Muutaman viime vuoden aikana on Suomessa keskusteltu hyvinkin paljon siitä, mitä laman seuraukset ovat vaikuttaneet suomalaiseen hyvinvointivaltioon. On kysytty, voidaanko Suomea pitää monien leikkauksien jälkeen pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Monet sosiaalipoliitikot ovat tuskastuneet myös siihen, että lama on ohi ja valtiontalous on tasapainossa, mutta väliaikaisiksi uskotut sosiaalipoliittiset leikkaukset näyttävätkin jääneen pysyviksi.

Raija Julkusen kirja " Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa" (Vastapaino 2001) antaa oman panoksensa tähän keskusteluun. Kirja on enemmänkin puheenvuoro tai yhteenveto kuin varsinainen tutkimus. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään kevyestä mielipidekirjasta, sillä teos nojautuu varsin vankasti viime vuosikymmenen aikana tehtyyn sosiaalitutkimukseen ja on sitä kautta runsaasti dokumentoitu.

Kirjassaan Julkunen osoittaa painavasti, että leikkausten jääminen pysyviksi ei ole sattumaa vaan heijastelee ajatustapaa, joka Suomessa omaksuttiin jo ennen lamaa. Hän käsittelee laajasti sosiaalipoliittisen doktriinin muutosta ja hyvinvointivaltion karsimista 1990-luvun Suomessa. Teos antaakin hyvän kokonaiskuvan suomalaisen hyvinvointivaltion muutoksesta. Julkunen käy läpi suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksen viime vuosikymmenenä sektori sektorilta.

1990-luvun suuri ja mullistava asia oli luonnollisestikin lama, mutta Julkusen teesi on, että lama ei selitä kaikkea, mitä tapahtui Suomessa 1990-luvulla. Pikemminkin Julkunen pitää lamaa vain tekosyynä sosiaalivaltion karsimiseen. Monet uusliberalistiset prosessit olivat alkaneet jo 1980-luvun loppupuolella, ja monet laman aikaiset ja jälkeiset ajatustavat olivat jo hahmottumassa. Vaikka itse konkreettinen toiminta ei ollutkaan päässyt käyntiin vielä 1980-luvulla, ajatukset oli jo muotoiltu.

Kertomuksen paha poika – ja nimenomaan poika – on suomalainen eliitti, joka haluaa ruveta toteuttamaan Suomessakin uusliberalistista politiikkaa ja sopeuttaa suomalaisen hyvinvointivaltion talousdoktriiniensa mukaiseksi riisutuksi, angloamerikkalaiseksi versioksi. Julkunen vetoaa tutkimuksiin, joissa on todettu, että hyvinvointivaltiota vastustavat lähinnä kokoomuslaiset miehet. Mutta kun kirjaa lukee pidemmälle, niin yllätys, yllätys; suomalaisen hyvinvointivaltion 1990-luvun muutoksen taustalta löytyykin aika usein sosiaalidemokraattinen virkamies. Kuten oletettavaa Raimo Sailaksen nimi esiintyy tavan takaa, mutta löytyypä useamman sosiaaliturvaa leikanneen tai sen sisältöön vaikuttaneen komitean johdosta myös sellaisia ei niin kovin oikeistolaisiksi ajateltuja sosiaalidemokraatteja kuin vaikkapa valiokuntaneuvos Pentti Arajärvi.

Julkunen hahmottaa poliittisesti länsimaisten hyvinvointivaltioiden laihdutuskuurien kehityksen varsin oikeaan osuvasti: ensin oikeistohallitukset ovat aloittaneet hyvinvointivaltion säästöpolitiikan taloudellisen taantuman uhatessa tai jo ollessa päällä. Niiden jälkeen sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat jatkaneet oikeistohallitusten säästölinjalla. Näin onkin käynyt useassa maassa ja Suomi näyttää seuraavan näitä samoja jalanjälkiä. Mutta Julkunen asettaa kuitenkin Suomen kohdalle yhden varauksen tähän sääntöön: missään muualla säästöpolitiikka ja sosiaalipoliittisen ajattelutavan muutos ei ole ollut niin raju kuin Suomessa.

