Italialaisen, myöhäis-Heideggerin ajatteluun kiinnittyvän Gianni Vattimon tekstejä on ollut saatavilla varsin tuoreeltaan suomeksi kymmenen vuoden ajan, pitkälti tämän kirjan suomentajien ansiosta. 1989 ilmestyneen Läpinäkyvän yhteiskunnan jälkeen Vattimon esseitä on ilmestynyt suomeksi yksittäin eri paikoissa. Tulkinnan etiikka sisältää yksiin kansiin koottuna kahdeksan tekstiä, joista viisi uudelleen käännettyinä ja kolme aiemmin julkaisemattomia. Viisi kirjoitusta vuosilta 1985-89 on suomennettu italiaksi ilmestyneestä kokoelmasta Etica dell’interpretazione (1989), kolme on ilmestynyt italiaksi vuosina 1993-95. Takakannessa ja suomentajien esipuheessa tekstejä kutsutaan "esseiksi" mikä on sikäli osuvaa, että teksti on keskustelevaa, pikemminkin vakiintuneisiin positioihin viittailevaa (Heidegger, Gadamer, Habermas, Rorty, Lyotard, sekä suomessa tuntemattomampi Pareyson) ja niihin eroja tekevää linjanvetoa kuin yksittäisten kysymysten käsittelyä tai vedetyn linjan yksityiskohtaista artikulaatiota.

Suomentajien esipuhe kontekstualisoi tekstejä hyvin, ja alaviitteissä on mainittu tekstien alkuperäiset ilmestymispaikat. Alaviitteissä on pääosin mainittu, mikäli viittessä mainittu teksti on ilmestynyt suomeksikin. Yhteen alaviitteeseen on tosin jäänyt viittaus Sein und Zeitin italiankieliseen käännökseen, jonka paikantaminen alkuperäiseen teokseen olisi auttanut.

Vattimon filosofisia lähtökohtia ovat ensinnäkin hermeneuttinen teesi, että maailma ei ole tulkinnoista riippumaton ja toiseksi myöhäis-Heideggerin ajatus olemisen tapahtumisesta olemishistoriana ja tähän liittyvä historianfilosofia. Näitä lähtökohta Vattimo ei juurikaan puolusta, ehkä osittain esitystavasta johtuen. Sen sijaan Vattimo pyrkii ajattelemaan johdonmukaisesti mitä niistä seuraa, myös hermeneutiikalle itselleen. Hermeneutiikan
"on myös sanottava, mihin aikakauteen, mihin maailmaan tai lähtökohtaan se itse teoriana kuuluu."(82), "se ei saa ajatella itseään pohjimmiltaan metafyysiseksi teoriaksi, joka kuvaa olemassaolon hermeneuttista konstituutiota, vaan sen on pikemminkin ajateltava itsensä kohtalon tapahtumana. Hermeneutiikan on tunnustauduttava metafysiikan lopun aikakauden ajatteluksi, ja vain siksi. Hermeneutiikka ei ole inhimillisen tilanteen adekvaattia kuvausta, joka historian tietyssä vaiheessa lopulta avautuu jonkun ajattelijan tai joidenkin otollisten olosuhteiden ansiosta. Sen sijaan se on maallistuneen Euroopan filosofista ajattelua. Sille on paljon yleisesti ajateltua olennaisempaa se, että se on peräisin protestanttisen reformaation, uskonsotien ja klassisen antiikin taiteen ja kirjallisuuden elvyttämisen unelman maailmasta."(81-2),

Tämä lähtökohta takaa yhtäältä tekstien mielenkiintoisuuden. Vattimolla on selkeä johtolanka siihen, kuinka "määritellä hermeneutiikka johdonmukaisemmin ja tiukemmin"(21), eli miten erottautua pelkästään ensimmäisen teesin puolustajista (joita hermeneutiikka yhteisenä kielenä -ajatuksen mukaan on yllin kyllin) tai niistä jotka myöhäis-Heideggerilaisuuden sijaan kannattavat eri versioita hermeneutiikasta (esim. Ricoeur). Toisaalta esseisiin tulee samasta syystä tietty dogmaattisuuden ja helpon leimaamisen sävy: eri suuntiin kulkevat saavat kuulla olevansa metafyysikkoja, sortuvansa "rakenteelliseen kuvaukseen"(28), jäävänsä "perustan horisontin sisään"(53) tai käsittelevänsä ihmistä ihmistieteellisesti "varman tiedon objekteina"(79).

