Seitsenvuotiaana kotikyläänsä Karjalankannakselle palanneen ja sieltä kaksi vuotta myöhemmin lopullisesti lähteneen Lassi Rämön kirjaa on vähän vaikea sijoittaa mihinkään totuttuun lajityyppiin. Yhtäältä se on perheessä ja suvussa kulkeneisiin tarinoihin ja sodanajan pikkupojan, nyt jo lähes 80-vuotiaan miehen muistelmateos. Toisaalta sitä voisi hyvällä syyllä kutsua romaaniksikin: kirjoittaja kertoo esipuheessaan, että henkilöt ovat todellisia, mutta vuorosanat ja muut senkaltaiset seikat fiktiota. Repliikkejä ja henkilöiden sisäistä monologia kirjassa on käytetty runsaasti.

Sotapäiväkirjojen ja pitäjähistorioiden sekä asutustoimintaa koskevan tutkimus- ja muistelmakirjallisuuden käyttö lähteinä sitoo kuitenkin teoksen seitsemän vuosikymmenen takaiseen todellisuuteen avartaen yhteen perheeseen ja kylään keskittyvää näkökulmaa.

Pika-asutustilalta paluumuuttajiksi

Iivari ja Alina Rämön perhe asui 1930-luvulla Muolaan pitäjän Moiniemen kylässä. Heidän maatilansa oli tyypillinen sotien välisen ajan omavaraisasumus: muutama lypsylehmä, hevonen ja pikkukarjaa, peltoja sen verran että ihmiset ja eläimet saatiin niiden tuotolla ruokituksi, metsää kotitarpeiksi. Tarvekalut tehtiin enimmäkseen itse, ruoka kerättiin omilta vainioilta ja lähimetsistä. Lapset kasvatettiin pienestä pitäen auttamaan työssä – tuon ajan maataloudessa sitä kyllä riitti.

Syystalvella 1939 alkanut evakkotaival oli päättynyt Tammelaan, josta perhe oli saanut pika-asutustilan ja asuttavakseen entisen torpan. Siinä ei ollut edes leivinuunia, joten piirakatkin piti käydä paistamassa isäntäväen keittiössä. Ei ihme, että Rämöt, kuten myös monet muut talvisodan karjalaisevakot, alkoivat kihistä innosta, kun Suomen armeija heti jatkosodan alettua eteni miltei tavanomaista marssivauhtia vanhalle itärajalle ja ylikin.

Jo vuoden 1941 puolella pieni määrä siviilejä sai palata lähes armeijan kantapäillä entisille asuinsijoilleen, ja muutama Muolaan asukaskin näyttää tuolloin muuttaneen. Rämöt käynnistivät paluuhankkeensa huhtikuussa 1942, jolloin isä-Iivari lähti kunnostamaan perheelleen kotia. Talo oli sodan aikana poltettu, joten mies rakensi asumuksen entisen navetan tiiliseinien suojiin – ne olivat jääneet pystyyn.

Kurjemminkin kylällä asuttiin: yksi naapureista laittoi kaksi pärekaton lapetta vastakkain katokseksi, jossa oli osin maalattia ja seinustoilla makuulavitsat. Tällaisessa hätämajoituksessa perhe pärjäsi kesän.

Kun muutama talo oli jäänyt täysin ehjiksi, saivat perheidensä edellä muuttaneet miehet pitää niitä tukikohtinaan. Moiniemeläisten tiivis yhteistyö – aina löytyi miehiä kattotalkoisiin, lainahevonen heinäntekoon – ja tavallista lämpimämmät naapuruussuhteet selittyvät osin sillä, että suuri osa kyläläisistä oli sukua keskenään.

Arkea sodan varjossa

Talvisodan aikana ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa noin 90 prosenttia Muolaan rakennuskannasta oli tuhoutunut. Vuoden 1941 aikana paluulupia oli myönnetty 500 ihmiselle. Kevään ja kesän 1942 aikana muuttoliike oli erittäin vilkasta – Rämön mukaan kolme neljäsosaa asukkaista oli aikeissa palata. Kaikki eivät ilmeisesti toteuttaneet aikeitaan, sillä 12000 asukkaan pitäjän asukasluku oli vuoden 1942 lopulla vain 6000.

Seutua jälleenrakennettiin tarmokkaasti: tehtiin uusi kunnantalo ja terveystalo, asuin- ja karjarakennuksia kohosi joka puolelle. Asevelitaloja (rintamilla rakennettuja, osina pystytyspaikoilleen kuljetettuja asuinrakennuksia, jotka oli tarkoitettu lähinnä invalidi- ja sotaleskiperheiden käyttöön) pitäjään nousi 70.

Myös muita uudistuksia tehtiin. Kyläläisten tilukset olivat aiemmin, sarkajaon seurauksena, olleet pitkinä kapeina palstoina. Nyt maanjakoa järkevöitettiin ja Äyräpäänjärveä laskemalla haviteltiin vielä lisää peltoalaa.

Kaiken aikaa elettiin kuitenkin sodan varjossa. Rämö kertoo värikkäästi, miten konekiväärin hylsyt olivat tukkineet sarkaojan, miten pojat leikeissään ja ympäristöä tutkiessaan löysivät kaikenlaisia sotatarvikkeita kaasunaamareista käsikranaatteihin, miten korsuihin hautautuneet vihollisen ruumiit levittivät imelää lemua kylän peltojen ylle ja miten yli lentävät omatkin koneet säikäyttivät emännät ja lehmät.

