksikin osoittaa, että kartan tiedot ovat kiinalaisperäisiä. Toiseksi se todistaa, että yksi kiinalaislaivasto kotimatkallaan oikaisi Koillisväylän kautta! Tällaisia kehäpäätelmiä kirjassa on runsaasti. Juuri muuta todistusta Menzies ei tälle huikealle arktiselle matkalle esitä paitsi kiinalaisessa teoksessa olevan kuvan, joka Menziesin mukaan esittää tanssivia kasakoita. Tällaista kuvaa ei olisi voitu hänen mukaansa piirtää ilman käyntiä pohjoisella napa-alueella. Vähäisellä Venäjän historian tuntemuksellani kyllä jään ihmettelemään, millä arktisella seudulla saattoi tavata kasakoita 1400-luvulla.

Todistusaineisto on yleensäkin useimmiten samankaltaista. Mikä tahansa kelpaa: kun jonkun asian tai esineen on ilmoitettu olevan jollakin lailla mystisen, on kysymyksessä kiinalainen jäänne ja nimenomaan Zhengin kuudennen meriretken ajoilta.

Pari muuta esimerkkiä Menziesin tavasta löytää ja käyttää todisteita. Mielenkiintoinen on hänen todistelunsa kiinalaislaivaston jättämistä jäänteistä Uudessa Seelannissa. Hän viittaa pariin laivanhylkyyn, joiden kertoo olleen kiinalaisia. Pari sataa vuotta sitten Dusky Soundissa löydetyn laivan tarina tosin tunnetaan tarkasti: kysymyksessä on 1700-luvun brittiläinen alus. Toinen salaperäinen hylky, joka Menzies mukaan on kiinalainen ja materiaaliltaan tiikkiä (jota kiinalaiset asiakirjojen todistuksen mukaan eivät laivanrakennuksessa kylläkään käyttäneet), Ruapuke Beachilla taas on siitä löydettyjen palasten (itse hylky on liikkuvien dyynien sisällä) perusteella uusiseelantilaista puuta ja luonnontieteellisen ajoituksen perusteella 1800-luvulta. Tiedot on julkaistu jo 1969.

Vielä vaikuttavampi on Menziesin mielestään se todistus, jossa pari merimiestä kertoo nähneensä valtavan eläimen Dusky Soundin rannalla vuonna 1831. Menzies ottaa kertomuksen "at face value" ja esittää, että kyseessä oli jättiläislaiskiainen, mylodon. Niitä olisivat kiinalaiset ottaneet kiinni Patagoniassa Etelä-Amerikassa, ja mylodon-pari olisi em. haaksirikkojen yhteydessä päässyt karkuun ja maihin. Ongelmia selityksessä tosin on: yleisen tieteellisen käsityksen mukaan mylodonit ovat kuolleet sukupuuttoon Amerikassa jo tuhansia vuosia sitten. Vaikka uskoisimme kiinalaisten hylkyjen olemassaoloon ja laiskiaislastiin, olisivat mylodonit siis pystyneet elämään yli viisi sataa vuotta täysin toisenlaisessa ympäristössä kuin alkuperäinen kotinsa, lisäksi ilman että kukaan olisi näitä niiden vuosien aikana nähnyt, ja ilman että ainoatakaan raatoa, luuta tai nahanpalasta olisi koskaan niistä havaittu. Muutenkaan Uudesta Seelannista ei ole löydetty ainoatakaan esinettä tai muuta jäännöstä, joka todistaisi kiinalaisten Ming-aikaisista vierailuista saatikka siirtokunnista.

Toinen vastaavanlainen esimerkki olkoon kirjassa mainittu "kiinalainen" torni Newportissa Rhode Islandin valtiossa Yhdysvalloissa. Se on Menziesin mukaan majakkatorni ja kiinalaisten tekoa, koska se hänen mukaansa muistuttaa eräitä vastaavia kiinalaisia rakenteita. Kuitenkin jo 1950-luvulla tornin ympäristössä ja sen alla tehtiin kaivauksia, joissa mm. sen alta löydettiin 1600-luvun loppupuolen esineistöä. Raunion tarkoituskin tiedetään, se on ollut mylly. Jopa sen rakennuttajasta ollaan todennäköisesti selvillä: hänen lähtöseudullaan Englannissa on yhä jäljellä vastaavanmuotoisia myllyrakennuksia.

Nämä pari esimerkkiä osoittavat, että Menzies lähtee paitsi kovin heppoisin todistein matkaan myös sen, että hän on varsin kärkäs jättämään huomiotta ne faktat ja tulkinnat, jotka eivät hänen näkemyksiinsä sovi.

Menzies ja hänen tukijansa väittävät kirjaan kohdistuneen arvostelun juontuvan ammattihistorioitsijoiden konservatiivisesta asenteesta kaikkea uutta ja mullistavaa kohtaan. Tällaisiakin tutkijoita on, mutta suurempi osa ottaa mielellään vastaan uudet lähteet, käsitykset ja tulkinnat. Näillä uutuuksilla tulee kuitenkin olla faktinen perusta, kirjallisia, arkeologisia tai perinteeseen liittyviä todisteita. Näiden vajavaisuudesta, jopa suoranaisesta olemattomuudesta on Menziesin kirjaa etupäässä kritikoitu.

