Kirjoitan suomeksi. Toistaiseksi.

Tämä Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professorin, Juhani Pietarisen, pääosin kirjoittama kirja keskittyy olennaisesti esittelemään analyyttisen etiikan teorioita ja suuntauksia 1900-luvulta. Täten se ei pyri esittämään kattavaa kuvausta koko länsimaisen filosofian eettisestä keskustelusta, vaan syventyy tarkastelemaan moraali-ilmiöiden analyyttiseen tutkimukseen liittyvää toisen tason moraalidiskurssia. Se ei siis pyri vastaamaan parempaa elämää koskeviin kysymyksiin, kuten suurin osa analyyttistä filosofiaa edeltänyttä normatiivisen etiikan piiriin kuuluvaa pohdiskelua, vaan pohtii omasta näkökulmastaan itse moraalikäsitteiden kielellistä luonnetta eri analyyttisten teorioiden valossa. Kirjaa onkin tarkasteltava käyttötarkoituksestaan käsin: se on tarkoitettu analyyttisen metaetiikan yliopistolliseksi oppikirjaksi, eikä täten anna selvärajaista kuvaa esimerkiksi käydyn keskustelun historiallisuudesta, teorioiden suhteesta toisiinsa ja ennen muuta teorioiden suhteesta analyyttista filosofiaa edeltäneeseen keskusteluun. Miellyttävää oli kuitenkin huomata, että Pietarinen tekee tässä selkeän valinnan – johdannossaan hän pyrkii lyhyesti käymään läpi myös analyyttisestä filosofiasta erillistä ja esim. historiantutkimuksen kannalta huomattavasti relevantimpaa mannermaisen filosofian traditiota. Harmi kyllä hän tyytyy pelkästään esittelemään mm. Husserlin, Heideggerin ja Gadamerin perusfilosofiaa, ei niinkään näiden etiikkaa koskevia ajatuksia. Samoin käy myös amerikkalaisen pragmatismin kohdalla, joten ainakin minulle tämä kielii Pietarisen halusta kirjan kattavuuteen oppikirjana, ilman riittävää tustumista kyseisiin traditioihin ja niiden kantajiin. Itse varsinaisten analyyttisten teorioiden sisälle mahtuu kuitenkin monenlaista mielenkiintoista, joista Jürgen Habermasin universaalipragmatiikka sivuaa vaikutteidensa moninaisuuden johdosta hyvinkin erilaisia teoreettisia kysymyksiä. Samoin Alasdair MacIntyren aristoteelinen hyve-etiikka, virtuismi, on analyyttisen etiikan kritiikkinä hyvin mielenkiintoinen valinta kirjan päättäväksi tekstiksi. Ehkä analyyttinen etiikkakin pääsee vähitellen eroon loogisen positivismin haamuista, jotka putkahtelevat esiin suomalaisessa filosofisessa keskustelussa kerta toisensa jälkeen.

Kukin teoria esitellään erikseen omassa luvussaan mahdollisimman selkeästi lokeroituna, tässä suhteessa teos itsessään noudattaa taustallaan olevan filosofisen tradition teesejä selkeydestä ja loogisuudesta. Pietarisen ajatuksenjuoksua on paikoitellen hyvinkin nautittavaa seurata, joskin myös tylsään luettelointiin sorrutaan välillä. Ehkä tässä on oppikirjan kirjoittajan kirous: koko käyty keskustelu on vangittava, vaikka omat intressit suuntautuvat juuri tiettyihin erityisalueisiin. Toisaalta itse teoksen perusote on hyvinkin tietoinen ja sivistynyt – ehkä jopa aavistuksen varovainen. Pietarisen laajat tietomäärät näkyvät hyvin kirjan määrätietoisessa "helppoudessa", mutta jotenkin tuntuu intuitiivisesti siltä, että hän itse tarkoituksellisesti välttää ottamasta kantaa tai hierarkisoimasta. Täten kirjasta puuttuu Juhani Pietarinen itse, aivan epäilemättä hyvin mielenkiintoinen persoonallisuus. Toisaalta voidaan sanoa, että tässä hän kenties noudattaa analyyttisen tieteenfilosofian vaatimusta "objektiivisuudesta", joka taas uudemmassa historianfilosofisessa keskustelussa on jäänyt tutkijan reflektoinnin varjoon. Eikö olekin niin, että paperille tallennettu ajatus on aina suodattunut tutkijan oman merkitystodellisuuden läpi? Filosofisen argumentoinnin historiallinen luonne jää ainakin suureksi osaksi Pietarisen otteessa kätketyksi, vaikkakin tietty kronologia teoksen teorioiden käsittelyssä toki on.

