Kari Raivion kirja liittyy ”totuudenjälkeisen ajan” innoittamien kirjojen vuohon. Totuuden ja valheen, luotettavuuden ja epäluotettavuuden, puolueettoman tiedonvälityksen ja agendan ajamisen välisiä rajankäyntejä on viime aikoina kirkastettu useissa Suomessa julkaistuissa kirjoissa. Esimerkinomaisesti voidaan luetella muun muassa seuraavat teokset: Jantunen (2015), Sarja (2016), Levitin (2017), Pörsti (2017), Korvela & Vuorelma (toim. 2017), Haasio, Ojaranta & Mattila (2018). Näistä Raivio on kirjassaan viitannut vain Korvelan ja Vuorelman teokseen. Syynä lienee se, että Raivion teos ilmeisesti nojaa hänen jo vuonna 2014 julkaistuun selvitykseensä näyttöön perustuvasta päätöksenteosta (Raivio 2014) ja sen yhteydessä tehtyyn työhön. Ajatusta vahvistaa se, että kirjaan on lähdeluettelon lisäksi liitetty erillinen luettelo suositellusta suomenkielisestä kirjallisuudesta, missä on vahva painotus vuosina 2015–2018 julkaistuihin teoksiin (s. 282–283). Lisäksi Raivio itse sanoo, että teoksen julkaisua on edeltänyt ”muutaman vuoden kypsyttely” (s. 284).

Raivion kirja on aiheeltaan tärkeä ja ajankohtainen. Digitalisaation vauhdittamassa informaatiotulvassa taidot tarkastella informaatiota, punnita ja arvottaa sitä ja muodostaa sen perusteella tietoa tulevat yhä suuremman ihmisjoukon tarvitsemiksi perustarpeiksi. Tietysti näitä taitoja ”jokainen ihminen” on tarvinnut ”aina”. Mutta nyt helposti saatavissa olevan informaation määrän huima kasvu (digitoidun materiaalin kasvu) ja välittymisen nopeus (klikkaamalla lähetetty viesti on heti tavoitettavissa) sekä välittymisen laajuus (digitaalinen maailma on globaali) asettavat informaation tarkastelulle, punninnalle, arvottamiselle ja näiden pohjalta tehtävälle tiedon muodostukselle aivan uudenlaisia vaatimuksia.

Kohderyhmä

Kirjan ehdoton etu on sen helppolukuisuus ja lähestyttävyys. Asiat selostetaan selvällä ja helposti ymmärrettävällä tavalla ja kielellä, ja lukukokemus on sujuva. Pidin erityisesti myös pää- ja alalukujen yhteyteen liitetyistä, aiheeseen johdattavista mottojen kaltaisista lainauksista. Niiden lähteet ulottuvat antiikin viisaista tieteen tekijöiden ja kirjailijoiden kautta nykyajan poliitikkoihin: jatkumo on pitkä ja rintama suhteellisen leveä.

Kirja on hyvä ja tarpeellinen, mutta teoksena se on hieman fokusoimaton. Toisaalta siinä selostetaan keskeisiä perusasioita, kuten sitä, mikä on tieteellinen metodi ja miten se toimii, mikä ero on deduktion (teoriasta havaintoon) ja induktion (havainnoista teoriaan) välillä. Toisaalta selostetaan pikkutarkasti yksityiskohtia, kuten tutkimustekstien vaikuttavuuden pisteytystä erilaisten tietokantojen avulla. Kirjaa lukiessa lukunopeus toisin paikoin kiihtyi huomattavasti – niin tuttua ja perusselvää asia oli. Toisinaan vastaan tuli uutta tietoa. Ja toisinaan vastaan tuli sellaista uutta tietoa, joka tuntui minulle hieman liian tarkkaan esiin tuodulta, esimerkiksi lääketieteen laadunvarmistusjärjestelmiä käsiteltäessä. Tämä kaikki johti pohdintaan siitä, kenelle kirja on tarkoitettu: yliopiston perustason oppikirjaksi tieteenteon eräistä peruskysymyksistä (siihen liian lääketiedepainotteinen), yleisesitykseksi suurelle yleisölle (paikoin turhan pikkutarkka) vai puheenvuoroksi asiantuntijakeskusteluun (liikaa perusasioissa liikkuva)?

Ehkä paras vastaus on, että lukija voi hyödyntää kirjaa käsittelemänsä aihepiirin hakuteoksena ja käsikirjana. Tällöin asiahakemisto ja sellainen kirjallisuusluettelo, jossa olisi selvästi tuotu esiin käsiteltyjen aihepiirien klassikkoteokset ja uudet nousevat tekstit, olisivat olleet välttämättömyys. Nyt kirjallisuusluettelossa ovat samalla viivalla sekä keskeiset tekstit että kirjan erityisesimerkkeihin liittyvät ”paikallisemmat” lähteet.