Jos tarinan konnat ovat selvillä, niin tarinan juonikin on selvä: Suomea niin kuin muitakin länsimaita on sopeutettu globaaliin talouteen neljän eri vaiheen kautta. Ensiksi vapautettiin rahamarkkinat, sitten reformoitiin julkinen sektori ja joustavoitettiin työmarkkinat, ja viimeisessä vaiheessa sosiaalipolitiikka uudistettiin kannustavaksi. Julkunen ottaa siten tarkasteltavaksi suomalaisen politiikan muutokset laajemmalti, ei pelkästään sosiaalipolitiikan eri sektoreja.

Kirjassa oman lukunsa saavat rahamarkkinoiden vapauttaminen ja talouskriisi kuin myös Suomen liittyminen Euroopan rahaliittoon ja hallinnon uudistaminen. Julkusen mukaan rahamarkkinoiden vapauttaminen ja Euroopan rahaliitto ovat osa samaa prosessia, jossa suomalainen hyvinvointivaltio on sopeutettu osaksi globaalia taloutta. Jälkimmäinen merkitsee myös ulkopuolisen budjettikurin tuomista mukaan suomalaiseen finanssipolitiikkaan. Hallintopuolella vallan hajauttaminen keskusvirastoista kunnille on merkinnyt pohjoismaisen valtiojohtoisuuden tappiota. Paradoksaalisesti myös hyvinvointivaltion kannalta myönteisetkin uudistukset, kuten esimerkiksi perustuslakiin kirjatut TSS-oikeudet, ovat merkinneet liberalistisen ajattelutavan läpimurtoa. Perinteiseen pohjoismaiseen ajatteluun on kuulunut luokkien, alueiden tai sukupuolten tasa-arvon ja solidaarisuuden edistäminen, eikä TSS-oikeuksien tapaisten yksilön oikeuksien puolustaminen.

Julkusen kirjaa lukiessa yllättyy, kuinka paljon suomalainen yhteiskuntapolitiikka onkaan muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nykypäivänä, kun lama tuntuu taas enemmän pahalta unelta kuin todellisuudelta, helposti kuvitellaan kaikista ruokapankeista ja korkeasta työttömyydestä huolimatta, että Suomi on yhä pohjoismainen hyvinvointivaltio. Julkusen kirja asettaa tämän kuitenkin kyseenalaiseksi, sillä niin voimakkaasti tuntuu suomalainen hyvinvointivaltio muuttuneen, eikä pelkästään rahan määrässä mitaten vaan myös ajattelutapansa ja doktriininsa puolesta. Kuten Julkunen kirjansa lopuksi toteaa suurimmat ja syvällekäyvimmät muutokset ovat kuitenkin tapahtuneet vähä vähältä, kissantassuin hiipien. Näistä pienistä ja osittain huomaamattomista muutoksista on syntynyt aivan uudenlainen paljon edeltäjäänsä markkinaehtoisempi hyvinvointivaltio, jossa köyhyyttä ja eriarvoisuutta siedetään yhä paremmin.

Kirjan lopuksi hän vielä kokoaa kymmenen teesiä siitä, miksi tämänlainen dramaattinen ja nopea muodonmuutos on ollut mahdollinen. Syitä löytyy suomalaisten eliittien konsensushakuisuudesta, valtionvarainministeriön vallankasvusta ja hallinnon hajauttamisesta, EU:n talous- ja rahaliitosta, virkamieseliitin aseman korostumisesta, suomalaisesta kilpailukykyä ja valtion kassatasapainoa korostavasta perinteestä, hyvinvointivaltion pelastamisretoriikasta, suomalaiseen politiikkaan hyvin istuvasta pragmatismista ja välttämättömyyden retoriikasta, korkean työttömyyden aiheuttamasta muutoksesta työmarkkinoilla, organisoidun vastustuksen puuttumisesta sekä suomalaisesta mentaliteetista, joka arvostaa enemmän selviytymistaistelua kuin hoivaa ja joka suhtautuu valtiontalouteen kuin kotitalouteen. Suomalaisessa ajattelussa taloudellinen rationaalisuus on mennyt muiden arvojen edelle.

