Helsinki 1939 – pääkaupunki ja suuri käänne tarkastelee tapahtumarikasta vuotta kolmesta näkökulmasta. Henrik Talan osuudessa pääroolin saa pääministeri Aimo Cajander, jonka seuraan tekijät lyöttäytyvät jo johdannossa. Siinä kuvaillaan pääministerin kävelymatkaa Valtioneuvoston linnasta Eduskuntataloon ja edelleen hänen siviilityöpaikalleen, vastavalmistuneeseen Metsätaloon. Samalla havaitaan kaupungin muuttuminen, joka osin ajoittuu juuri Cajanderin ensimmäisen (reilut 3 kuukautta kesällä 1922) ja kolmannen, joulukuun 1939 alussa päättyneen pääministerikauden väliin.

Poikkeuksellisten olosuhteiden paineessa

Talan artikkeli ”Suomen ja pääministeri Cajanderin vuosi 1939” on sijoitettu kirjan alkuun. Näin vähemmänkin perehtynyt lukija saa heti kokonaiskuvan Euroopan poliittisesta suursäätilasta ja sen muutoksista sekä sisäpolitiikan käänteistä. Kolmekymmenluvun loppuvuodet olivat olleet suomalaisten kannalta ilmeisen auvoisia: elintaso nousi, koulutustaso oli vahvassa nousussa, kansa sai Kansaneläkelaitoksen ja äidit äitiysavustuksia. Ulkopoliittisesti suuntauduttiin Skandinaviaan.

Vuonna 1939 Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta tihkunut tieto huolestutti sekä oikeistoa että vasemmistoa. Baltian maiden Neuvostoliitolle antamista myönnytyksistä saattoi päätellä, mitä Suomellakin olisi todennäköisesti edessään.

Cajanderin III hallitus oli, kuten Henrik Tala toteaa, yksi talvisodan ensimmäisistä uhreista. Se korvattiin toisena sotapäivänä laajapohjaisemmalla Risto Rytin hallituksella.

Artikkeli toimii hyvänä johdatuksena kirjan seuraavaan osioon, Laura Kolben kirjoittamaan ”Helsinki 1939 – Itämeren tytär suurkaupungistumisen ja sodan katveessa”. Kolbe, joka on hyvin perehtynyt Helsingin kunnallispolitiikkaan, on käyttänyt pääasiallisena lähteenään Helsingin kaupunginvaltuuston ja muiden päätöksentekoelinten pöytäkirjoja ja vastaavia asiapapereita sekä vuoden 1939 kunnalliskertomusta. Lähdepohjasta johtunee se, että teksti on hetkittäin hieman luettelonomaista – erilaisia tilastoja olisi ehkä voinut avata hieman enemmänkin – mutta kiinnostavaahan se on. Toki myös muita lähteitä on käytetty; aikalaiskuvauksista kannattaa mainita erityisesti Maila Talvion ja Mika Waltarin Helsinki-romaanit.

Kolmekymmenluvun Helsinki oli merkittävä teollisuus- ja satamakaupunki. Kone- ja korjauspajat, kutomo- ja vaatetusteollisuus sekä monet muut teollisuudenalat takoivat ja kehräsivät vaurautta ja takasivat työllisyyden; tehdastöihin kelpasivat jopa alle 15-vuotiaat. Puolet Suomen tuonnista tuli Helsingin kautta, mutta ulkomaalaisia näkyi kaduilla hyvin vähän. Matkailua viriteltiin ja erityisesti vuoden 1940 olympiakisojen arveltiin vetävän runsaasti turisteja.

Kisojen järjestäminen oli kaupungin johdolle niin iso urakka, että yksi apulaiskaupunginjohtajista, kiinteistötointa hallinnoinut Erik von Frenckell, vapautettiin vuoden alkupuolella muista virkavelvollisuuksistaan kisajärjestelyjen takia. Marraskuussa hän palasi entisiin tehtäviinsä, jotka syksyn myötä olivat muuttuneet: kiireisintä oli väestönsuojien rakentaminen ja muu sotaan varautuminen.

Helsinki laajeni ja muuttui 1930-luvun loppuvuosina valtavasti. Vireillä oli useita alueliitoksia. Töölöön ja Meilahteen rakennettiin nopeassa tahdissa moderneja kerrostaloja, Käpylään oli tekeillä kokonainen olympiakylä. Kisat vauhdittivat Helsingin julkista rakentamista pitkälle syksyyn: syyskuussa kaupunginvaltuusto hyväksyi velodromin ja pallokentän sekä uima- ja ratsastusstadionien laajennuspiirustukset ja -hankkeet. Euroopassa käytiin sotaa, mutta sen ei uskottu leviävän Suomeen saakka.

Vuoden loppupuolella kaupungin asiakirjoihin ilmaantui uusi termi. ”Poikkeukselliset olosuhteet” pakottivat pohtimaan ja lisäämään kriisivalmiutta. Suojeluskuntien määrärahoja korotettiin, väestönsuojeluun valmistauduttiin. Väestönsuojeluasioita käsiteltiin valtuustossa usein salaisina.

Laura Kolben mukaan paniikkia tai kauhua ei kaupungin päättävien elinten pöytäkirjoista näy, pikemminkin niistä kuvastuu positiivinen optimismi. Evakuointeihin oli kyllä varauduttu, samoin elintarvikesäännöstelyyn ja ostokorttien jakeluun. Säännöstelyä ja korttien käyttöönottoa helpotti se, että vastaavanlaisia järjestelyjä oli tehty sisällissodan aikana, eikä siitä ollut kuin parikymmentä vuotta.

