Useimmiten kirja-arvosteluiden kirjoittaminen on suoraviivaista. Teoksen metodologiaa, tehtyjä johtopäätöksiä ja päättelyketjua käsittelemällä pääsee jo pitkälle. Loppu onkin teoksen arvon ja sanoman määrittelyä, rakenteen esittelyä ja muotoseikkojen läpikäymistä. Toisinaan arvostelun kirjoittaminen taas on äärimmäisen vaikeaa, kuten tässä käsitellyn kirjan – Hitlerin pako: Kootut aihetodisteet – tapauksessa. Kirjaa lukiessa joutuu nimittäin jatkuvasti pohtimaan lähteiden luotettavuutta, esitettyjen teorioiden uskottavuutta ja ylipäätään tehtyjen päätelmien kestävyyttä.

Toisin sanoen: Jos kirjaa lähestyy samasta näkökulmasta kuin mitä tahansa muutakin tieteellistä teosta, eli olettaa sen lähtökohtaisesti olevan tutkimukseen ja faktoihin perustuvaa, on sille ja siinä tehdyille päätelmille annettava reilu mahdollisuus. Sitähän tiede nimittäin on: Tehtyjen päätelmien – kuinka hulluja tahansa ne olisivatkin – validiteetin testaamista omista ennakko-oletuksista huolimatta. Jos teosta lähestyy premissillä, että siinä tehdyt päätelmät eivät ole kestäviä, ja se on kirjoitettu yksinomaan sensaatiohakuisesti ja lähteitä vääristellen, voi arvostelun oikeastaan typistää käsittelemään vain teoksen muotoseikkoja. Arvostelun kirjoittamisessa ei nimittäin ole mieltä, ellei arvostelija säilytä avointa mutta kriittistä mieltä. Tieteellisten saavutusten ja uusien näkökulmien tuomitseminen siksi, etteivät ne sovellu omaan maailmankuvaan tai uskomusjärjestelmään, on fundamentalististen uskontojen perisynti, ei tieteellinen toimintatapa.

Ennen varsinaisen arvostelun aloittamista on syytä todeta, että en ole Hitler-asiantuntija. En ole erikoistunut edes Kolmannen valtakunnan tutkimukseen. Oma tutkimusalueeni on Suomen 1900-luvun alun historia. Uskoakseni osaan kyllä seurata päättelyketjuja, ja riittävätpä taitoni myöskin lähdekritiikkiin, vaikkei kyseessä olisikaan oma tutkimuskohteeni. Toisaalta, eivät Simon Dunstan ja Gerrard Williamskaan ole Hitler-asiantuntijoita. Dunstan on sotahistorioitsija, joka on kirjoittanut useita teoksia tankeista ja brittiläisistä erikoisjoukoista. Takakannen mukaan hän on myös kirjailija ja elokuvantekijä. Williams puolestaan on toimittaja, joka on yli kolmikymmenvuotisen uransa aikana työskennellyt mm. BBC:lle, Sky Newsille ja Reutersille. Miehillä on siis epäilemättä vahva tausta aineistonkeruun ja viihteellisen kirjoittamisen parissa, mutta (historia)tieteellisestä tutkimustoiminnasta ei löydy vahvaa näyttöä. Epäilemättä kirjoittajien taustat esitellään kirjan takakannessa juuri luottamuksen herättämiseksi. Jokaisen lukijan tulee itse päättää, näyttäytyykö toimittajanura positiivisena vai negatiivisena seikkana tällaisen teoksen kohdalla. Sanomattakin selvää, teos olisi otettu aivan eri tavalla vastaan, jos kirjoittajana olisi ollut vaikka Anthony Beevorin kaltainen toisen maailmansodan arvostettu tutkija. Siinä tapauksessa tehtyjä tutkimustuloksia olisi lainattu muissakin julkaisuissa kuin iltapäivälehdissä, kuten nyt on käynyt.

Lisäksi on syytä todeta, että tämän arvostelun tarkoituksena ei ole kumota jokaista teoksessa esitettyä väärää väitettä. Siihen ei yksinkertaisesti ole tilaa, eikä se myöskään ole tarkoituksenmukaista. Kumoan kuitenkin sellaiset olennaiset väitteet, joiden varassa teos mielestäni tasapainoilee.