Edellä mainitut selitysmallit kertovat hyvin, kuinka kokonaisvaltaisella otteella Julkunen selittää suomalaisen hyvinvointivaltion muutosta ja kuinka laajaan materiaaliin hän johtopäätöksissään tukeutuu. Julkunen nojaa tulkinnoissaan voimakkaasti viimeaikaiseen sosiaalitutkimukseen ja sosiologisiin teorioihin. Yksityiskohdissaan kirja ei siten tuo viime aikojen yhteiskunnallista keskustelua ja tutkimusta seuranneelle paljoakaan uutta. Mutta teoksen voima onkin siinä, kuinka se kokoaa yhteen eri tutkimukset ja antaa hyvän kokonaiskuvan suomalaisen hyvinvointivaltion muuttumisesta viimeisen vuosikymmenen aikana.

Tässä suhteessa ainoa puute on koulutuspolitiikan jääminen turhan vähäiselle huomiolle. Toki jokaisessa kirjassa joudutaan tekemään rajauksia, mutta mielestäni koulutuspolitiikka on kuitenkin aivan keskeisiä politiikan lohkoja, ja toisaalta se on yksi omaleimaisimmin pohjoismaalainen piirre suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä huomio on syytä esittää varsinkin, kun Julkunen kuitenkin käsittelee kirjassaan myös sosiaalipolitiikan ulkopuolisia politiikan lohkoja, kuten valuutta-, talous- ja hallintopolitiikkaa. Vaikka kuva suomalaisen yhteiskuntapolitiikan muutoksesta onkin varsin laaja, niin koulutuksen huomioonottaminen olisi saattanut jopa muuttaa kuvaa muutoksen rajuudesta.

Toki koulutuksenkin osalta on tapahtunut doktriinin muuttumista esimerkiksi siten, että kouluille on annettu vapauksia uudella tavalla ja lukioissa on luovuttu kokonaan luokista. Ja ovat koulutkin joutuneet kantamaan osansa säästöpolitiikasta. Mutta itse pääasiasta, jokaiselle universaalisti taatusta ilmaisesta peruskouluopetuksesta ja lähes ilmaisesta jatkokoulutuksesta, ei ole luovuttu. Suomalaisen koulutuksen näkökulmasta hyvinvointivaltio näyttääkin kokeneen lähinnä laihdutuskuurin, ei mitään läpitunkevaa muodonmuutosta. Sitä paitsi suomalaiset eliitit eivät välttämättä ole suhtautuneet koulutukseen ja muihin hyvinvointipalveluihin yhtä kriittisesti kuin tulonsiirtoihin. Esimerkiksi Nokian pääjohtaja kehui pari vuotta sitten suomalaista koulutusjärjestelmää Nokian menestymisen ja kilpailukyvyn kannalta avaintekijäksi.

Tässä suhteessa on mielenkiintoista, että Julkusen omat huomiot korostavat sitä, kuinka päivähoitoa on kehitetty laman jälkeenkin, vaikka muuten on valtiontaloudessa eletty suu säkkiä myöten. Ehkäpä tämä kertoo siitä, että kaikki sosiaalipolitiikka ei ole laman jälkeenkään pannassa, jos siitä on löydettävissä taloudellista arvoa. Hyvin toimiva päivähoitojärjestelmä tukee yritysten henkilöstöpolitiikkaa, jos esimerkiksi äidit palaavat mahdollisimman nopeasti äitiyslomalta töihin ja isätkään eivät rupea käyttämään liikaa isyyslomia, eivät ainakaan enempää kuin poliittinen korrektius vaatii.