Näiden leimojen osuvuus tai merkitys jää riippuvaiseksi Heideggerin metafysiikka-analyysistä, joka kaipaisi perusteellisempaa keskustelua. Heideggeria eivät Vattimon mukaan ohjaa puhtaan teoreettiset, vaan eettis-poliittiset vaatimukset: "metafysiikka johtaa vääjäämättä – sen näkemyksen mukaan, jonka Heidegger laajalti jakaa 1900-luvun alun Kulturkritikin kanssa – totaalisesti organisoituun yhteiskuntaan ja inhimillisen olemassaolon projektuaalisuuden kieltämiseen."(33). Vaikea nähdä, kuinka esimerkiksi olemisen tapahtumisluonteelle myös jonkinlaisen rakenteen ajatteleminen (esimerkiksi Vattimon torjuma ajatus hermeneutiikasta "olemassaolon tulkinnallisen konstituution teoriana") tai ihmistieteellinen tiedon kerääminen, jossa ihmisiä kohdellaan tiedon kohteina, olisi "metafysiikkaa" joka johtaisi välttämättä näin totalitaarisiin seurauksiin. Väite vaikuttaa ensi kädessä yhtä liioitellulta kuin vastaavat eettis-poliittiset syytteet historismia tai Heideggeria kohtaan, eivätkä sen perusteet Vattimon kirjan avulla aukea.

Kirjan takakansitekstissä luvataan, että Vattimon teksteissä pureudutaan hermeneutiikan teoreettisiin lähtökohtiin ja ontologisiin oletuksiin. Tässä suhteessa Vattimon esseiden mielenkiintoisin anti liittyy ennenkaikkea Heideggerin käsitteeseen Verwindung, siis toipuminen tai "kertaaminen-alistuminen-turmeltuminen"(28). Vaikka metafyysiset rakenteet ovat hajonneet, niitä ei tule jättää taakse kuin erehdystä, josta voisimme kritiikin avulla vapautua. Heideggerin mukaan "modernia ei voida ylittää kriittisesti, koska juuri kriittisen ylittämisen kategoria konstituoi modernin. Modernista tai metafysiikasta ei päästä ylittämisen tai kritiikin kautta, koska se merkitsisi nimenomaan jäämistä historismin tai modernin horisontin sisään."(49) Überwindung on yhä modernia, mutta "postmoderni on sitä, minkä suhde moderniin on verwindend: se myöntää ja kertaa modernin, kantaa itsessään jälkiä siitä, kuten me kannamme mukanamme jälkiä sairaudesta, josta olemme toipumassa"(50).

Etiikasta Vattimo ei puhu kovin yksityiskohtaisella tasolla. Vattimo vastustaa yhtäältä anything goes-relativismia ja Lyotardin tapaa kiistää emansipaation projekti, sekä toisaalta Gadamerin traditionalismia, ja kannattaa Habermasilaista emansipaatiota Heideggerilaisista lähtökohdista. Vattimon osoittamassa suunnassa onkin nähdäkseni tilaa aidolle positiolle, joka välttää tiettyjä muiden positioiden puutteita. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan yksityiskohtaisempia analyysejä etiikan peruskäsitteistä: mitä esimerkiksi tasa-arvosta voisi sanoa verwindung -ajatuksen valossa sen sijaan että se hylättäisiin kokonaan (38).