Führerbunkkerissa ja metrotunneleissa

Vallitsevan näkemyksen mukaan Hitler teki itsemurhan Führerbunkkerissa Berliinissä noin kello kolmelta iltapäivällä 30. huhtikuuta 1945. Hitler otti samanaikaisesti syanidia ja ampui itseään pistoolilla päähän. Hetkeä aiemmin Hitlerin vaimo, Eva Braun, oli myöskin ottanut syanidia. Itsemurhat tapahtuivat suljettujen ovien takana pariskunnan henkilökohtaisissa tiloissa. Muutama minuutti laukauksen jälkeen huoneeseen astuivat Hitlerin henkilökohtainen palvelija Heinz Linge ja Martin Bormann, Hitlerin yksityissihteeri ja Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puoluekanslian johtaja. Ruumiit kannettiin huopiin käärittyinä ulos, valtakunnankanslian sisäpihalle, jossa ne valeltiin bensiinillä ja poltettiin. Toukokuun 2. päivänä neuvostojoukot saivat Führerbunkkerin haltuunsa, ja myöhemmin iltapäivällä joukot löysivät poltetut ruumiit. Joukkojen mukana seurannut johtava patologi tohtori Faust Šerovski suoritti ruumiinavauksen. Ruumiinavauksessa havaittiin syanidijäämiä molemmissa ruumiissa ja viralliseksi kuolinsyyksi vahvistettiin syanidimyrkytys – ampumahaavoja ei mainittu. Neuvostoliitto julkisti havainnot 16. toukokuuta 1945, mutta lännessä ne kyseenalaistettiin nopeasti bunkkerista vangittujen väitettyä Hitlerin ampuneen itsensä. Marsalkka Georgi Žukov ilmoitti 9. kesäkuuta 1945, ettei Hitlerin jäännöksiä ole löydetty, ja hän saattaa olla vielä elossa.  Arkistotietojen mukaan Adolfin ja Evan ruumiit haudattiin aluksi Magdeburgiin merkitsemättömään hautaan. Vuonna 1970 tontti oli siirtymässä Itä-Saksan hallitukselle, ja KGB:n johtaja Juri Andropov määräsi ruumiit kaivettavaksi ylös ja tuhottavaksi. KGB:n ryhmä poltti ruumiit 4. huhtikuuta 1970 ja tuhkat siroteltiin Elbe-jokeen. Pala Hitlerin kallosta ja hänen leukaluunsa löysivät tiensä Moskovaan, jossa niitä on säilytetty tähän päivään asti. Niistä lisää myöhemmin.

Dunstanin ja Williamsin mukaan tapahtumat etenivät olennaisesti toisin. Heidän mukaansa, aamuyöllä 28. huhtikuuta, Hitler, hänen saksanpaimenkoiransa Blondi, Eva Braun, Martin Bormann, Hermann Fegelein (Hitlerin lanko) sekä kuusi Hitlerin henkivartiokaartin sotilasta ”hiipivät äänettömästi Führerbunkkerista Etubunkkerin kautta vanhaan valtakunnankansliaan Hitlerin yksityistiloihin. Siellä kirjahyllyn taakse kätketty kevytbetoninen seinäpaneeli aukeni, ja sen takaa paljastui salainen pakotunneli. Seurue eteni pitkin valaistua tunnelia, joka laskeutui aavistuksen syvemmälle maan alle. Tunnelin päässä saavuttiin bunkkerin kolmannelle tasolle, leveämpään kammioon, jossa he kohtasivat kaksi heitä odottanutta henkilöä, jotka [Heinrich] Müller [Gestapon johtaja] oli järjestänyt paikalle Berliinin metroverkoston tunneleita pitkin. Kyseessä olivat Adolf Hitlerin ja Eva Braunin identtiset kaksoisolennot, joista Hitlerin kaksoisolento oli todennäköisesti henkilö nimeltä Gustav Weber.” Kirjoittajat eivät tarjoa minkäänlaista lähdettä sen tueksi, että Weberiä (toisinaan myös Weler) olisi koskaan käytetty Hitlerin kaksoisolentona saatikka lavastettu itsemurhan tehneeksi. Tässä vaiheessa Bormann palasi kaksoisolentojen kanssa takaisin Führerbunkkeriin ja loput ryhmästä jatkoivat matkaansa kohti Berliinin metrotunneleita. Kahden päivän päästä 30. huhtikuuta Bormann ja Müller myrkyttivät Eva Braunin kaksoisolennon, jonka jälkeen Müller ampui Weberiä päähän. Tämän jälkeen ruumiit ”löydettiin” ja poltettiin, kuten on edellä mainittu. Todettakoon vielä, etteivät kirjoittajat tarjoa lähteitä tukeakseen Eva Braunin kaksoisolentoa koskevia väitteitä. He tyytyvät toteamaan näin: ”Eva Braunin kaksoisolennosta oli onnistuttu luomaan täydellinen. Hänen nimensä ei ole tiedossa, mutta hänet oli löydetty propagandaministeri Joseph Göbbelsin nuorten näyttelijättärien ”tallista”. […] Kaksoisolennon fyysinen olemus oli hätkähdyttävän samankaltainen, eikä elokuvateollisuuden ammattimaskeeraajien jäljiltä eroa oikeaan Eva Brauniin ollut helppo havaita.” Lukijan tehtäväksi jää siis olettaa, että ”elokuvateollisuuden ammattimaskeeraajia” oli saatavilla sodan runtelemassa Berliinissä, ja he onnistuivat ilman ajankohtaista mallia muuntamaan kaksoisolennon alkuperäisen, bunkkerissa yli kuukauden asuneen Eva Braunin näköiseksi.

Eräässä suhteessa Hitlerin pako on heikoimmillaan kuvatessaan juuri 28.-30. päivän tapahtumia. Tuona aikana lukuisat bunkkerissa asuneet ja Hitlerille ja Braunille läheiset henkilöt olivat näihin kontaktissa, mutta kukaan ei kuitenkaan epäillyt näiden henkilöllisyyttä. Vaikea on sulattaa sitäkin, että kymmenen henkilöä – mukaan lukien koko valtakunnan johtaja – ja saksanpaimenkoira olisivat voineet livahtaa kahden bunkkerin läpi kenenkään sitä huomioimatta. Nämä huomiot on mielekästä esittää siksi, koska kirjoittajien mukaan kaksoisolentojuonessa olivat mukana vain harvat ja valitut – muille Hitlerin ja kumppaneiden hiippailu yöllä olisi näyttäytynyt outona ja jäänyt varmasti muistiin. Liittoutuneet kuulustelivat kattavasti bunkkereista hengissä selvinneitä, eikä kukaan maininnut Hitlerin yöllisistä hiippailuista.