Kritisoisinkin osittain tähän liittyen Raija Julkusen kuvaa suomalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Kritiikki koskee samalla myös Julkusen käyttämään jälkiekspansiivisen hyvinvointivaltion käsitettä. Julkunen toteaa kirjansa alussa, että hänen "syvä historiansa" – eli vakio johon kaikki suhteutuu – on laajenemiskauden hyvinvointivaltio eli pääasiassa 1960-1980-lukujen Suomi. Voitaisiin kuitenkin kysyä, onko hyvinvointivaltion laajeneminen ja talouspoliittiset doktriinit kulkeneet käsi kädessä ja onko siksi järkevää jakaa suomalaisen hyvinvointivaltion historia ekspansiiviseen ja jälkiekspansiiviseen kauteen.

Väitän nimittäin, että Suomessa talouspoliittinen doktriinin muutos tapahtui jo 1970-luvun lopulla, kun konsensusyhteiskunta syntyi. Julkunen itsekin viittaa Pekka Kososeen, joka on kutsunut suomalaisen yhteiskunnan perustoimintatapaa porvarilliseksi hegemoniaksi, jos-sa politiikan päätavoitteena on ollut vientiyritysten kilpailukyvyn turvaaminen. Suomessa ruvettiin toteuttamaan tätä talouspoliittista doktriinia vasta konsensus-Suomen synnyttyä vuonna 1977. Sitä ennen talouspoliittista doktriinia hallitsivat kasvu ja Pekka Kuusen Gunnar Myrdalilta omaksuma ajatus tasaisen tulonjaon kasvua edistävästä vaikutuksesta.

1990-luvun hyvinvointivaltion karsiminen soveltuu mainiosti konsensuspolitiikan kilpailukyky-mentaliteettiin. Tämän takia en voi allekirjoittaa täydellisesti Raija Julkusen väitettä, että "skandinavisoituessaan" 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla Suomi olisi ottanut etäisyyttä tähän politiikkaan. Julkusen omatkin selitykset korostavat sitä, että Suomen talouspoliittinen doktriini ja mentaliteetti ovat olleet sellaisia, että mainitunlainen hyvinvointivaltion karsiminen on tapahtunut helpommin kuin muualla.

Paradoksaalisesti 1980-luvulle ajoittuvat monet laajat sosiaalireformit, mutta se ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö suomalaisen talouspolitiikan virallinen doktriini olisi jo tuolloin ollut kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen. Hyvinvointivaltion ekspansio ei vain tuntunut haittaavan kilpailukykyä. Suomalaiseen kameralistiseen taloudenpidon perinteeseen kuuluu vallan mainiosti se, että sosiaalireformeja toteutetaan hyvinä aikoina. Samaan logiikkaan kuuluu, että niitä karsitaan huonoina aikoina. Ja toisaalta kuten aiemmat esimerkit koulutuksesta ja päivähoidosta osoittavat, kaikkia hyvinvointivaltion toimintoja ei ole edes pidetty rasitteina vaan mieluummin kilpailuetuina.

Tässä suhteessa ei olekaan yllätys, että Ahon porvarihallituksen säästöpolitiikkaa jatkoi Lipposen sateenkaarihallitus, joka tukeutui hyvin pitkälle perinteiseen konsensuspolitiikkaan, keskitettyihin tuloratkaisuihin ja etujärjestöjen vahvaan asemaan suomalaisen yhteiskuntapolitiikan muotoilemisessa. Myös laajapohjaiset ja vakaat hallitukset kuuluvat suomalaisen konsensuspolitiikan perusrepertuaariin.

Mielenkiintoinen onkin Julkusen havainto, että Ahon hallituksen silmätikkuina olivat erityisesti julkiset palvelut, kun taas Lipposen hallitukset ovat leikanneet eniten tulonsiirtoja ja keskittyneet kannustavuuden lisäämiseen. Itse tekisin tästä sen johtopäätöksen, että Lipposen hallitus seuraa tässä konsensuspolitiikan kilpailukyky-projektia uskollisemmin kuin Ahon hallitus; ovathan tulonsiirrot kilpailukyvyn kannalta lähinnä taloudellisia rasitteita, joista ei ole osoitettavissa samanlaista taloudellista hyötyä kuin palveluista. Julkunen ei tällaista johtopäätöstä tee, vaan jotenkin ohittaa Lipposen hallituksen konsensustaustan maininnalla, vaikka se on mielestäni aivan olennainen asia, jos halutaan ymmärtää Lipposen hallituksen politiikkaa. Mielestäni tämä johtuu Julkusen yksinkertaistetusta historiakuvasta, eli siitä, että hän näkee 1970- ja 1980-lukujen konsensus-Suomen liian yksiselitteisesti osana "skandinavisoitumista".

