Antiikin vaikutus länsimaiseen kulttuuriin on niin suuri, että siitä lienee turha yrittää tehdä minkäänlaista yleisesitystä. Antiikin myyttien ja vastaavien tarinoiden uusintoja löytyy melkein mistä tahansa kulttuurituotteesta. Sellaiset intellektuaaliset uudelleentulkinnat kuin vaikkapa viittaukset Ledan ja joutsenen myyttiin Peter Greenawayn elokuvassa Zoo ovat oikeastaan aika harvinaisia, mutta enemmän tai vähemmän tiedostamattomia muunnelmia esiintyy populaarikulttuurissa jatkuvasti.
Tunnustettu esseisti ja kirjallisuudentutkija H.K. Riikonen tarttuu populaarikulttuuriseenkin aineistoon uudessa kirjassaan Keisari satiirikkona, jossa hän kartottaa antiikin vaikutusta eurooppalaisessa kirjallisuudessa.
Populaarikulttuuri-sana pitänee kuitenkin tässä tapauksessa varustaa lainausmerkeillä, koska Riikosen populaareimmat esimerkit ovat Alexander Dumas ja Daniel Defoe. Defoeta on vaikea kuvitella minään muuna kuin korkeakulttuurisena kirjailijana ja hän onkin jo aikaa sitten muuttunut kirjallisuuden klassikoksi, jota moni ei lue, ja Dumaskin on seikkailukirjallisuuden korkeakulttuuria.
On itse asiassa jännittävä huomata, että antiikin vaikutteita aktiivisesti käyttäneet kirjailijat – Defoella ajatus kultaisesta keskitiestä ja Dumasilla monet myytit – ovat siirtyneet luokittelussa ensiksi ”alaspäin” (nuortenkirjallisuudeksi) ja sitten taas ”ylöspäin” (korkeakirjallisuudeksi). Antiikista on moneksi.

Antiikin romaani

Riikosen kirjoitusten perusteella voi sanoa, että antiikki vaikuttaa vähän joka puolella, vaikka Riikosen pääkohteena ovatkin korkeakulttuuriset ilmiöt. Hän hahmottaa mm. antiikin aikaisen romaanin kehityskulkua ja sen vaikutusta myöhempään romaanikirjallisuuteen sekä sen tutkimusta. Jännittävää olisi ollut lukea siitä, miten antiikki näkyy esimerkiksi rikoskirjallisuudessa, jossa perinteiset tragediat ovat edelleen käypää tavaraa.
Tässä yhteydessä esille tuleva nimi Mihail Bahtin kiinnostaa, sillä neuvostovenäläinen kirjallisuudentutkija on yksi 1900-luvun siteeratuimpia filosofeja, jonka vaikutus tulee olemaan Freudin luokkaa. Riikosen lyhyestäkin esityksestä käy ilmi, että Bahtinin monet havainnot kirjallisuuden lajien historiasta ja intertekstuaalisuudesta pohjautuvat antiikin ajatteluun. Antiikki vaikuttaa näin kiertoteitse jatkuvasti nykyiseen kulttuurintutkimukseen, jossa Bahtinin ideat kielestä ovat yleisesti käytettyjä.
Riikosen kirja on koottu muualla alunperin julkaistuista kirjoituksista, jotka ovat ilmestyneet hyvinkin pitkällä aikavälillä. Tämä aiheuttaa kirjaan jonkin verran toistoa. Näin on varsinkin kahdessa viimeisessä luvussa, joissa Riikonen käy läpi Edward Gibbonin omaelämäkerran antiikkisuutta sekä Gibbonin 1700-luvulla kirjoittamaa Rooman historiaa. Kirjoituksista olisi voinut koota yhden kenties jäntevämmän esityksen.

Marx ja antiikki

Kirjaa huonontaa se, että artikkelit eivät aina ole kovin viimeisteltyjä. Osa on pelkkää historiallisten tapahtumien luetteloa, kuten käy esimerkiksi kirjan teatterikirjoituksissa, joista toinen käsittelee Kreikan draaman ulkoilmaesityksiä uudella ajalla ja toinen Sofokleen Antigonen esityksiä Suomessa. Riikonen ei tunnu näissä artikkeleissa ja muutamassa muussa oikein pääsevän mihinkään, vaikka kirjoituksia toki lukee mielellään.
Parhaimmillaan Riikonen on pidemmissä esseissään, joissa hän käsittelee mm. edellämainittua Bahtinia ja Karl Marxia.
Marx-essee onkin perusteellisin Riikosen kirjoituksista. Hän tutkii siinä Marxin kirjoitusten yhteyttä antiikkiin. Riikonen sanoo saman kuin Alexander Dumasinkin kohdalla: antiikin vaikutus ei ole välttämättä kovin syvällistä, mutta se todistaa kirjoittajansa sivistyneisyydestä. Antiikki on ollut 1800-luvulla hyvin yleistä tarinavarastoa, koska lukijoiltakin on voinut olettaa viittauskohteiden tuntemista. Näin tuskin voisi tehdä tänä päivänä.
Riikonen osoittaa, että Marx käyttää antiikin vertauskuvia ja myyttejä terävästi ja tuoreesti; artikkeli onkin erinomainen esimerkki siitä, että Marxia voi tutkia muutenkin kuin politiikan tai filosofian kautta. Kirjoituksen myötä voi toivoa, että Marxin kirjoituksista saataisiin muitakin uusia suomennoksia kuin vain viimevuotinen Kommunistinen manifesti – vanhat moskovansuomalaiset käännökset kun eivät aina ole tehtävänsä tasalla, kun Marxin terävät heitot pitäisi saada toimimaan myös suomalaiselle nykylukijalle.