Italialaisen kommunistin Domenico Losurdon kirja on edustavinaan vastaiskua Stéphane Courtois’n 1990-luvulla myyntimenestykseksi nousseelle Kommunismin mustalle kirjalle. Erotuksena on kuitenkin, että Courtois oli entinen maolainen ja yritti systemaattisella tilinpäätöksellään hakea itselleenkin synninpäästöä. Losurdo sen sijaan oli kommunistipuolueen jäsen 1960-luvulta pitkälle 1990-luvulle, eikä mikään katuva ex-liberaali.

Vaikka kirja on julkaistu huolitellulla suomenkielellä, sisältää 1256 alaviitettä ja hakemiston, se ei ole tutkimus eikä kokonaisvaltainen esitys liberalismista. Se sisältää paljon mielenkiintoisia historiallisia yksityiskohtia, mutta on rakennettu tukevasti pilvenhattaroille. Tämä johtuu siitä, ettei liberalismin etiikalle uhrata minkäänlaista ajatusta. Vaikka kaikki klassiset liberaalit olivat utilitaristeja ja rakensivat nimenomaan yhteisen etiikan varaan oppejaan hallinnosta, taloudesta ja kulttuurista (kts. tarkemmin Antero Leitzinger Liberalismin juuret, 1993), Losurdo ottaa lähtökohdakseen ”liberaalien” näkemykset neekeriorjuudesta. Tämä on yhtä hedelmällistä kuin koko kommunismin analysointi Kari Suomalaisen pilapiirrosten tai Pol Potin rikosten perusteella.

Liberalismi ja orjuus

Vilpitön ja järkevä liberaali on aina inhonnut orjuutta kaikissa sen muodoissaan. Poliittiseen toimintaan osallistuneiden parissa sen sijaan orjuutta yritettiin toisinaan ymmärtää. Yhdysvaltain kolmas presidentti Thomas Jefferson, yksi klassisen liberalismin tunnetuimmista edustajista, suvaitsi sitä virkakaudellaan välttämättömänä pahana, kompromissina itsenäisyydestään taistelevan nuoren valtioliiton eteläisten osavaltioiden hyväksi. Eläkkeellä hän ymmärsi järkytyksekseen, etteivät ne olleetkaan kypsyneet luopumaan orjuudesta, kuten hän oli hyväuskoisuudessaan kuvitellut. Tästä Losurdo ei kerro, vaan valikoi Jeffersonin ja muiden – myös liberaalien poliittisten vastustajien – lausumista asiayhteyksistään irrallisia näytteitä. Ne antavat tosiaan liberalismista yhtä epäedullisen kuvan kuin vihreiden poliitikkojen (Pentti Linkolaa ja saksalaisia entisiä pedofiilejä myöten) kootut möläytykset antaisivat vihreän liikkeen aatteesta.

Liberalismi sai alkunsa etiikasta, mutta hajosi 1800-luvun kuluessa demokratiaa, markkinataloutta ja suvaitsevaisuutta painottaviin puolueisiin, joihin liittyi runsaasti pragmaatikkoja ja opportunisteja. Vaikka aate oli lähtökohdiltaan yleismaailmallinen ja haaveili kansojen veljeydestä sekä maailmanrauhasta, liberaalit kuten sosialistitkin kääntyivät toisiaan vastaan silloin kun tuli kyse kansainvälisestä politiikasta. Amerikkalaisten liberaalien traumoiksi tulivat 1800-luvulla sodiksi kärjistynyt orjuus ja intiaanien kohtelu, brittejä vaivasivat Irlannin kysymys ja kaukaisempien siirtomaiden kohtalo, ranskalaisilla oli Algeriansa ja Indokiinansa. Ensimmäisessä maailmansodassa liberaalit länsimaat liittoutuivat tsaarin kanssa, toisessa maailmansodassa Britannia julisti sodan demokraattiselle Suomelle. Liberaalien on vielä tänäkin päivänä vaikeinta päästä yhteisymmärrykseen kansallisten ulkopoliittisten intohimojensa johdosta. Jos aatetta arvioidaan eettisten juuriensa sijasta poliittisten rikkaruohojensa perusteella, aatteelle kuin aatteelle tehdään vääryyttä.