Dunstanin ja Williamsin mukaan kolmaskin kaksoisolento joutui antamaan henkensä suuren huijauksen onnistumiseksi: Blondi-koiran kaksoisolento. Esimerkiksi Anthony Beevorin mukaan oikealle Blondille annettiin syanidia sen isännän itsemurhapäivän aamuna – Hitler halusi näin varmistua myrkyn tehosta. Blondi kuolikin myrkkyyn ja neljä sen pentua tapettiin valtakunnankanslian pihalla. Dunstan ja Williams ovat samaa mieltä Blondin – siis heidän mukaansa sen kaksoisolennon – myrkytyshetkestä, ja lisäksi he tarjoavat sille myös selityksen: koiran kaksoisolento oli tapettava mahdollisimman pian Weberin korvattua oikean Hitlerin, sillä se olisi pian alkanut ihmettelemään, missä sen oikea isäntä on. Tätä kohtaa lukiessani huomasin kysyväni: Miksi kaksoisolentokoiran myrkyttämisen kanssa ylipäätään piti odotella? Miksei sitä voitu tehdä heti, kun Hitler oli oletetusti vaihdettu Weberiin? Ja jos juonen onnistumisesta haluttiin olla täysin varmoja, niin miksei bunkkeriin kuljetettu valmiiksi kuollutta Blondi 2:sta? Jos bunkkerista voidaan kuljettaa pois kymmenen henkeä sitä kenenkään huomaamatta, niin kai sinne voidaan tuoda yksi eloton koira samaa reittiä.

Entä sitten se salainen käytävä, joka johti suoraan Hitlerin työhuoneesta metrotunneliin? Oliko sitä olemassa? Dunstan ja Williams eivät tarjoa siihen suoraan liittyvää lähdettä. Kappaleessa, jonka alussa he kirjoittavat Führerbunkkerista ja lopussa salaisesta käytävästä, vain aiempaan tarjotaan viite. Sitten loppuviitteitä selatessa käykin ilmi, että viitteessä mainitaan myös salainen käytävä! Viitteessä tarjotaan kolme lähdettä: Hitlerin bunkkereita käsittelevä historiateos (Hitler’s secret headquarters: Politicization of the Construction Industry 1933–1945), bunkkereita rakennuttaneen Hochtief-rakennusyhtiön historiasivusto netistä sekä samaten nettisivusto koskien Berliner Unterwelten -yhdistystä, joka kartoittaa Berliinin maanalaisia rakennelmia. Ensimmäistä kirjaa ei löydy mistään kansainvälisestä kirjastotietokannasta koko otsikolla etsittynä, mutta vain pääotsikon perusteella se löytyy. Oikea alaotsikko on The Führer’s wartime bases, from the invasion of France to the Berlin bunker. Todennäköisesti kyseessä oli kirjoittajien kömmähdys. Seuraava lähde toki löytyy netistä, mutta vain 2-sivuisena; viitteessä kuitenkin neuvottiin katsomaan sivuja 3–4. Kolmas lähde esittelee pikemminkin kyseessä olevan yrityksen toimintaa, ja Hitlerin bunkkerit esitellään varsin lyhyesti. Kuten arvata saattaa, salaista käytävää ei mainita.

Halutessaan kirjoittajat olisivat voineet salaista käytävää käsitellessään viitata TIME-lehdessä 28. toukokuuta 1945 julkaistuun artikkeliin, johon muualla kirjassa muutamaan otteeseen viitataankin. Lyhyessä artikkelissa on paljon paljastavaa sisältöä, mutta sen luotettavuutta on äärimmäisen vaikea arvioida. Raportti perustuu neuvostoliittolaisen majuri Ivan Nikitinin haastatteluun. Nikitin johti tiedustelujoukkoa, joka kuulusteli Führerbunkkerin asukkeja selvittääkseen Hitlerin viimeisten päivien kulkua. Artikkeli alkaa ytimekkäästi: “A team of Soviet detectives conducted last week that if Adolf Hitler was dead, he had not died in the ruins of his Reich Chancellery.” Tiedustelujoukot olivat löytäneet Hitlerin työhuoneesta, kirjahyllyn vierestä noin 500 metrin mittaisen salakäytävän, jonka suuaukkoa peitti ohut betonipaneeli. Käytävä johti ”super-salaiseen” pommisuojaan, jossa oli ruuantähteiden perusteella oleillut kuudesta kahteentoista henkilöä vielä 9. toukokuuta. Tiedustelijat olivat kuulustelleet muun muassa Hitlerin henkivartiokaartiin kuulunutta SS-sotilasta, joka oli nähnyt Hitlerin viimeksi 27. huhtikuuta. Führer, Eva Brauninsa seurassa, oli SS-sotilaan mukaan tällöin aloittanut yhden tunnusomaisista monologeistaan, jossa hän totesi Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Neuvostoliiton jatkavan yhteistyötään niin pitkään kuin hän oli hengissä. ”Mutta jos olisin kuollut”, Hitler jatkoi, ”syntyisi näiden välille konflikti”. Siinä tapauksessa hänen pitäisi olla hengissä johtaakseen Saksan kansa lopulliseen voittoon. Ennen kuin henkivartiokaartilaista pyydettiin poistumaan, Hitler ehti vielä todeta: ”Saksan ainoa toivo piilee siinä, että koko maailma ajattelee minun kuolleen.”