Itse teoriat on käsittääkseni valittu kattavasti. Luetteloin seuraavassa Pietarisen tekstin pohalta käsitellyt teoriat ja joitain niiden perusajatuksia. Intuitionismi, joka G.E. Mooren näkemyksen mukaan on "hyvän" tarkastelua moraalisen intuition avulla, nähdään 1900-luvun analyyttisen etiikan pelinavauksena. Emotivismi, joka siis on loogisen positivismin moraalifilosofiaa, keskittyy etiikan kielellisen luonteen tutkimiseen. Wittgenstein näkee moraaliväitteiden olevan "tosiasioiden maailman" ulkopuolella, koska ne sanovat miten asioiden pitäisi olla, ei miten ne ovat. A. Ayer taas näki moraalikäsitteet analysoimattomina "pseudo-käsitteinä". Kaiken kaikkiaan niillä siis ei tämän mukaan ole mitään tekemistä tieteen kanssa – hedelmällistä. Richard M. Haren preskriptivismi keskittyy myöskin moraali-ilmausten kielelliseen luonteeseen, vastustaen intuitionismin psykologisoivaa otetta. Sen mukaan moraaliväitteitä käytetään "neuvojen ja ohjeiden antamiseen, tai yleensä valintojen ohjaamiseen". Aidot moraaliväitteet ovat siis Haren mukaan imperatiivisia. Eettinen relativismi, joka on ehdottomasti erotettava kulttuurirelativismista ja normatiivisesta relativismista, korostaa että ei ole olemassa absoluuttisia yleisiä moraaliperusteluja. Täten moraalista toimintaa voidaan perustella keskenään ristiriitaisilla perusteilla. Pietarinen keskittyy erityisesti G. Harmanin ja R. L. Arringtonin näkemyksiin eettisestä relativismista. Eettinen realismi, edustajinaan J. MacDowell, M. Platts ja D. O. Brink, taas näkee että on olemassa ihmisen kokemuksista ja uskomuksista riippumaton todellisuus, josta voidaan saada havaintoja. Täten on olemassa myös moraalinen todellisuus, jota moraaliväitteet koskevat. Kyseessä on siis eettisen objektivismin mukainen kanta. Eettinen konsensualismi näkee, että käytävä moraalidiskurssi voi johtaa kaikkia koskevaan yksimielisyyteen tietyillä ehdoilla. Yksimielisyys onkin siis konsensualismin mukaan moraaliväitteiden pätevyyden kriteeri. Habermasin universaalipragmatiikka on tunnetuin konsensualistinen teoria. Kirjan päättää virtuismi, joka perustuu paljolti Aristoteleen moraaliteoriaan. Sen mukaan moraalifilosofian tehtävä on tuoda esille, millaisia luonteenominaisuuksia ja kykyjä moraalisella toimijalla tulee olla, että hän osaisi toimia oikein. Nämä kyseiset ominaisuudet ovat hyveitä. Koska ihmisen toiminta on telististä eli ihminen pyrkii aina johonkin päämäärään, on moraaliteorian tehtävänä osoittaa hyvä telos. Tämä selviää tutkimalla ihmisen "olemuksellista luonnetta". Onni – elämän korkein hyve – on Aristoteleelle mielen aktiivisuutta. A. MacIntyre pyrkii tämän pohjalta ravistelemaan modernia etiikkaa: "ihmisellä on olemus, joka määrää hänen todellisen päämääränsä". Tämän ajatuksen pohjalta moraalin teoria ja käytäntö on löydettävissä.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä läpileikkaus, mutta sen ongelmana on filosofisen argumentoinnin dialogisuuden vähäinen korostuminen. Teoriat asetetaan vastakkain vain osittain – teorioita kyllä kritisoidaan spesifisti lukujen lopuissa, mutta siitä huolimatta käytyä keskustelua on vaikea löytää tämän kirjan pohjalta. Ehkä 1900-luvun moraalifilosofinen keskustelu on paisunut niin moniääniseksi, että sen tavoittaminen on mahdotonta – vain kirkkaat äänet kuuluvat?

Kimi Kärki