Ensimmäisen esseen väite hermeneutiikasta yhteisenä kielenä on mielenkiintoinen: vielä 1960 hermeneutiikka oli vain tekninen termi, mutta nyt se on idiomina korvannut marxilaisen ja strukturalistisen hegemonian (15-16). Mutta lopulta jää hiukan epäselväksi minkä "kulttuurin ja filosofian" mistä "nykyisyydestä" on puhe? Ilmeisesti kyseessä on 1980-luku, ja ensisijaisesti Italia, Ranska ja nk. kontinentaali. Mutta Vattimo kirjoittaa myös: "Esimerkki: viime vuosina hermeneutiikkaa on alkanut Amerikassa edustaa enemmän tai vähemmän kaikki mannermainen eurooppalainen filosofia, se, mitä vielä jokin aika sitten nimitettiin samassa kulttuuriympäristössä fenomenologiaksi ja eksistentialismiksi: nykyään hermeneutikkoja eivät ole ainoastaan Gadamer ja Ricoeur, vaan myös Derrida, Foucault, Apel ja Habermas…)"(17)

Esseessä "hermeneutiikka ja demokratia" Vattimo vaatii että itsensä tulkinnaksi tajuavan hermeneutiikan "on pyrittävä artikuloitumaan, laajenemaan, argumentoimaan" (33). "Tämä pyrkimys ei toteudu, jos vain esittäydytään yhtenä monista maailmaa koskevista näkemyksistä vapaiden mielipiteiden markkinoilla tai jollekin ryhmälle, luokalle, yksilönerolle jne. ominaisena näkemyksenä"(34) Nähdäkseni kuitenkin tietty argumentaation puute vaivaa kuitenkin Vattimon esseitä: post-Heideggerilaista lähtökohtaa ei juuri argumentoiden puolusteta, pikemminkin "ilmoitetaan" että uskottavat argumentit eivät tukeudu ajatukseen ihmisluonnosta vaan historianfilosofiasta (35). Historianfilosofinen lähestymistapa johtaa vaatimukseen oman aikakautensa ymmärtämisestä. Samalla kuitenkin hyväksytään tietty yhtenäiskulttuuri-ajatus: sekä pluralismi, fundamentalismi että näitä vastustava historistinen hermeneutiikka määrittyvät sen kautta, että elämme (kaikki yhdessä) metafysiikan hajoamisen aikakautta, se on meidän ’kohtalomme’. Nähdäkseni on aiheellista kysyä, miksi nimenomaan tällainen yhteinäiskulttuuriajatus olisi vähemmän väkivaltainen tai enemmän avoin tulkintojen konflikteille kuin ajatus ihmisluonnosta? Varovainen ihmisluonnosta puhuminen (esim. varhais-Heideggerilainen ajatus Daseinista olevana, jolle oleminen asettuu ongelmaksi) antaa mahdollisuuden välttää puheen kaikkien kuulumisesta samaan kulttuuriin tai aikakauteen. Tällainen epookki-ajatteluhan on myös luonteeltaan tulkintojen konflikteja rajoittavaa ja puheen uskottavuudelle rajoja vetävää: esim. ontologinen tai rakenteellinen puhe ei "enää" ole uskottavaa. Mikäli on lisäksi niin, että tätä väitettä ei voi kritisoida, koska kriittisen ylittämisen ajatus perustuu "moderniin metafysiikkaan", alamme olla aika lähellä sellaista "väkivaltaisuutta" jota oli tarkoitus välttää. Sairaus ja toipilaisuus -vertausta käyttääkseni: diagnoosin tekijät valkotakkiensa suojissa vievät toipilailta oikeuden kritisoida saamaansa diagnoosia, koska kritisoiminen osoittaisi että
sairaus ei ole vielä hellittänyt. Mutta entä jos kyse ei olekaan sairaudesta vaan tietyistä ajattelutyön muodoista?

Kaiken kaikkiaan Vattimon esseet tarjoavat ajatuksia ja mielenkiintoisia suuntaviivoja. Kenties Vattimolta voisi suomentaa näihin teoreettisiin ja ontologisiin kysymyksiin keskittyvän monografiankin, mikäli mahdollista?