Viatonta tietoa ja tietämistä ei ole olemassakaan, vaan kaikki saamamme tieto ja sen pohjalta rakentamamme tulkinnat välittyvät ja rakentuvat aina jonkin näkökulman kautta. Sama koskee mediaa: median tarjoamaan todellisuuskuvaan vaikuttavat monenlaiset vallan ja vastustuksen, mukautumisen ja vastakarvaan lukemisen strategiat. Näitä median ja vastaanoton sekä kulttuurisen tulkinnan kysymyksiä käsitellään tuoreessa kulttuurintutkimuksellisessa artikkelikokoelmassa kymmenen kirjoittajan voimin.

Kokoelman Valtamedia/Vastamedia toimittajat Sanna Karkulehto ja Kati Valjus kuvaavat teoksen syntyvaiheita seuraavasti: kokoelmaan päätyneet kirjoitukset ovat syntyneet Oulun yliopistossa syksyllä 2003 järjestetyn vertailevan taiteen ja kulttuurintutkimuksen seminaarin (KUTU 10) pohjalta. Tuolloin KUTU-seminaarin 10-vuotisjuhlaa vietettäessä teemana oli muuttuva mediakulttuuri. Kuten toimittajat esipuheensa päätteksi toteavat, KUTU-seminaariperinne alkoi aikoinaan nimenomaan sittemmin Tampereen yliopistoon siirtyneen Matti Savolaisen johdolla Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitoksessa.

Tuore artikkelikokoelma juhlistaa tätä merkkipäivää monitieteisessä, tieteidenvälisessä ja poikkitieteellisessä hengessä. Kokoelman erityinen painopiste liittyy alueellisuuden ja pohjoisen näkökulman esiin tuomiseen: valtaosa teoksen kirjoittajista tekee tutkimustaan Pohjois-Suomessa. Pohjoinen paikantuu monissa mielikuvissa periferiaksi paitsi maantieteellisesti, myös tiedon ja tieteen tekemisen näkökulmista tarkasteltuna. Toisaalta pohjoiseen liitetty "toiseus" voi mahdollistaa uusia kriittisiä kysymyksenasetteluita vaikkapa juuri median valta/vasta-aspektien ja erilaisten identiteettien rakentumisen tarkastelussa, kuten toimittajat huomauttavatkin.

Alueellisuuden ja pohjoisuuden lisäksi kokoelman artikkelit lähestyvät kriittisesti myös identiteettien rakentumisen prosesseja ja ehtoja sekä niitä kulttuurisesti hierarkkisia kategorioita, jotka ovat tuottamassa meistä kunkin moninaisia, monitasoisia identiteettejä. Näitä analysoidessaan kokoelman kirjoittajat kiinnittävät huomiota kiitettävän monipuolisesti sukupuolen, seksuaalisuuden, etnisyyden, "rodun", kansallisuuden, uskonnon, luokan tai vaikkapa koulutuksen ja yhteiskunnallisen statuksen kaltaisiin muuttujiin.

Kokoelman avaavassa Mediaa lukemassa -osiossa on, kummallista kyllä, ainoastaan yksi artikkeli. Se on Leena-Maija Rossin lyhyt queer-teoreettisesti virittyneen visuaalisen kulttuurin tutkimuksen perusteita esittelevä artikkeli katsojasta mainosten lukijana, mutta myös aktiivisesti merkityksiä tuottavan vastakatseen mahdollisuuksista. Mediarepresentaatiot rakentuvat toistolle tarjoten siten toisin toistamisen mahdollisuuksia totuttujen heteronormatiivisten merkitysten horjuttamiselle, kumoamiselle ja karnevalisoimiselle. Rossi painottaa katsojan valtaa merkitysten tuottajana ja fokusoi mainosten sukupuolikuvaston uusia merkityksiä generoiviin "säröihin".

Seuraava osio keskittyy "meidän ja muiden mediakuviin". Luvun avaa Tiina Suopajärven tapausselostus suomalaisten metsäammattilaisten ja median suhteista sekä joukkoviestimien tavoista kertoa metsäkonflikteista. Suopajärvi osoittaa, etteivät asenteet ja käsitykset "kentällä" useinkaan vastaa niitä vastakkainasetteluille rakentuvia ennakkoasenteita, joita toistamaan metsäuutiset kerran toisensa jälkeen rakennetaan. Tuula Tuisku tarkastelee artikkelissaan etnisiä stereotypioita Nenetsian tiedotusvälineissä. Tuisku on pitkään tehnyt antropologista kenttätyötä nenetsien parissa. Tämä Ural-vuoriston länsipuolella asuva pohjoinen alkuperäiskansa tunnettiin aiemmin kansallisten tieteiden teksteissä jurakkisamojedeina. Tuiskun artikkeli tarjoaa paljon tietoa ja teräviä huomioita; hän pohtii, miksi media toistaa stereotypiaa viinan rappeuttamista nenetsikylistä ja mitä rajoja ja valtasuhteita stereotypian kierrättämisellä pidetään yllä. Yksi Tuiskun havainnoista on, että nenetsitoimittajien artikkelit ongelmista ja kehitysnäkymistä poikkeavat valtaväestöön kuuluvien toimittajien leimaavasta uutisoinnista.