Losurdo syyllistyy kahteen liberalismikriitikkojen helmasyntiin: anglomaniaan ja itseriittoiseen sokeuteen. Anglomanialla tarkoitan anglosaksisen kirjallisuuden ja kevyen viihteen levittämää amerikkakeskeisyyttä. Kun Losurdo saarnaa: ”Kaikkein silmiinpistävin tapaus oli tietenkin Yhdysvaltojen etelävaltioiden irtautuminen” (s. 375), hän unohtaa että muualla kuin Atlantin rantamilla ihmisten silmiin saattoivat pistää pikemminkin Puolan, Unkarin, Balkanin maiden tai vaikkapa taiping-kapinallisten separatismi. Kun Losurdo palaa luku luvulta Yhdysvaltain sisällissodan syihin ja seurauksiin, häneltä liikenee vain yksi vähättelevä maininta Venäjän maaorjuudesta (s. 62) – voisiko joku joskus ystävällisesti vertailla, millä tavoin se erottui edukseen Yhdysvaltain samaan aikaan 1860-luvulla lakkautetusta orjuuden muodosta? Anglomanian tai eurosentrisen kulttuuri-imperialismin tilille lienee luettava sekin, että Losurdon mukaan ”orjuus saavutti huippunsa liberalismin kultaisina vuosisatoina ja liberaalin maailman ytimessä.” (s. 51). Samanaikaisesti siellä saavuttivat huippunsa myös lasten rokottaminen ja rautateiden rakentaminen – so what? Ja oliko orjuus barbareskivaltioissa, Sansibarissa tai Intiassa liberalismin syytä tai jotenkin lievempää?

Eurooppalaisten humanistien itseriittoisuus ilmenee tyypillisesti kyvyttömyytenä eläytyä eri kulttuurien ja aikakausien todellisuuteen sekä arvomaailmaan. Orjuuteen suhtauduttiin pitkään yhtä ymmärtäväisesti kuin ei-kristittyjen kansalaisoikeuksiin ja siviiliavioliittoihin autonomisessa Suomessa tai vaimoväen edusmiehyydenalaisuuteen 1920-luvulla. Olemmeko aivan varmoja, etteivät tulevat sukupolvet kauhistele nykyisin vallitsevaa käsitystä alle 18-vuotiaiden holhouksenalaisuudesta, miesten asevelvollisuudesta tai perverssiä vankeinhoitoa, jossa rangaistuksena käytetään heteroseksuaalisten suhteiden rajoittamista? Ei Yhdysvallat 1850-luvulla ollut osittaisesta orjuudesta huolimatta sen vähempää demokratia kuin Sveitsi 1960-luvulla ennen valtiollisen äänioikeuden ulottamista naisille. Eikä siirtomaiden sortaminen ollut sen kauhistuttavampaa kuin Tshetshenian tai Tiibetin kohtelu tämän päivän maailmassa. Kannattaisi muistaa se malka omassa silmässä…

Losurdo käyttää kirjansa esipuheen ja ensimmäisen viidenneksen varsinaisen orjuuden kauhisteluun, siirtyen sitten sen kehittyneempiin muotoihin: sotilaiden, merimiesten, palvelusväen, rikollisten ja irtolaisten kohteluun. Häneltä unohtuu, että kehruuhuoneet ja muut pakkotyölaitokset eivät syntyneet liberaalien ilkeästä mielikuvituksesta, vaan vaihtoehtoina hirsipuille ja kaleereille. Liberaalien ansiosta kuolemantuomioita ja ruumiinrangaistuksia vähennettiin, mutta 1800-luvun alussa olisi ollut mahdotonta tarjota rikollisille nykyaikaista täysihoitoa mukavuuksineen. Kun liberaalit halusivat hävittää kerjäämisen, lasten heitteille jätön ja kaduille kuolemisen, heidän oli pakko kehitellä silloisissa mittasuhteissa inhimillisiä vaihtoehtoja, vaikka nykynäkökulmasta ne merkitsivätkin pakkotyötä, laitostamista ja valvontaa. Olihan giljotiinikin tarkoitettu perinteistä mestausta lempeämmäksi.