Dunstan ja Williams lainaavat TIME-lehden artikkelia myös kohdassa, jossa he käsittelevät Hitlerin ja hänen lähipiirinsä pakoa salaista käytävää pitkin. Artikkelissa nimittäin todettiin, että käytävästä oli löytynyt osittain palanut, naisen käsialalla kirjoitettu lappu. Siinä toivottiin, että kirjoittajan vanhemmat eivät huolestuisi, vaikka hänestä ei kuuluisi pitkään aikaan. Neuvostotiedustelijat uskoivat lapun olleen Eva Braunin kirjoittama. Dunstanin ja Williamsin mukaan Braun antoi lapun Bormannille, joka ”laittoi sen sanaakaan sanomatta taskuunsa”.

Ennen kuin jatkan pakomatkan käsittelyä, on syytä mainita lyhyesti ne ristiriitaisuudet, jotka liittyvät Hitlerin itsemurhaan ja hänen ruumiistaan jäljellejääneeseen kallonpalaan. Edellä mainittu neuvostojoukkojen patologin tekemä ensimmäinen ruumiinavaus osoitti, että kyseessä tosiaan oli Adolf Hitlerin ruumis. Havainnon vahvisti oikeaksi amerikannorjalainen suupatologian tutkija Reidar Sognnaes vuonna 1973. Vaikka ruumis saatiin siis identifioitua, on jälkipolvia kuitenkin kummastuttanut se, ettei ensimmäisessä ruumiinavauksessa mainittu lainkaan ampumahaavaa tai luodinreikää. Anthony Beevorinkin vuonna 2002 julkaistussa Berliini 1945 -kirjassa mainitaan, ettei ”kukaan ilmeisesti kuullut laukausta, jonka Hitler ampui omaan päähänsä”. Toisaalta: jo samassa virkkeessä Beevor on vahvistanut, että ampuminen todella tapahtui ja näin ollen myös kallosta olisi pitänyt löytyä luodinreikä. Venäläisten teettämä ruumiinavaus päätyi toteamaan, että kuoleman oli aiheuttanut syanidikapseli, josta löytyi jälkiä ruumiin suuaukosta.

Kuten edellä mainitsin, vuonna 1946 valtakunnankanslian pihalta löytynyt osa Hitlerin kallosta ja hänen leukaluunsa päätyivät Moskovaan KGB:n arkistoihin. Kalloa sekä leukaluusta otettua valokuvaa esiteltiin esimerkiksi vuonna 2000 toista maailmansotaa käsitelleessä näyttelyssä. Vuonna 2009 sanomalehdissä alkoi kiertää uutinen, jonka mukaan amerikkalainen arkeologi Nick Bellantoni tutkimusryhmineen olisi saanut teetettyä DNA-testin kallolle yllättävin tuloksin: kallo olikin 20–40 -vuotiaan naisen! Salaliittoteoreetikot saivat runsaasti vettä myllyynsä, ja osaltaan tämänkaltaiset lausunnot ovat mahdollistaneet kirjojen kuten Hitlerin pako kirjoittamisen. Bellantonilla itselläänkin olisi ollut mahdollisuus käynnistää huhumyllyt, mutta hän tyytyi järkeilemään, että kallohan saattoi kuulua kenelle tahansa berliiniläisuhrille, niin sekavia olivat sota-ajan olot. Nimittäin paine sopivan kallon löytymiselle vuonna 1946 oli vahva, sillä silloin Stalin itse vaati fyysisiä todisteita Hitlerin kuolemasta.

Disinformaatiota, huhuja, havaintoja

Stalin kuuli Hitlerin kuolemasta varhain aamulla 1. toukokuuta. Hän sai tiedon Berliinin valtaajalta, marsalkka Žukovilta, joka puolestaan oli saanut tiedon saksalaiselta jalkaväenkenraali Hans Krebsiltä. Stalinin ohjeistusta noudattaen Žukov alkoi kuitenkin pian levittää disinformaatiota, jonka mukaan Hitler olisikin päässyt pakenemaan. Tälle on jälkikäteen tarjottu muutamiakin eri syitä. Erään teorian mukaan Žukovin tähti oli nousemassa niin voimakkaasti, että Stalin koki valtansa uhatuksi ja päätti syöttää tälle väärää tietoa Hitlerin kohtalosta. Žukov puolestaan syötti sitä länsimaiselle medialle 9. kesäkuuta Berliinissä pidetyssä lehdistötilaisuudessa. New York Timesissa seuraavana päivänä julkaistussa artikkelissa todettiin, että marsalkan mukaan Hitler oli onnistunut pakenemaan vaimoineen lentokoneella, eivätkä neuvostojoukot olleet löytäneet yhtään ruumista, joka olisi vastannut Hitlerin tuntomerkkejä. Vain kolme päivää aiemmin neuvostoliittolaisten ”korkean tahon sotilasviranomainen” oli kuitenkin todennut lehdille, että Berliinistä oli löytynyt ruumis, joka oli ”suurella todennäköisyydellä Hitlerin”. Žukovin kanssa samassa tilaisuudessa kenraali Nikolai Berzarin kertoi, että hänen henkilökohtaisen mielipiteensä mukaan Hitler on kadonnut jonnekin Eurooppaan, mahdollisesti Francon Espanjaan. Toisen teorian mukaan, joka on linjassa ensimmäisen kanssa, Stalin syötti disinformaatiota länsivalloille ja niiden tiedustelupalveluille näitä hämätäkseen. Potsdamin konferenssissa 17. heinäkuuta – 2. elokuuta 1945 Yhdysvaltain ulkoministeri James F. Byrnes kysyi Stalinilta, mikä hänen teoriansa Hitlerin kuolemasta oli. Stalin totesi, ettei Hitler ole kuollut, vaan hän elää Espanjassa tai Argentiinassa.