Tieteen eettisyys

Humanistina koin toisinaan hieman häiritseväksi kirjaan valitun ”kovien tieteiden” näkökulman. Muutamaan kertaan näkökulmasta kumpusi omituisia väitteitä. Raivio esimerkiksi kirjoittaa, että ”Humanisti ei mittaa eikä tee kokeita, vaan kuvailee ja tulkitsee.” (s. 38) Mikäli sana ”mitata” otetaan aivan kirjaimellisesti, näin ehkä voitaneen väittää. Mutta jos sanalla viitataan määrällistämiseen eli kvantifiomiseen, väite on väärä. Kun kielentutkija tekstianalyysissä käyttää menetelmää, jossa lasketaan sanojen esiintymistiheyttä, hän nimenomaan mittaa. Jos historioitsija käy läpi tietyn aineiston ja saa tulokseksi, että asia x esiintyy y kertaa, on kyseessä nimenomaan mittaaminen. Toisaalta, jos nimitys humanismi käsitetään laajasti merkityksessä ihmistä tutkiva tiede, voidaan havaita, että ihmistieteilijät kyllä tekevät kokeita: niitä tehdään esimerkiksi sosiaalipsykologiassa. Historioitsija ei ehkä voi tehdä kokeita – käydä maailmansotaa aina uudelleen vaihdellen jotain muuttujaa – mutta jo arkeologi voi tehdä kokeita, esimerkiksi koettaa erilaisia kivikautisia työtapoja ja verrata niillä saatuja tuotoksia alkuperäisiin löydöksiin.

Puuttuisin myös edellä siteeraamani lausuman jälkimmäiseen osaan ”kuvailee ja tulkitsee”. Myös mittaavat tieteet tulkitsevat. Kun fyysikolla on mittalaite, se on rakennettu mittaamaan jotain asiaa, esimerkiksi avaruudessa havaittavaa välimatkaa. En malta olla lisäämättä, että laitteet eivät tuota ”objektiivisia faktoja” vaan käytettävissä olevan tekniikan määrittelemiä havaintoja: mikroskoopilla havaitaan jollekin tasolle ja uudella laitteella, elektronimikroskoopilla siitä pienemmälle tasolle. Kun mittalaite siis havaitsee ja mittaa matkaa, tuloksena on jokin mitta-asteikollinen havainto, esimerkiksi 100 kilometriä tai 1,2 valovuotta. Tällainen numero tai ”fakta” ei itsessään ilman tulkintaa ole kuitenkaan mitään. Onko matka lyhyt vai pitkä? Voidaanko se kulkea vai ei? Tai mitä kulkeminen edellyttäisi? Tämä kaikki on tulkintaa.

Puutun vielä Raivion kirjan pohjalta kahteen asiaan: lähdekritiikkiin ja tieteen olemukseen akselilla hyvä/paha. Informaation arvottamista ja arvottamisen välineitä esitellessään Raivio olisi voinut ammentaa humanistisesta perinnöstä. Lähdekritiikki (kuka sanoo, mitä sanoo, miksi sanoo, missä tarkoituksessa sanoo jne.) on historiatieteessä metodina kehitetty pitkälle. Historiatieteen piirissä lähdekritiikin systemaattinen kehittely alkoi viimeistään 1800-luvulla. Alan suomalainen klassikkoteos on Pentti Renvallin (1965, useita uusintapainoksia) kirjoittama Nykyajan historiantutkimus. Sen metodologisia ohjeita seuraten voi turvallisesti suunnistaa myös digitaalisessa informaatiotulvassa.

Ennen kaikkea atomiaseen ja kemiallisten aseiden kehittelyä koskevan osion yhteydessä (s. 224–231) kirjassa painotetaan, että tieteen tosiolemus on syytä ymmärtää oikein. Suurella yleisöllä ja ehkä myös osalla tiedemiehiä näyttää olevan sellainen käsitys, että tiede tuottaa aina hyvää ja ihmiselle parasta, eli se on luonteeltaan ”hyvä”. Raivion tavalla ajattelen, että on kuitenkin korostettava sitä, että tiede ei ole hyvää eikä pahaa. Tiede tuottaa tutkittua tietoa ja sovellettuna keksintöjä, joita voidaan käyttää miten tahansa. On aivan ihmisen tietoinen valinta, käytetäänkö tietoa ja mahdollisuutta atomiytimen halkaisemisesta energian tuotantoon vain pommin rakentamiseen ja ihmisten tappamiseen. Tiede ja tieteen tulokset sinällään ovat moraalin ulkopuolella (amoraalisia). Tämän vastapainoksi niiden käyttö tai se tapa, jolla tulokset hankitaan, on mitä syvimmin ja keskeisimmin moraalinen ja eettinen kysymys.