Sävyerot puuttuvat

Kun Losurdo esittelee klassisen liberalismin huomattavimman ajattelijan Jeremy Benthamin käytännöllisiä luonnoksia työlaitosten valvonnan ”panoptiseen” tehostamiseen (s. 90), hänen sarkasminsa muistuttaa erehdyttävästi sitä asennetta, jolla amerikkalaiset libertaarit tai uusliberaalit ovat arvostelleet Benthamia ja ylipäätään utilitaristista etiikkaa. Losurdo ei kuitenkaan erittele liberalismin eri suuntauksia ennen kuin päästessään sosiaaliliberalismiin, joka vesitti koko aatteen 1900-luvun alussa.

Losurdo siirtyy hetkellisesti anglosaksisesta maailmasta Ranskaan ja Algeriaan, mutta pääsee hyvin harvoin Italiaan tai Saksaan asti, Venäjästä ja Aasian maista puhumattakaan. Hän mainitsee Haitin ansiokkaan itsenäistymisen, mutta ei sen keisariksi ja kuninkaaksi julistautuneita hirmuhallitsijoita. Haitin hirmuhallitsijat ja ajoittaisten orjakapinoiden raakuudet olivat aikansa liberaaleille surullisia esimerkkejä siitä, ettei anarkia tuo vapautta, vaan mielivaltaa. Tämä käännytti monia malttamattomia liberaaleja kyynisiksi konservatiiveiksi – ilmiö, joka nähtiin myös 1990- ja 2000-luvuilla Itä-Euroopan ja Pohjois-Afrikan vallankumousten ensihuuman haihduttua.

Kirjan puolivälin jälkeen (s. 278-283) Losurdo tekee suurimman palveluksensa lukijalle esittämällä käsitteen ”liberaali” englannin- ja ranskankielistä semantiikkaa. Hän itse määrittelee aatteen kuitenkin marxilaisittain etuoikeutettujen liikkeeksi (s. 283).

Mielenkiintoinen kohta on sekin, jossa Losurdo esittelee rasismin oppi-isän Joseph de Gobineaun ajatuksia (s. 307-313). Gobineau ylisti indoeurooppalaista (”arjalaista”) rotua kaikesta kulttuurillisesta edistyksestä, mutta sen vastakohtana eivät alun perin olleet juutalaiset, vaan kiinalaiset, japanilaiset, mongolit, turkkilaiset ja suomalais-ugrilaiset kansat. Gobineau toimi Ranskan ulkoministerin Alexis de Tocquevillen sihteerinä ja Tocqueville suhtautui halveksuvasti unkarilaisten vapaustaisteluun (s. 334). Gobineaun rotuopit saivat suurta suosiota Venäjällä, joka kävi Krimillä sotaa Turkkia vastaan ja yritti myöhemmin esiintyä eurooppalaisen sivistyksen puskurina ”keltaista vaaraa” vastaan. Tosin tässäkin Losurdon analyysi katkeaa kesken ja palaa pakkomielteensä länsimaiden vääryyksistä alkuperäiskansoja kohtaan. Hän luettelee lyhyesti irlantilaiset, intiaanit ja aboriginaalit kansanmurhien uhreina (s. 387) – mutta kukapa muistaisi dzhungareja, tsherkessejä tai hereroja?

Varsinaisia asiavirheitä on vähän, mutta sellaiseksi voidaan lukea klassisen liberalismin kannattajien 1800-luvun Britanniassa perustaman ”Liberty and Property Defence League” -järjestön rinnastaminen Ku-Klux-Klaniin (s. 383-384). Omituisen irralliseksi jää ennuste ”kolmannesta suuresta konfliktista” anglosaksisten suurvaltojen ja Saksan välillä (s. 339) – taustalla lienee italiankielisen alkuteoksen ilmestymisaikana (2006) vallinnut usko Saksan vetämän Euroopan unionin vahvistumiseen maailmanpolitiikan tekijänä.

Kirja ei ole huono, vaan kelpaa mainiosti ajatusten provosoimiseen, mutta liberalismin historian lähteeksi siitä ei ole.