Etenkin Žukovin lehdistötilaisuus synnytti Hitler-havaintojen sarjan eri puolilta maailmaa, ja samalla Führerin erilaisia pakosuunnitelmia alkoi nousta esille. Hänen ehdotettiin paenneen sukellusveneellä joko Japaniin, Argentiinaan tai jopa Etelämantereelle. Sitkeimmät huhut sijoittivat hänet kuitenkin Argentiinaan, jonne oli paennut joukko muitakin natseja, tunnetuimpana ”lopullisen ratkaisun” organisoija Adolf Eichmann. Salaliittoteoreetikot saivat näille huhuille tukea 10. heinäkuuta, kun saksalainen sukellusvene U-530 antautui argentiinalaisille Mar del Platan edustalla; TIME-lehti välitti 23. heinäkuuta 1945 julkaistussa artikkelissa lukijoilleen huhut, joiden mukaan sukellusvene oli kuljettanut Hitlerin ja Eva Braunin Argentiinaan. Viikkoa myöhemmin Argentiinan laivasto jahtasi kahta muuta sukellusvenettä, joiden uskottiin olevan saksalaisia, ja tämä entisestään lisäsi vettä huhumyllyyn. Näiden tapauksien innoittamat havainnot, huhut ja juorut, joita lehdistö mielellään julkaisi lukijakunnan iloksi ja tiedustelupalvelut velvollisuudentunnossaan raportoivat, muodostavat Dunstanin ja Williamsin kirjan loppuosan tärkeimmän lähteistön. Tiedustelupalveluiden tuottamista raporteista tekee ongelmallisen lähdejoukon se, että niiden tarkoituksena on välittää eteenpäin kaikki tutkittavaa asiaa käsittelevä aineisto, oli se sitten silminnäkijähavaintoja tai huhupuheita. Huhut eivät muutu sen todemmaksi vaikka ne olisikin kirjoitettu FBI:n kirjepaperille.

Pako Argentiinaan

Salaisesta käytävästä Hitlerin ja hänen seurueensa pako jatkui, Dunstanin ja Williamsin mukaan, kuuden ja puolen kilometrin matkan metrotunneleissa. Kirjoittajat eivät ota kantaa tutkijoiden piirissä yleistyneeseen kantaan, jonka mukaan Hitler oli huhtikuussa 1945 niin heikossa kunnossa, ettei olisi millään selvinnyt moisesta matkasta tunneleissa, joissa ”oli vettä, ja he [Hitler seurueineen] ajoittain joutuivat kahlaamaan polven syvyisessä vedessä matkallaan Wittenbergplatzin risteysasemalle ja siitä edelleen Fehrbelliner Platzin metroasemalle”. Noustuaan siellä maanpinnalle seurue astui Ju-52 -kuljetuslentokoneeseen, joka lennätti heidät Saksan ja Tanskan rajalla sijaitsevaan Tønderin lentotukikohtaan. Sieltä seurue – Hitler, Braunin siskokset Eva, Gretl ja Ilse, Hermann Fegelein (Gretlin aviomies) ja Joachim Rumohr (Fegeleinin läheinen ystävä ja SS-kenraali) vaimoineen – jatkoi lentäen kaakkoon, rannikkokaupunki Travemündeen Itämeren rannalla. Siellä konetta vaihdettiin pitkän matkan lentoihin kykenevään Ju-252:een, jonka kyytiin nousivat vain Hitler ja Eva Braun. Dunstanin ja Williamsin mukaan muille seurueen jäsenille oli ollut tärkeää vain Berliinistä ulospääsy, ei niinkään pakeneminen ulkomaille. Lisäksi Fegeleinin vaimo Gretl oli raskaana, eikä pariskunta halunnut ottaa riskejä pitkän pakomatkan kanssa. Ja pitkähän siitä oli tulossa, sillä Ju-252 käänsi nokkansa kohti Espanjan Reusia, Barcelonan lähellä sijaitsevaa kaupunkia.

Reusissa konetta vaihdettiin jälleen, tällä kertaa takaisin Ju-52:een, joka oli varustettu Espanjan ilmavoimien tunnuksin. Edellinen kone, Ju-252, purettiin osiin, jolloin lennosta ei jäänyt jälkeäkään, ja tarvittaessa kenraali Franco, joka oli pakomatkasta tietoinen, saattoi kiistää kaiken. Kone nousi välittömästi, tällä kertaa kohteenaan Espanjalle kuuluvat Kanariansaaret ja Fuerteventuran saarella sijainnut ”huippusalainen” Villa Winter. Villa oli saanut nimensä saksalaiselta ”korkea-arvoiselta Abwehr-agentti” Gustav Winteriltä, joka oli ostanut 18 000 hehtaarin maa-alueen vuonna 1941 yksinomaan Hitlerin pakomatkan välietapiksi. Hitlerin kone laskeutui Villa Winterin kentälle ”joko myöhään 29. huhtikuuta tai aamuyöstä 30. huhtikuuta”, jonka jälkeen hänet ja Eva Braun kuljetettiin villaan yön ajaksi. Dunstanin ja Williamsin mukaan heidät kuljetettiin seuraavana aamuna kalastusveneellä sukellusveneeseen U-518, joka viipymättä aloitti 59 vuorokauden ja 8 500 kilometrin matkansa kohti Argentiinaa. Kirjoittajien mielikuvituksen lentoa ei lainkaan tunnu haittaavan se, että U-518 upotettiin noin viikko aiemmin, 22. huhtikuuta, hävittäjäalusten USS Carter ja USS Neal A. Scott toimesta. Kirjoittajien mukaan sukellusveneen tuhoutuessa ”pintaan ei noussut lainkaan hylkytavaraa”. Toisin todetaan kirjan United States Destroyer Operations in World War II (1953) sivulla 510: “Searching the surface, they [hävittäjäalusten miehistöt] found a significant oil slick and floating trash.  Among the residue were scraps of paper, shattered wood and two tattered wooden boxes.  The victim under this rubbish was eventually identified as the U-518.”