Arki katkesi vähin erin

Samu Nyströmin kirjoittama ”Helsinkiläiset ja vuosi 1939” on kirjan kolmesta osiosta pisin: se kattaa puolet teoksen sivumäärästä. Nyströmin teksti on myös mehevin; sen lähdepohjasta versoo esiin kaupunkilaiselämän koko kirjo. Nyström on lukenut vuoden 1939 sanomalehdistä sekä toimitukselliset palstat että ilmoitussivut. Näistä hän kutoo värikkään kertomuksen siitä, mitä kaikkea kaupungissa vuoden mittaan tapahtui.

Tapahtumien virta lähtee liikkeelle uudenvuodenjuhlista, joita vietetään kymmenissä pääkaupungin ravintoloissa. Poliittisen kentän molemmat laidat järjestävät omat juhlansa, ja liikkeellä ovat myös urheiluväki ja uskonnolliset yhteisöt. Kevään mittaan seuraillaan erilaisia urheilutapahtumia ja käydään kevätmessuilla, jossa Yleisradio esittelee tekniikan uusimman ihmeen eli ääntä taltioivan magnetofonin. Seuraavan vuoden olympiakisoihin oli myös luvassa jättimäisiä kaukonäkijöitä (siis televisioruutuja) erityisiin telttoihin Kamppiin ja Pallokentälle; niistä yleisö saisi seurata Stadionin tapahtumia kuin valkokankaalta ikään, mutta reaaliajassa.

Olympialaisten odotus näkyi kaupunkilaisten arjessa. Kisojen majoitustoimisto etsi kuumeisesti turisteille sopivia yöpymispaikkoja, liikeyritykset myivät olympiatunnusten alla kaikkea mahdollista kattolampuista kielikursseihin, venemoottoreista saippuaan.

Kesä oli kuuma ja kaunis; Kannaksella heiluivat vapaaehtoisten linnoittajien lapiot ja helsinkiläiset kiirehtivät uimarannoille, kesäteatteriin, purjehtimaan, huviloille ja marjametsään, kuka minnekin. Elokuussa saapui appelsiineilla lastattu rahtilaiva eikä kukaan tainnut aavistaa, että siinä olisivatkin sitten viimeiset eksoottiset herkut muutamaan vuoteen.

Kaupunkilaisten arki ei katkennut kertarysäyksellä. Maailmantilanteen kiristyminen alkoi kuitenkin syksyn mittaan väistämättä näkyä: sokeri ja kaasunaamarit loppuivat kaupoista ja ensimmäiset elintarvikkeiden ostorajoitukset tulivat voimaan. Lokakuussa katukuva muuttui muutamassa päivässä: noin puolet asukkaista lähti kaupungista. Miehet vei liikekannallepano, joka toteutettiin matalalla profiililla. Muut Euroopan maat uutisoivat operaatioistaan hyvinkin näyttävästi, Suomi naamioi omansa ylimääräiseksi kertausharjoitukseksi. Naisia ja lapsia evakuoitui maalle. Koulut suljettiin, mutta ne ehdittiin avata uudelleen ennen kuin sota syttyi, ja marraskuussa väki alkoi palailla kaupunkiin.

Myöhäissyksyllä Helsingissä rakennettiin kuumeisella kiireellä suojahautoja ja ensiapuasemia. Kauppojen ikkunoihin vedeltiin liimapaperiruudukkoja estämään mahdollisten pommitusten ilmanpainevauriot. Oli talkoita, keräyksiä ja pimennysharjoituksia sekä ”roskaväen juhannuskokkoja lokakuussa” kun vapaaehtoiset tyhjensivät ullakoita ja polttivat niiltä kerättyä roinaa.

Nyström kuvaa erinomaisesti kaupungin ja kaupunkilaisten elämää. Erityisen vahva on ensimmäisen sotapäivän kuvaus sanomalehtilainauksineen. Ja kun pimennetty pääkaupunki viettää joulua ja vastaanottaa vuotta 1940, tunnelma on täysin toinen kuin edellisvuoden karnevaaliriehassa.

Artikkeleita ei ole nootitettu, mutta teoksen viimeisillä sivuilla on viidenkymmenen kirjan kirjallisuuslista; ne kattavat jokseenkin kaikki elämänalueet arkkitehtuurista väestönsuojeluun. Mukava yksityiskohta on se, että tekstissä esiintyvien pakinoitsijoiden oikeat nimet on kirjan lopussa mainittu. Kuvitus on suhteellisen runsas ja kustantajalle (vaiko näkemystään puolustaneille tekijöille?) on annettava tunnustusta siitä, että kuvat on taitettu reilun kokoisiksi eli pääsääntöisesti kokosivun kuviksi. Näin niistä erottuu kosolti kiinnostavia yksityiskohtia.

Kolmen kirjoittajan tekstit täydentävät hyvin toisiaan ja runsaat siteeraukset – näitä on paljon erityisesti Nyströmin osuudessa – tuovat aikakauden sekä aikalaisten tunnelmat ja ajatukset lähelle lukijaa.

Helsinkiläiselle teos on kiintoisa ja hyvin opastettu retki kotikaupungin menneisyyteen, mutta kyllä sitä uskaltaa suositella toispaikkakuntalaisellekin.