Toinen väite koskee arvostelijoiden eurosentrisyyttä. Tämä kritiikin kritiikki osuu jossakin määrin maaliinsa. Joskus keskustelu on kaikonnut aiheesta yleiseksi väittelyksi itäisten ja läntisten kulttuurien paremmuudesta. Keskustelussa ovat kuitenkin jokseenkin kaikki osallistujat todenneet Kiinan eunukkiamiraalien matkat merkittäviksi, kiinalaisen kulttuurin ko. aikana erittäin korkealla tasolla olevaksi ja kiinalaisten kulttuurivaikutusten määrän oletettavasti aliarvioiduksi ja niiden tutkimisen tärkeäksi. Arvostelijoiden joukossa on arvostettuja sinologeja, joiden rakkautta ja arvostusta kiinalaista kulttuuria kohtaan ei ole syytä epäillä, sekä tunnettuja eurosentrisyyden kriitikoita – yhden kiivaimmista vasta-artikkeleista kirjoitti mm. historiakäsitysten eurooppakeskeisyyden arvostelijana tunnettu Félipe Fernández-Armesto.

Mitä sitten Gavin Menziesin kirjasta jää käteen? Se tietysti kertoo kiinalaisen sivilisaation eräistä merkittävistä saavutuksista. Varmaankin suurimmalle osalle lukijoita kiinalaisten kaukopurjehdukset ovat asia, josta ennen ei ole kuultu. Kieltämättä Menzies on tuonut esiin uusia asioita ja lähteitä, joita kannattaa tutkia – kuitenkin suuremmalla kriittisyydellä. Näin kirja saattaa osaltaan lisätä tutkimusta kiinalaisten kulttuurikontakteihin ja niiden merkitykseen. Voimme tieteellisestä kritiikistä huolimatta ihailla Menziesin fantasiaa: tavallaan kirja jatkaa keskiaikaista totta ja tarua sekoittavien matkakirjojen perinnettä.

Purjehdukset, etenkin Aasiassa, ovat olleet teknisesti mahdollisia: paljon vähäisemmilläkin purkeilla on tehty mahtavia matkoja (malaijien matkat, Tyynenmeren saarten asuttaminen, Heyerdahlin balsa- ja ruokolautat jne.). On varsin mahdollista, että kiinalaisia on toisinaan purjehtinut esimerkiksi Amerikan länsirannikolle. Kuitenkaan Menziesin väitteet Kiinan hallitsijan "suuresta strategiasta" eivät kestä tarkastelua. Eivätkä mitkään todisteet tue ajatusta siirtokunnista ym. kaukaisilla alueilla. Miksi tällaista ei kolonisaatiota harjoitettu esimerkiksi Kiinan mannerta paljon lähempänä olevassa Taiwanissa? Sehän sai kiinalaisen asutuksensa yksityisen siirtolaisuuden toimesta 1500-1600-luvulla. Tuntuukin siltä, että kiinalaisvaikutteita etsiessään Menzies yhdistää havaintonsa liian tiiviisti valtiolliseen toimintaan ja 1400-luvun alun suuriin retkikuntiin. Se on karhunpalvelus itse asialle.

On lopuksi huomattava, että kiinalaisten matkoilla muille mantereille, mikäli niitä on ollut, ei ole ollut huomattavaa historiallista merkitystä. On mahdollista, että kiinalaiset ovat tehneet löytöretkiä ym. ennen kuin muut, esimerkiksi eurooppalaiset. Ne jäävät kuitenkin sivujuoniksi historiaan – samalla tavalla kuin mahdolliset kelttiläisten munkkien ja pohjoisen viikinkien Amerikan-matkat. Vuosi 1492 on historiassa sittenkin merkittävämpi kuin 1421, koska silloin alkanut eurooppalainen ekspansio reaalisesti aloitti historiallisen murroksen. Voimme tietysti spekuloida sillä, olisiko kiinalaisen sivilisaation maailmanvalloitus ollut maailmalle ja hegemonin alaisille kansoille eurooppalaista parempi. Menzies sortuu kritiikittömyytensä takia kirjoittamaan "vaihtoehtoista maailmanhistoriaa". Hänen todisteensa, kuten eräs arvostelija sanoo, muistuttavat niitä, millä Yhdysvallat käytti todistamaan Irakin joukkotuhoasevarastojen olemassaoloa: ne pystyvät vakuuttamaan ainoastaan "tosiuskovaiset".

Tauno-Olavi Huotari

JK. Keväällä tämän kirjoituksen jo ollessa painossa levisi maailmalle tieto uudesta sensaatiosta: oli löydetty 1400-luvun kiinalainen maailmankartta tai ainakin sen varhainen kopio. Pian alkoivat kuitenkin kriittiset äänet kuulua. Kartta oli muodoltaan sellainen, että niitä alettiin käyttää vasta eurooppalaisten esikuvien mukaan 1600-luvulla, kartan kiinalainen nimistö ei vastannut oletetun syntymäajan käytäntöä jne. Jäljet johtivatkin sylttytehtaalle; tietoja levittämässä oli Menziesin instituutti. Kritiikissä merkittävää oli ja on, että nyt myös kiinalaiset sangen viralliset tahot ottivat etäisyyttä Menziesin väitteisiin mm. tämän Pekingissä järjestämässä tilaisuudessa: kiinalaiset toki kävivät Afrikassa, mutta eivät Amerikassa eivätkä purjehtineet maapallon ympäri.

Kirjoitus julkaistiin alunperin Suomi-Kiina-seuran (http://kiinaseura.lasipalatsi.fi/ ) julkaisemassa Kiina sanoin ja kuvin -lehdessä 1/2006