Hitlerin paon kirjoittajat uskovat vahvasti tutkimukseensa, tai vaihtoehtoisesti he ovat taitavia peittämään epäilyksensä koskien niin lähteitä kuin tehtyjä oletuksiakin. Näin he kirjoittavat edellä esitellystä Hitlerin pakomatkasta:

Hitlerin pako Berliinistä on dokumentoitavissa huomattavan seikkaperäisesti. Kuten aiemmista luvuista ilmenee, silminnäkijäkuvauksia Führerin reitiltä riittää Berliinistä aina Barcelonan lähelle, Reusin lentokentälle, missä hänen käyttämänsä Junkers Ju-52 [Huom! Pitäisi olla Ju-252.] purettiin osiin ja missä Hitler seurueineen siirtyi espanjalaiseen lentokoneeseen. Seuraava, dokumentoitu havainto Hitleristä on syvältä Argentiinasta, missä hänet nähtiin kesäkuussa 1945 San Ramónin maatilalla lähellä Barilochea, Rio Negron provinssissa.

”Huomattavan seikkaperäinen dokumentointi” tarkoittaa Dunstanille ja Williamsille yhtä kuin sanomalehdissä julkaistut silminnäkijähavainnot ja yksi Nürnbergin oikeudenkäynnin yhteydessä tehty kuulustelu. Kaivoin esiin Hitlerin henkivartiokaartiin kuuluneen SS-luutnantti Friedrich Arthur Rene Lotta von Angelotty-Mackensenin kuulustelun, johon kirjoittajat tukeutuvat koskien Hitlerin välilaskua Tønderiin. Se ja muiden Hitlerin virkaveljien kuulustelut löytyvät digitoituina ja kaikille avoimesti jaettuna Duquesnen yliopiston Gumbergin kirjaston digitaalisista kokoelmista. Se on osa Musmanno-kokoelmaa, joka on saanut nimensä kuulustelijalta, tuomari Michael Musmannolta. Kuulustelu tehtiin 15. maaliskuuta 1948. Dunstanin ja Williamsin mukaan Mackensen, joka oli haavoittunut Berliinin katutaisteluissa ja siksi kuljetettu lentokoneella Tønderiin, näki siellä 29. huhtikuuta 1945 Hitlerin seurueineen. Kirjoittajat ovat jopa avuliaasti liittäneet pätkiä kuulustelusta kirjan liitteisiin, mutta erään olennaisen kohdan he ovat leikanneet pois ja samalla täysin sivuuttaneet Hitlerin pakoaikataulua hahmotellessaan. Mackenseniltä kysytään suoraan, digitoidun aineiston sivulla 41, koska hän näki Hitlerin Tønderissä. Mackensenin mukaan kyseessä oli 6. toukokuuta, eli Dunstanin ja Williamsin ajanlaskun mukaan Hitler oli tässä vaiheessa sukellusvene U-518:n keulaosastossa jossain Fuerteventuran ja Argentiinan välillä. Mackensenin kertomuksesta tekee äärimmäisen epäluotettavan se, että hän oli koko Tanskassa olonsa ajan korkeassa kuumeessa – jopa 41-astetta – ja houraili.

U-518 saapui Argentiinaan, Necochean rannalle kahdelta yöllä 28. heinäkuuta 1945 mukanaan arvokas lasti: Hitler, Eva Braun, Blondi-koira ja useita laatikoita täynnä natsien varastamia arvoesineitä, taidetta ja valuuttaa. Matkustajat ja osa miehistöstä nousivat rannalle, jonka jälkeen kapteeni kahdeksan miehistön jäsenen kanssa ajoi sukellusveneen etäälle rannasta, nousi moottoriveneeseen ja upotti aluksen. Dunstan ja Williams intoutuvat kuvaamaan rannalle nousseita päähenkilöitään yksityiskohtaisesti: ”Tuhatvuotisen valtakunnan johtajaa saattoi tuskin tunnistaa entisekseen. Kasvot olivat uuvuttavan matkan jäljiltä kalpeat, tunnusomaiset viikset oli ajeltu pois, eikä suorana riippuvaa tukkaa ollut leikattu pitkään aikaan. Eva Braun oli yrittänyt pitää itsensä siedettävän näköisenä matkan ajan, mutta ennen sukellusveneestä poistumista laitettu huulipuna ja poskipuna olivat vain omiaan korostamaan hänen ihonsa vankilamaista kalvakkuutta. Kolmesta saapuvasta vieraasta Blondi näytti ainoana olevan elämänsä kunnossa; schäfer oli innoissaan päästessään pitkästä aikaa ulkoilmaan”