Tavallaan Julkusen havainnot ja perusteesi siitä, että 1990-luvulla toteutettu politiikka oli monelta osin muotoiltu jo 1980-luvun puolella, tukevat tätä näkökohtaa. Kysymys onkin vain siitä, pitäisikö tätä politiikan uudelleenmuotoilun ajankohtaa aikaistaa jopa 1970-luvun puolelle konsensusyhteiskunnan alkuun. Samalla kannattaa vakavasti pohtia myös sitä, kuinka vahvasti Suomi on koskaan ollut "skandinaavinen" yhteiskunta, edes 1970- ja 1980-lukujen "skandinavisoitumisen" kaudella.

Julkusen keskeisiä huomioita on se, kuinka Ruotsi on joissain tapauksissa, erityisesti poliittisen kulttuurin osalta, ollut hyvin erilainen kuin Suomi. Tämä on näkynyt erityisesti Suomen ja Ruotsin suhteessa Euroopan rahaliittoon. Kansalaiskeskusteluun ja tutkimukseen enemmän ankkuroitunut Ruotsi jättäytyi rahaliiton ulkopuolelle, kun taas ylhäältä alaspäin ohjautuva Suomi hakeutui siihen mukaan kansalaisilta mielipidettä kysymättä.

Samasta asiasta kertoo myös talouspoliittisen ajattelun erilaisuus. Ruotsissa keynesiläinen suhdannepolitiikka kuuluu osaksi maan talouspoliittista mentaliteettia vielä tänäkin päivänä, vaikka yleismaailmallisesti keynesiläisyys ei ole ollut muodissa vuosikymmeniin. Suomen talouspoliittista ajattelua on sen sijaan hallinnut kameralistinen perinne, jonka mukaan huonoina aikoina on säästettävä valtiontaloudessa ja hyvinä aikoina voidaan menoja lisätä. Tavallaan kyseessä on siis keynesiläisen suhdannepolitiikan käänteinen muoto.

Vaikka ei olisikaan täysin samaa mieltä kaikesta mitä Julkunen kirjoittaa, on silti myönnettävä, että hänen kirjansa on varsin painava ja merkittävä puheenvuoro. Esittämäni kritiikki historiakuvan yksiulotteisuudesta ei vie pohjaa pois kirjan kovasta perussanomasta, joka on myös voimakkaasti poliittinen: nykymuotoiselle politiikalle olisi vaihtoehto olemassa, mutta suomalaiset eliitit ovat valinneet nykyisen politiikan.

Aika näyttää, kuinka paljon keskustelua Julkusen kirja loppujen lopuksi saa aikaan. Keskustelun avaukseksi se on mitä ilmeisimmin tarkoitettu, ja se myös on ilmestynyt keskustelun kannalta otolliseen aikaan, kun hallituksen politiikka on saanut niin voimakasta kritiikkiä osakseen, esimerkiksi köyhyyskeskustelun yhteydessä. Kirjan voima ja paino perustuu juuri selvään kokonaisnäkemykseen suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta 1990-luvulla. Se avaa lukijan silmät, mutta samalla se jättää miettimään, onko muutos ollut niin suuri, ettei menneitä aikoja enää voida saada takaisin. Ja samalla se panee pohtimaan, ovatko kaikki muutokset sittenkään pelkästään pahasta, vaan voisiko kaiken tuhon keskeltä versoa jotain uutta, joka olisi aivan yhtä hyvää kuin vanhat hyvät ajat.