Vakkuri on liikkeellä. Hän tekee matkaa seitsemän viikon ajan, ensin Euroopasta Afrikkaan, sen jälkeen Senegalista Maliin, sieltä Nigeriin ja Tsadiin. Sudaniin hän ei pääse, sillä se on maa, jonne ei ole menemistä. Hän kirjoittaa maasta silti lyhyesti. Matka päättyy vuorien maahan, Etiopiaa. Kirjassa on pieni kartta aina siirryttäessä uuteen maahan, kappaleiden alussa. Tämä on ollut hyvä idea, mutta itse olisin kaivannut vielä informatiivisempaa karttaa. Luinkin osan tekstistä karttakirjan kanssa.

Lukiessani huomaan kaksi asiaa, joista toinen on hämmästyttävä, toinen aika itsestään selvä. Ensiksikin, hämmästyn siitä, kuinka koulun maantiedon tuntien anti Afrikasta on täysin unohtunut. Toisaalta mieleeni kyllä nousee kuva Afrikasta, mutta sellainen kuva, joka on täysin eurooppalaisen maailmankatsomuksemme läpitunkema. Toiseksi huomaan itsestäänselvyyden, joka joskus pääsee unohtumaan. Afrikka on kooltaan valtava maanosa. Vakkurin teksti on sekoitus matkakertomusta ja tietokirjaa, sillä pelkkä matkakertomus tämä kirja ei ole.

Vakkuri tuntee Afrikan ja kirja sisältääkin paljon tietoa kunkin maan historiasta ja eri maiden poliittisista järjestelmistä. Jo tämä avaa lukijalle Afrikan maiden olemusta uudella tavalla. Lisäksi olisin kaivannut kirjaan myös tietoja kaikista eri kansallisuuksista ja ihmisistä, joita eri maissa asuu. Vakkuri viittaa paikoin vanhaan heimojärjestelmään, mutta hän ei kuitenkaan selitä ilmiötä tarkemmin. Vakkuri kyllä kertoo ihmisistä, joista kirja mieleenpainuvimpia hahmoja ovat afrikkalaiset mammat, joiden itsetunto näyttää olevan kohdallaan. Kirjassa on rutkasti lämmintä asennetta sekä lempeää itseironiaa.

Lukijaa Afrikan poikki pitää otteessaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen. Kirjan tekee mielenkiintoiseksi se, että se kuvaa nyky-Afrikkaa sellaisena kuin me tavalliset matkailijat emme oikeastaan haluaisi sitä nähdä. Kirjassa on mukana koko elämisen kirjo hyvine ja huonoine puolineen. Nykyisen elämystalouden aikana matkustamisen pitää olla täynnä tuotettuja elämyksiä, eikä arkielämän näkeminen tai kokeminen, kuten paikalliset ihmiset sen kokevat ole niitä elämyksiä, joita ainakaan Afrikassa matkaileva turisti haluaa nähdä.

Kirjaa lukiessa törmää jatkuvasti myös omaan rajoittuneisuuteensa ja huomaankin kysyväni itseltäni missä on se luonto-ohjelmien Afrikka, jossa villieläimet temmeltävät tai missä on se kulttuurintutkijoiden ”heimo-Afrikka”, jossa ei tunneta Afrikan kaupunkikulttuuria, vaan ihannoidaan jotain mennyttä, ”alkuperäisiä” kulttuureja ja näiden tapoja. Sellaisen maailman etsijälle kirja on valitettava pettymys. Afrikan poikki on avartava lukukokemus, jos lukija on kiinnostunut siitä millainen elämä Vakkurin kirjan sivuilta piirtyy ja millaisia taustoja Vakkuri tälle elämälle antaa. Kirja kuvaa nykypäivän elämää, kulttuureita, jotka eivät enää ole paikkaan sidottuja, vaan dynaamisia, liikkeellä olevia.

Kirjan lukemisen jälkeen voi todeta Tim Cresswellin (On the Move, 2006) sanoin: It’s more about routes, than roots. Vakkurin asiantuntemus näkyy tekstissä tavalla, josta kirjoittaja saa olla ylpeä. Itseään ja asiantuntemustaan turhaan korostamatta Vakkuri kirjoittaa niin, että lukijalle välittyy selkeän asiantunteva kuva. Vakkuri arvostaa Afrikkaa ja todella tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on matkannut ja työskennellyt Afrikassa ja Afrikan puolesta pitkään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihannoisi Afrikkaa laput silmillä, vaan hän nostaa hyvin kriittisestikin esille eri maiden negatiivisia piirteitä ja puhuu myös vaaroista, joita matkalla saattaa tulla vastaan. Juuri tämä yhtäältä arvostava, toisaalta rehellinen ja realistinen asenne saa minut pitämään kirjasta paljon.

Afrikan poikki -teoksen voi lukea myös kokemuksellisuuden kuvauksena. Tänä päivänä osataan tutkimuksessakin arvostaa tutkijan omaa kokemusta ja sen hyödyntämistä aineistona. On tärkeä muistaa, että tutkijan oma positio ja kokemukset vaikuttavat aina tutkimuksen tekemiseen, sen valintoihin ja myös lopputulokseen. Vaikka Afrikan poikki ei olekaan tutkimus, nostaa se hienosti esille kokemuksellisuuden merkityksen. On syytä mainita muutama sana myös kirjan ulkoasusta. Tavanomaisuudesta poiketen kirjan fontti on väriltään ruskea ja mietinkin olisiko se tarkoituksella hiekan värinen? Vaikka tämä ratkaisu tuntuukin aluksi aika erikoiselta, on se pidemmän päälle juuri sellainen hauska yksityiskohta, joka symboloi sekä Afrikkaa että kirjan sisältöä. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiinnostaa tämän päivän Afrikka ja sen arki. Kun luen Vakkurin kirjaa täällä itärajan läheisyydessä, tulee mieleeni myös Venäjä, jossa moni asia tuntuu olevan samaan tapaan kaaosta kuin Afrikassakin. Kukahan kirjoittaisi vastaavan kirjan matkoistaan Venäjälle samaan realistiseen, mutta silti arvostavaan sävyyn?