Kiinnostavinta ja parhaiten kirjoitettua on arjen kuvaus. Työtä tehdään menetelmillä, jotka nykysuomalaiselle ovat uppo-outoja (ellei hän satu olemaan kotimaahansa erikoistunut kansatieteilijä). Pula pakottaa keksimään korvikkeita, ja toisinaan on lähes hätkähdyttävää huomata, miten pienistä asioista ihminen voi ilahtua. Ja sotavuosien suomalaisen kuuliaisuus kirkkoa ja esivaltaa kohtaan näkyy esimerkiksi siinä, että Iivari ja hänen naapurissa asuva serkkunsa lähtevät jalansyten jumalanpalvelukseen, kymmenen kilometrin taipaleelle, vaikka omissa nurkissa olisi sinäkin kesäisenä poutapäivänä vaikka kuinka paljon tärkeää tekemistä.

Kirjan alkupuolen kerrontaa ryydittää runsas karjalanmurteinen sanailu, joskin murreilmauksia olisi lukijoiden iloksi voinut sijoittaa alaviitteiksi tai kirjan loppuun. Saraimen ymmärtää pienellä miettimisellä heinäladoksi, kun havaitsee sen sijaitsevan niityllä. Mutta millaista ruokaa olivat jamakka ja mokkelmaija, joita karjalaisemännät viikonloppuisin tarjoilivat?

Lassi Rämö, joka on Iivarin poika, on pystynyt todennäköisesti varsin hyvin rekonstruoimaan isänsä tavoitteet, mielialat ja ajatukset. Oma maa, oma talo ja oma kotiseutu vetivät evakkoperheet takaisin Karjalaan. Kun asumuksia pystytettiin, puutteet kuitattiin toteamalla, että ”täähä o vaan väliaikast”. Ei arvattu, että paluumuutto tosiaan jäisi väliaikaiseksi. Vielä niinkin myöhään kuin toukokuussa 1944 Muolaan pitäjää sähköistettiin – johdot vedettiin myös Rämön perheen navetta-asumukseen.

Sopeutuva evakkokansa

Karjalan asuttaminen kesken jatkosodan selittyy suurelta osin sillä, että etenkin Kannaksen pellot olivat varsin viljavia. Paluumuutolla pyrittiin turvaamaan maan ruokahuoltoa, joka oli talvella 1941–1942 ollut hyvin heikoissa kantimissa. Jossakin määrin tämä tavoite saavutettiinkin.

Kotiinpaluulla oli valtaisa henkinen vaikutus etenkin Karjalan heimoon, mutta myös muun Suomen väestöön. Se, miten tärkeä oma kotikontu evakoille oli, näkyi siinä, että noin kaksi kolmasosaa heistä palasi jatkosodan aikana Karjalaan.

Sodan jälkeen vanhoille asuinsijoille ei pitkään aikaan päässyt, mutta ehkä juuri tuo tilanteen toivottomuus teki kaihosta pohjattoman. Vuonna 1969 kaksitoista Rämön sukulaista kävi kolmella autolla Leningradissa ja poikkesi paluumatkalla entiseen kotikylään, jossa ei juuri ollut kiveä kiven päällä. Mukana olivat myös Iivari ja Alina, viimeksi mainittu pelosta suunniltaan, sillä lupaa Moiniemessä pistäytymiseen ei oltu yrityksistä huolimatta saatu.

Kesän 1944 nopean lähdön Rämö kuittaa parilla lauseella, vaikka myös tämä olisi ollut mielenkiintoinen jakso perheen vaiheissa. Pienellä vaivannäöllä kirjasta olisi muutenkin saanut paremman ja puhuttelevamman. Loppuun kootut muistikuvat lapsuuden leikeistä ja leikkikavereista ovat aika irrallisia, ja evakuointihallintoa sekä asutustoimintaa ja Karjalan siirtolaisille maksettuja korvauksia koskevat lyhyet luvut Rämön muuhun tekstiin verrattuna hieman kapulakielisiä. Olisiko nämä puutteet tulkittava kustantajan haluksi kohdella jo iäkästä tekijää helläkätisesti? Lukijaa vain harmittaa, kun vetävästi edennyt teksti alkaa lopussa tökkiä ja pysähdellä kuin reki hietikolla…

Takaisin Karjalaan avaa kuitenkin mikrohistoriallisen näkökulman projektiin, joka on varsin ainutlaatuinen koko Euroopan oloissa eli karjalaisten evakuointiin, paluumuuttoon ja uuteen evakuointiin – muuallahan siviiliväestö jäi useimmiten sodan jalkoihin ja sai selviytyä miten parhaiten taisi.

Tutkijan käyttöön en kirjaa uskalla suositella – lähdemerkinnät puuttuvat usein silloinkin, kun selvästi on referoitu jotain dokumenttia, ja suurimmalta osaltahan kyseessä on muistitietoaineisto – mutta eräänlaisena ”oheislukemistona” se on kiintoisa täydennys vaikkapa siirtoväen huollosta kertoviin dokumentteihin. Ajankuvaa välittävät osaltaan myös Rämöjen perhealbumista otetut kuvat.

Kuva: Muolaan evakkoja talvisodan aikana, Wikipedia.