Tieteellisen tiedon etsintä

Teokseen on putkahtanut muutamia huolimattomuusvirheitä. Erityisen häiritseväksi koin sivulla 225 olevan vuosilukuvirheen, jossa neljään eri kertaan täsmällisten päivämäärien yhteydessä väitettiin, että vuonna 1946 koeräjäytettiin esimmäinen atomipommi, Japani hylkäsi liittoutuneiden antautumisvaatimuksen, ydinpommi pudotettiin Hiroshimaan ja Japani antautui liittoutuneille. Tätä taustaa vasten kirjan väite siitä, että taistelukaasut päästettiin tositoimiin Ypresissä huhtikuun 22. päivä 1914 (s. 230) – siis kaksi kuukautta ennen kuin ensimmäisen maailmansodan alkusysäyksenä toiminut arkkiherttuan salamurha tapahtui Sarajevossa – alkaa tuntua johdonmukaiselta ajoitukselta. Lentävän lauseen mukaan kuitenkin ”joskus Homeroskin uinahtaa” eli joskus mestarikin sortuu huolimattomuusvirheisiin. Tämä lentävä lause tuli mieleeni erityisesti sivulla 248, kun Homerosta jostain syystä kutsutaan historioitsijaksi.

Pienempi huolimattomuusvirhe on todeta, että Google tai joku muu hakukone ”profiloi” käyttäjänsä, ja tämän tuloksena osaa tarjota sellaista sisältöä, jota käyttäjä on hakenut ennenkin (s. 66). Itse asiassa profiloinnin kohde ei ole käyttäjä, vaan se kone (IP-osoite), joka haun toteuttaa. Jos käyttäjä vaihtaa konetta, ei hakukoneella ole aavistustakaan siitä, kuka haun takana on. Ongelma siis paremminkin on se, että käytämme usein samaa, omaa ”persoonallista tietokonettamme” (pc). Näin ollen tietty kone ja tietty käyttäjä tavan takaa kytkeytyvät toisiinsa. Tämän pulman voi kiertää käyttämällä hauissa aina eri tietokonetta, esimerkiksi nettikahviloiden tai kirjastojen yleisiä koneita. Voi myös käyttää eri hakukoneita (-ohjelmia): Googlen ohella sellaisia ovat esimerkiksi Yahoo, Bing ja Msn.

Kirjassaan Raivio ajattelee hyvin vahvasti, että kun oikeaa ja todennettua tietoa vain on saatavilla, ihmiset toimivat välttämättä sen varassa järkevästi. Näkemys on hyvin sokraattinen. Omasta puolestani en ole siitä lainkaan yhtä varma. Paremminkin olen taipuvainen ajattelemaan, että ihmiset voivat tarjolla olevasta oikeasta tiedosta huolimatta toimia tietoa vastaan: ihmistä ajavat myös muut motiivit kuin pyrkimys toimintaan oikean tiedon varassa ja sen suuntaisesti. Viittaan Raiviota lähellä olevaan alaan tuodessani esiin, että kaikki suomalaiset varmasti tietävät alkoholin, tupakan ja väärän ruokavalion sekä elintapojen vahingollisen vaikutuksen. Tämän on varmistanut vuosikymmeniä kestänyt terveysvalistus. Silti emme välttämättä korjaa käytöstämme valistuksen ja tiedon mukaiseksi. Päinvastoin, vuosia kestänyt ”rummutus” saattaa aiheuttaa ihan toisenlaisen reaktion.

Raivio tuo esiin, että luotettava tieto ja siihen nojautuvat argumentit voidaan usein jyrätä ja jättää huomiotta, esimerkiksi rahan voimalla tai poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi (s. 21). Silti tieteellisen tiedon etsintä ja sen pitäminen kaikkien saatavilla on välttämätöntä. Näkemykseen on helppo yhtyä: se on nykymuotoisen tieteeseen ja tekniikkaan perustuvan sivilisaatiomme kulmakivi ja elinehto.

VIITTEET

Haasio, Ari, Anu Ojaranta & Markku Mattila (2018). Valheen jäljillä. Helsinki: Avain.
Jantunen, Saara (2015). Infosota: ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan”. Helsingissä: Otava.
Korvela, Paul-Erik & Johanna Vuorelma (toim., 2017). Puhun niin totta kuin osaan: Politiikka faktojen jälkeen. Jyväskylä: Docendo.
Levitin, Daniel (2017). Valheiden käsikirja: Miten ajatella kriittisesti totuudenjälkeisenä aikana. Helsinki: Terra Cognita.
Pörsti, Joonas (2017). Propagandan lumo: Sata vuotta mielten hallintaa. Helsinki: Teos.
Raivio, Kari (2014). Näyttöön perustuva päätöksenteko – suomalainen neuvontajärjestelmä. Valtioneuvoston kansalian raporttisarja 3/2014. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.
Renvall, Pentti (1965). Nykyajan historiantutkimus. Porvoo & Helsinki: WSOY.
Sarja, Tiina (2016). Kuka oikein tietää: Kun mielipide haastoi tieteen. Jyväskylä: Docendo.