Ilmiö nimellä ”gladiaattori” eli ”miekkamies” on ollut antoisa aihe historiatieteiden useilta aloilta katsottuna. Rooman poliittisen historian tutkija saattaa kiinnostua gladiaattoreiden osallistumisesta tärkeisiin sisäpoliittisiin asioihin ja poliitikkojen valtataisteluun, värvättiinhän gladiaattoreita merkkihenkilöiden henkivartioiksi ja vastustajien murhaajiksi.

Sosiaalihistorian tutkija ehkä keskittyisi roomalaisen yhteiskunnan rakenteiden tarkasteluun, kansan jakautumiseen kerroksiin pohtien niitä syitä, joiden vuoksi toiset päätyivät sosiaalisen laskun seurauksena ludukseen eli gladiaattirikouluun.

Kulttuurihistorian asiantuntija saattaisi selvittää ilmiön kulttuurista merkitystä ja eri kulttuurien välistä vuorovaikutusta, koska gladiaattoriottelut eivät olleet roomalaisten keksintö. Roomalaiset olivat kopioineet tämän niin kuin useita muitakin ideoita. Etruskit ja campanialaiset olivat järjestäneet kaksitaisteluja jo ennen heitä. Roomalaisten järjestämien kaksintaistelujen luonne myös muuttui ajan mittaan; aluksi ottelut pidettiin poisnukkuneiden henkilöiden elämänuran kunnioittamiseksi, mutta myöhemmin ne liittyivät yhä tiiviimmin kunnianhimoisten poliitikkojen vaalikampanjoihin.

Taidekriitikko löytäisi runsaasti gladiaattoriaiheista materiaalia tutkittavakseen mosaiikeista, reliefeistä, patsaista, amuleteista, vaaseista ja muista esineistä. Taideaarteista saa esimakua seuraamalla teoksen sivuilla esitettyä runsasta kuvitusta. Kielitieteilijällekin löytyisi mielenkiintoisia tutkimuskohteita, esimerkiksi vainajahengille osoitetuista kirjoituksista, joita on kaiverrettu lukuisiin taisteluissa kaatuneiden miekkataistelijoiden hautakiviin.

Käytännön opas gladiaattorin ammattiin

Philip Matyszakin teos puolestaan on hänen mukaansa ”käytännöllinen opaskirja”, joka opastaa hauskalla tavalla, miten gladiaattorin ammattiin hakeudutaan. Teos alkaa siitä, mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon ”työsopimusta” solmittaessa, miten pitää rakentaa vuorosuhdetta ”työnantajan” ja ”työkavereiden” kanssa jne. Matyszakin Gladiaattorin lähestymistapa tuo mieleen työ- ja elinkeinotoimistoissa jaettavia oppaita ja tuo mieleeni niitä aikoja, jolloin oma CV:ni oli koko ajan käden ulottuvilla. Tunnelma saattaa muuttua, kun lukija on päässyt sivuille, joilla opetetaan kuolettavien iskujen tekniikkaa vastustajan tärkeimpiin elimiin, mikä tuo lukemiseen tällä haavaa epätavallisen näkökulman.

Yhteiskunnassa gladiaattori oli halveksittu, mutta samalla pelottava, huonomaineinen infamis, mutta tästä huolimatta ihailtava ja kansan rakastama. Hän oli myös lasten suosikki, hyödyllinen avustaja vallanpitäjille taistelutaitojensa takia; näin hän tyydytti yhteiskunnan monenlaisia tarpeita. Jopa naiset esiintyivät gladiaattoreina.

Gladiaattorin henkilöllisyys oli peitetty kypärän alle, kukaan ei tuntenut hänen kasvojaan yhteisön ulkopuolella. Kypärä teki areenan taistelijoista kasvottoman, peitenimellä esiintyvän tappokoneen. Ainoastaan retiarius eli ”verkkomies” taisteli ilman kypärää.

Veriset näytökset herättivät suurta ihailua roomalaisissa. Se kuvaa aikaa ja moraalia, jolloin väkijoukot suorastaan hullaantuivat ihmisten julkisesta tappamisesta. ”O tempora! O mores!” Roomassa tarvittiin yhä enemmän leipää ja sirkushuveja, jotta kansa olisi tyytyväinen ja valta pysyi vakaana.

Taitavina sotureina gladiaattorit muuttivat Rooman historian kulkua areenojen ulkopuolella. Decimus Brutus, jolla oli mittava gladiaattorijoukko mukanaan, puolusti onnistuneesti Mutinaa Marcus Antoniusta vastaan vuonna 44 eKr. Julius Caesarin murhan jälkeen. Gladiaattorit eivät kuitenkaan pärjänneet legioonalaisille järjestelmällisessä sodankäynnissä, koska he olivat yksilötaistelijoita. Mikäli kyseessä oli kahakka, nämä tappamaan koulutetut yksilöt saattoivat tehdä pahaa jälkeä vastustajilleen. Keisarit ja varakkaat kansalaiset sijoittivat gladiaattoreita koteihinsa turvamiehiksi.

Kun Julius Caesaren viimeiset kuuluisat sanat ”Et tu, Brute?” (toisen version mukaan diktaattori lausui kreikaksi  ”καὶ σὺ τέκνον” – ”Sinäkin, lapseni!”) kaikuivat Senaatin salissa, suojasivat palkatut gladiaattorit Marcus Brutuksen ja muiden salaliittolaisten vetäytymistä murhapaikalta.

Kuva: Mosaiikki 400-luvulta, Palatium Magnum, Istanbul. (Wikimedia Commons)

Imperiumin 200:ssa amfiteatterissa pidetyt veriset taistelut olivat muutakin kuin suunnatonta ihastusta herättävää viihdettä. Rikollisten raaka surmaaminen rangaistuksena, antoi varoittavan esimerkin muille samoissa aikeissa olleille. Roomalaisen ajattelumallin mukaan villieläinten tappaminen areenoilla varmisti, että ne eivät hyökkäisi enää keisarikunnan rauhallisia asukkaita vastaan. Sitä paitsi villieläinten liha aina kelpasi ruoaksi näytösten jälkeen. Kun ensimmäiset elefantit esiteltiin Roomassa vuonna 251 eKr, ne surmattiin ja syötiin.

Keskimäärin gladiaattorit ottelivat 3 kertaa vuodessa. Kisat olivat kallista lystiä, niiden budjetit vaihtelivat alkaen 60 000:sta sestertiuksesta 200 000:n sestertiukseen. Huomioon on otettava, että oli tavallisen työläisen elinikäinen ansio oli noin 15 000 sestertiusta.

Viimeiset gladiaattoritaistelut nähtiin Colosseumilla 430-luvulla. Ne katosivat pimeään menneisyyteen kuten myös vuodatetun ihmisveren kyllästämä areenojen valkoinen hiekka.