Eva ja Adolf viettivät yön paikallisella maatilalla, jonka jälkeen he seuraavana aamuna nousivat Curtiss-kaksitason kyytiin lentääkseen San Ramónin nurmikentälle. Siellä pariskunta tuli asumaan seuraavat yhdeksän kuukautta. Jo syyskuussa he saivat odotetun vieraan: Evan ja Adolfin 6-vuotiaan Ursula-tyttären. Hän oli tullut laivalla Espanjasta Argentiinaan, ja Buenos Aireissa häntä oli ollut vastassa hänen setänsä, Hermann Fegelein, joka oli saapunut maahan sukellusveneellä jo ennen Hitleriä ja Eva Braunia. Brittiläiseen Sunday Chronicle -sanomalehteen (17.6.1945) viitaten Dunstan ja Williams toteavat Braunin olleen uudestaan raskaana maaliskuusta 1945 lähtien. Siksi pariskunnan oli jo korkea aika mennä naimisiin. Sitä he eivät nimittäin olleet tehneet, sillä naimisiin olivat menneet kaksoisolennot, vain kuollakseen vuorokauden sisällä. ”Oikeiden” Adolfin ja Evan avioliitto solmittiin San Ramónin roomalaiskatolisessa yksityiskappelissa syksyllä 1945. Tässä vaiheessa teosta ei ole enää mieltä kysyä, miksi kaksoisolentojen piti mennä naimisiin. Sitä eivät kirjoittajatkaan itseltään kysy.

Kesäkuusta 1947 lokakuuhun 1955 Hitler asui Argentiinan ja Chilen rajan tuntumassa sijaitsevalla Inalcon maatilalla yhdessä Evan ja kahden tyttärensä kanssa. Hitler sairasteli, käytti aikaansa ”mitättömiin kokouksiinsa”, suunnitteli neljännen valtakunnan pystyttämistä ja lopulta menetti kaiken toivonsa paluusta maailman tapahtumia muokkaavaksi julkisuuden henkilöksi. Lopulta Eva jätti Adolfin ja muutti tyttärineen ”hiljaiseen, mutta kasvavaan Neuquenin kaupunkiin”, joka sijaitsi noin 370 kilometriä Inalcon maatilasta koilliseen. Adolfin jäätyä yksin tämän terveydentila heikkeni entisestään ja entinen diktaattori alkoi ajatuksissaan palata yhä useammin sekä lapsuutensa tapahtumiin että alullepanemaansa juutalaisten joukkosurmaan. Hitlerin kuolemaa Dunstan ja Williams kuvailevat seuraavasti: ”Keskipäivällä, helmikuun 12. päivänä 1962, Lehmannin [Hitlerin lääkäri] ja Bethen [Hitlerin palvelija] auttaessa 70-vuotiasta Hitleriä kylpyhuoneeseen, tämä kaatui. Kolme tuntia myöhemmin veritulppa aiheutti toispuoleisen kasvohalvauksen. Levottoman yön jälkeen diktaattori vaipui koomaan, kunnes helmikuun 13. päivänä 1962 klo 15.00 Lehmann totesi kaikkien elonmerkkien kaikonneen.”

Hitlerin viimeisiä vuosia kuvaillessaan Dunstan ja Williams käyttävät monen käden kautta kulkeutuneita, oletettuja silminnäkijähavaintoja edellä mainituilta Otto Lehmannilta ja Heinrich Betheltä. Lehmann, tai kuten Dunstan ja Williams hänet esittelevät: ”Hänen oikea sukunimensä on saattanut olla Lehmann – tai sitten ei”, oli lääkäri, joka saapui Inalcon maatilalle Vatikaanin järjestämää pakoreittiä käyttäen vuonna 1947. Siitä lähtien hän vastasi ”Adolf Hitlerin laakson” ja erityisesti sen tunnetuimman asukkaan terveydenhoidosta. Bethe puolestaan oli merisotilas saksalaiselta taskutaistelulaiva Admiral Graf Speeltä, jonka upotti sen oma miehistö joulukuussa 1939 Montevideon sataman edustalla. Alus oli joutunut brittiläisten taistelulaivojen niin pahasti runnomaksi, että kapteeni katsoi aluksen upottamisen olevan ainoa mahdollisuus. Aluksen miehistö internoitiin Argentiinaan, jossa he myöhemmin toimivat Hitlerin henkivartiokaartina. Dunstanin ja Williamsin käyttämä lähde oli siis Lehmannin kirjoittamat muistelmat ajastaan Hitlerin lääkärinä. Ne päätyivät Bethen haltuun, joka luovutti ne 1970-luvulla ystävälleen Manuel Monasteriolle, argentiinalaiselle kapteenille. Kapteeni puolestaan julkaisi Lehmannin papereita ja Bethen suullisia kertomuksia hyödyntäneen teoksen Hitler murió en la Argentina vuonna 1987. Kapteenin mukaan Lehmannin paperit valitettavasti ”katosivat lopullisesti lukuisten muuttojen yhteydessä.”

