Janne Seppänen on kirjoittanut varsin ansiokkaan ja tervetulleen kirjan visuaalisesta lukutaidosta. Maailman kiihtyvä mediasaatio asettaa pienen ihmisen aikamoisten vaateiden alle, eikä visuaalisten merkkien ja merkitysten tulvassa aina tahdo pysyä perässä. ‘Katseen voima’ antaa apuja. Kirja on ilmeisesti tarkoitettu oppikirjaksi – tai ehkä pikemminkin opettajien apuvälineeksi esimerkiksi lukioihin ja keskiasteen oppilaitoksiin. Ainakin se tuntuisi niihin sopivalta. Miksei kirja sovi akateemisillekin johdatuksena visuaaliseen lukutaitoon ja alan perusajattelijoiden teeseihin ja teoksiin. Kirjan rahoittajana on toiminut nuorisotutkimusverkosto.

Seppäsen kirja on mukaansatempaavaa luettavaa. Hänen esimerkkinsä ovat ajankohtaisia, joka tosin saattaa tehdä kirjasta "vanhentuneen" jo varsin pian. Toisaalta, kuten hän toteaa: "Visuaaliset järjestykset ja katse ovat aina olleet sosiaalisen todellisuuden ja inhimillisen vuorovaikutuksen peruselementtejä; historialliset aikakaudet ja kulttuurin muuttuvat tilat antavat niille uudet sisällöt ja merkitykset. Siksi visuaalisen lukutaidon tutkimus ja opetus on aina kulttuuristen merkitysten tutkimista ja opettamista, siis kulttuurintutkimusta." Ehkä esimerkiksi Elisabeth Ohlsonin ‘Ecce Homo’ – sekä Jaana Airaksisen ja Niina Kapasen ‘Kaikki kurveistani’ -taidevalokuvat, tai digitaalinen kuvakooste Tampereen Vuoreksen lähiöstä eivät enää sano lukijalle kovin paljon muutaman vuoden päästä, mutta nyt ne ovat vielä lukijan muistissa.

Tosin muutamat esimerkit mainonnan maailmasta hiukan ontuvat muutoinkin. Tyypillisesti tämän typpisessä kirjassa – ehkäpä jopa jonkin sortin inflaationkin kokeneena – on esimerkkejä Benettonin raflaavilla konnotaatioilla pelaavasta mainonnasta. Ne vielä toimivat joten kuten ja mustavalkoisinakin, mutta kun Seppänen haluaa osoittaa värien merkityssisältöä mainoksissa, ei mustavalkoinen esimerkkimainos tyttöjen ja poikien kengistä puolusta paikkaansa, vaikka mustavalkoisuutta kuinka pahoiteltaisiin. Selvää on, että väripainatuksiin ei ole olut resursseja, mutta ehkä esimerkkikuva olisi kannattanut jättää kokonaan pois.

Sen sijaan esimerkit kirjoittajan omasta elämästä ovat oiva ratkaisu. Ne paitsi ovat havainnollisia, niin tuovat myös miellyttävää inhimillisyyttä teorioiden sekaan. Eniten Seppänen käsittelee ‘Public Enemy’ -yhtyeen julistetta. Tämä new yorkilainen ryhmä, joka on ehkä merkittävin koko hip hopin historiassa, on päätynyt kirjoittajan keittiön seinälle. Kysymykset: miten, miksi ja mitä, ovat saaneet Seppäsen miettimään ja soveltamaan erinäisiä visuaalisen lukutaidon merkitystulkintoja. Analyysi kuvallisesta järjestelmästä on havainnollinen, vaikkakin hiukan naiivi. Vaikka hän tunnustaakin, ettei ole "rapin asiantuntija", on mielestäni melkeinpä anteeksiantamatonta, ettei hän ole huomioinut – tai tiedä – Public Enemyn logoon liittyvää visuaalista merkitystä. Siinä nimittäin ei ole kiväärin tähtäimessä mikä tahansa ihmishahmo, vaan stetsonpäinen valkoinen mies kivääri kädessään. Logoon tiivistyy visuaalisena merkkinä erittäin paljon yhtyeen poikkeuksellisen aggressiivisesta poliittisuudesta. Chuck D:n, Public Enemyn pääideologin, ajatukset eivät 1980-luvun lopulla yhtyeen lyödessä läpi olleet ainoastaan kannanotto rasistista Amerikkaa kohtaan, vaan suora hyökkäys, jossa tavoitteena ei ollut vain valkoisen ylivallan murentaminen, vaan mustan maailman herruus. Tästä kertoo jo yhtyeen levyn nimi ‘Fear of a Black Planet’, johon Seppäsen juliste liittyy.

Toisaalta edellä mainittu on esimerkki siitä, mitkä tekijät vaikuttavat – tai tässä tapauksessa ennemminkin, mitkä eivät vaikuta – ihmisten visuaaliseen tulkintaan. Seppänen kirjoittaa myöhemmin, ettei hänen tulkintansa julisteesta ollut semioottinen. Vaikka semiotiikka on monimuotoista ja usein epämääräistä, on Seppäsen analyysi julisteesta mielestäni hyvinkin semioottista. Jos kuvan erinäisiä visuaalisia koodeja ja niiden kulttuurimerkityksiä analysoidaan, liikutaan mielestäni nimenomaan semiotiikan alueella. Ei semioottiseen tulkintaan välttämättä tarvita suoria Peircen tai Saussuren semioottisten teorioiden sovellutuksia.

‘Katseen voiman’ ehdottomasti paras osio on kappale ‘Kuvanlukutaito osana visuaalista lukutaitoa’. Se on myös ajankohtaisin. Seppänen on saanut puristettua muutamaan sivuun olennaisia asioita kuvan historiasta, teoretisoinnista ja analyysistä. Ajankohtainen se on käsitellessään kuvan digitalisoitumista ja etenkin siihen liittyvää kuvan käsittelyä. Valokuvan totuudesta kiisteleminen ei todellakaan ole uusi asia, kuten Seppänen osoittaa. Kuvaan on aina liittynyt poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia seikkoja, joilla visuaalista järjestystä on tuotettu.

Vaikka Seppäsen kirja ei ehkä aliarvioikaan nuorempia sukupolvia, on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että esimerkiksi alle parikymppisten, tietokoneiden ja Music Televisionin seurassa pienen ikänsä viettäneiden, medianlukutaito ja samalla visuaalinen lukutaito ovat eri luokkaa kuin vanhemmilla sukupolvilla. Vaikka ensimmäinen tv-sukupolvikin on jo viidenkymmenen paremmalla puolen, on mediamaaliman evoluutio mennyt sellaista vauhtia viime vuosikymmeninä, että monet asiat, jotka nyt tuntuvat vanhemmista vaikeilta tai monimutkaisilta, ovat nuoremmille itsestään selvää.

Kaiken kaikkiaan, ‘Katseen voima’ on tarpeellinen ja pienestä horjahtelustaan huolimatta hyvä johdatus visuaaliseen lukutaitoon ja sen opettamiseen. Esipuheen mukaan se on vasta osa laajempaa nuorten visuaalista lukutaitoa käsittelevää tutkimushanketta. Lupa on siis odottaa lisää.

Vielä lopuksi täytyy kehua kirjan kantta, joka paitsi kuvaa oivallisesti sisältöä, niin on myös ylipäätään hienoin kirjan kansi, mitä olen nähnyt pitkään aikaan – mukaan lukien kaunokirjallisuus.