Kirjan rakenne

Hitlerin paossa on 23 lukua ja kaikkiaan 404 sivua. Liitteet, viitteet ja lähdeluettelo alkavat sivulta 311. Dunstanilla ja Williamsilla on ollut sen verran vähän aineistoa, että Hitleriä ja tämän pakoa he alkavat käsitellä vasta sivulla 181. Kirjan alkuosa on viihdyttävä ja menevästi kirjoitettu katsaus sekä toisen maailmansodan sotatapahtumiin että natsien valuutta- ja taideryöstötoimintaan. Alkuosa on perusteltavissa siten, että sen puitteissa kirjoittajat pyrkivät osoittamaan natsien keränneen varoja Hitlerin pakomatkan ja mahdollisen neljännen valtakunnan varalle. Ryöstötoiminnan sekä ylipäätään Hitlerin paon ja Argentiinan vuosien suunnittelun takana oli kirjoittajien mukaan Martin Bormann, joka myöhemmin liittyi Hitlerin seuraan Etelä-Amerikkaan. Toisin sanoen, kirjoittajat eivät jaa todeksi osoitettua näkemystä, jonka mukaan Bormann kuoli vuonna 1945 Berliinissä. Hänen luurankonsa löydettiin Berliinistä rakennustyömaalta vuonna 1972, ja seuraavana vuonna Bormann julistettiin virallisesti kuolleeksi. Dunstan ja Williams kuvailevat Bormannin pakosuunnitelmaa ja taideaarteiden roolia siinä näin: ”Bormannille taideteokset olivat samalla kuitenkin neuvotteluase. Ilmeisesti Bormann tarjosi OSS:lle [Yhdysvaltain sotilastiedustelupalvelu toisen maailmansodan ajalta] seuraavanlaista sopimusta: mikäli Adolf Hitler saisi paeta Saksasta, liittoutuneet saisivat natseilta länsitaidetta tuhannen vuoden ajalta sekä maan pitkälle kehittyneen sotilastekniikan salaisuudet. Siinä oli koko Operaatio Feuerlandin [”Tulimaa” eli Etelä-Amerikan eteläisin kärki] ydinajatus.”

Teoksen loppuosassa kirjoittajat vyöryttävät lukijan päälle yhä uskomattomammiksi käyviä juonenkäänteitä, kuten Hitlerin tyttären yllättävän ilmestymisen. Samalla juoneen punotaan mukaan niin Argentiinan diktaattoripari Juan ja Eva Perón kuin Vatikaanikin, joka oli kirjoittajien mukaan auttamassa Bormannia pakoon Euroopasta. Kirjoittajat ovat tehneet erikoisen tyylillisen ratkaisun, jolla he pyrkivät korostamaan ”tutkimuksensa” todenperäisyyttä; he ilmoittavat kirjoittavansa kursiivissa kaikki kohdat, jotka eivät saa suoraa tukea lähdeaineistosta. Kuten arvata saattaa, kursivoituja kohtia ei ole kovin montaa, sillä kirjoittajat hyödyntävät pienimmänkin lehtiartikkelin ”todistaakseen” tapahtumien kulun. Kursiivilla kirjoittaessaan Dunstan ja Williams eivät pidättele yhtään, kuten olen edellä jo osoittanut. Omat suosikkini kirjoittajien päästä keksimistään yksityiskohdista liittyvät Blondi-koiraan. Reusin ja Fuerteventuran välisellä lennolla ”Hitlerin lemmikkisusikoira, Blondi, nukkui rauhallisesti koneen takaosassa; tri Haase oli antanut sille lennon ajaksi rauhoittavia lääkkeitä.” Sukellusveneessäkin Blondin elämä sujui mukavasti: ”Blondi sai juosta vapaasti ja siitä tuli nopeasti miehistön lemmikki. Blondi tottui myös pian tarjottimeen, jolla se kävi tarpeillaan.”

Suomennoksen on tehnyt Juha Peltonen. Sotahistorioitsija saattaisi löytää suomennoksesta huomautettavaa, sillä saksalaisten sodankäyntiin liittyvä sanasto, erityisesti sotilasarvot, on ymmärrykseni mukaan mutkikasta käännettävää. En erityisesti etsinyt suomennoksesta virheitä, mutta erään – ja varsin räikeän sellaisen – löysin. Peltonen kääntää käsitteen ”Battle of the Bulge” Bulgen taisteluksi. Oikeasti käsite viittaa liittoutuneiden ja saksalaisten välillä käytyyn Ardennien taisteluun joulu-tammikuussa 1944–45. Bulge eli pullistuma puolestaan viittaa sotarintaman pullistumiseen liittoutuneiden alueelle.

Lopuksi

Kenelle muulle kuin salaliittoteoreetikoille kirjaa suosittelisin? Itse asiassa en koe ongelmalliseksi suositella kirjaa edes niille, jotka pitävät faktan ja fiktion sekoittamisesta ja historiallisesta jossittelusta. Kirja nimittäin on sujuvasti kirjoitettu, ja ainakin itse huomasin sivuja kääntäessäni miettiväni innoissani, että mitäköhän kirjoittajat seuraavaksi keksivät. Samalla teos sai minut pohtimaan lähteiden käyttöä, teorioiden rakentamista ja olettamusten esittämistä osana historian tutkimusta.

Aidosti historiasta kiinnostuneelle tai historiantutkijalle en kuitenkaan teosta suosittele. Vaikka kirjassa onkin epäilemättä paljon faktoja – todennäköisesti jopa enemmän kuin keksittyä, sillä kirjan alkuosa on niin paksu – , on siinä myös paljon täyttä roskaa. Näiden kahden sekoittaminen tekee kirjasta äärimmäisen vaarallisen lukijoille, jotka eivät aihetta tunne tai ovat luonteeltaan hyväuskoisia.