Jenny Kangasvuo tarkastelee kirjoituksessaan biseksuaalisuuden kuvaa suomalaisessa lehdistössä. Aineistonaan hänellä on viisi lehtiartikkelia vuosien 1992 ja 2000 väliltä. Siinä missä seksuaalisista vähemmistöistä on parin viime vuosikymmenen aikana kirjoitettu huomattavasti aiempia, kehotuskieltolain rajoittamia vuosikymmeniä enemmän, biseksuaalisuus on silti toistuvasti joutunut marginalisoiduksi näissä esityksissä. Biseksuaalisuus joko vaietaan kokonaan tai se esitetään muodikkaana kokeiluna, ei identiteettikategoriana homouden ja lesbouden tapaan. Laaja ja analyysissään monipuolinen artikkeli kuuluu kokoelman parhaimmistoon.

Toinen erittäin kiinnostava artikkeli on seuraavan osion avaava Laura Maria Kettusen teksti, jossa hän analysoi television terapiatyyppistä keskusteluohjelmaa julkisen tunnustamisen foorumina. Hän hyödyntää analyysissaan mm. Michel Foucault’n pohdintoja tunnustamisen rooleista institutionaalisessa vallankäytössä. Tunnustus-genressä yhtyvät kiinnostavalla tavalla tirkistely, samastuminen, sijaiskärsijyys, anteeksianto – sekä tietty dramaturginen kaava, jolla katsojan katarttinen kokemus pyritään tuottamaan.

Niina Kuorikosken artikkeli Queer as Folk -televisiosarjan yhdysvaltalaisen version lesbokuvauksista sekä innosti queer-tutkijaa että toisaalta omaa tutkimuskiinnostustani likeltä liipatessaan kiihdytti myös joihinkin vastakysymyksiin. Queerin käsitettä (joka nyt loistaa artikkelissa poissaolollaan) hyödyntämällä heteronormatiivisuuden, lesbouden ja homouden dekonstruoimisesta olisi voinut saada vielä enemmän irti, pohtimalla näiden rakentumista suhteessa toinen toiseensa. Itse näkisin esimerkiksi hetero- ja homonormatiivisuuden kategoriat huomattavasti liikkeessä olevampina ja rajoiltaan toisiinsa vuotavampina. En myöskään lukisi sarjaan niin voimakasta misogyynistä tai lesboja väheksyvää latausta kuin Kuorikoski tekee, vaan antaisin tulkinnassa lesbojen ja homojen suhteista enemmän tilaa campille ja siihen olennaisesti kuuluville "bitchingin" puheakteille. Nyt kirjoittaja tuntuu usein tulkitsevan turhankin yksivakaasti naisvihaksi alakulttuurisen bitchingin, mikä itse asiassa on yksi strategia osoittaa meisyyttä myös "muncherien" suuntaan. Samoin lukisin itse sarjan monet stereotypioita hyödyntävät kommentit niin, että viime kädessä niissä nauretaan kollektiivisille myyteillemme ja niitä kierrättäville sarjan homohahmoille varsin itseironisessa hengessä.

Psykohistorioitsijana tunnetuksi tullut Ilkka Levä edustaa kokoelmassa Helsingin yliopistoa. Hän analysoi turvattomuuden tuottamisen ruumiillista kokemusta analyysimateriaalinaan yhdysvaltalainen "psykologinen jännityselokuva" One Hour Photo. Levän teoreettinen apparaatti lainaa runsaasti Deleuzen ja Guattarin klassisesta kapitalismikritiikistä, ja kirjoittaja tarjoaakin monia kiinnostavia oivalluksia. Kriittiset huomautukseni liittyvät siihen, ettei varsin kapulakielisen kirjoituksen keskeiskäsitteistöä, kuten vaikkapa hyperkilpailu ja turbokapitalismi, avata ja perustella selkeästi tekstikokonaisuudessa. Toiseksi, vaikka Levä ei analysoikaan elokuvaa taiteentutkijana, pohdinnoille merkityksen rakentumisen ja tuottumisen prosesseista olisi kannattanut uhrata enemmän aikaa ja vaivaa. Kirjoittajan käsitys teoksesta "kuvaamassa" jotakin on varsin ongelmallinen vaikkapa suhteessa kysymykseen, "kuvaako" taideteos itse asiassa koskaan mitään vai onko merkityksessä aina kysymys katsoja/kokijan kohtaukselle antamista merkityksistä. Tämän kysymyksen syvempi ja runsasta tuorettakin teoriakirjallisuutta hyödyntävä problematisoiminen olisi ollut paikallaan kirjoituksessa, joka keskittyy kiinnostavan populaarielokuvan analysoimiseen.

Virpi Vaattovaara käsittelee artikkelissaan mediataiteen ja verkko-opetuksen ja -opiskelun kysymyksiä. Artikkeli on runsaine tietoineen kiinnostavaa luettavaa erityisesti yliopisto-opettajan näkökulmasta. Kirjoittaja korostaa, että nyky-ympäristössämme meidän on opittava ei ainoastaan vuorovaikutustaitoja vaan mediataitoa. Mikko Tervosen kirjoitus on tapauskuvaus, jossa hän analysoi KUTU-seminaarissa toteutettua Digimediakäsikirjoittamisen työpajaa. Kiinnostuksen keskiössä on yhteisöissä rakentuva kerronta, joiden kuvaamiseen perinteiset narratiivisuus-teoriat eivät enää riitä, vaan kirjoittajan mukaan tarvitaan yhteisöllisen kerronnan teoriaa. Lukijan sijasta keskeiseen rooliin nousee aktiivinen käyttäjä. Kysyä voi tietenkin, onko lukeminen kuitenkaan niin passiivista toimintaa kuin minkälaisena se tekstissä esitetään. Onko lukija merkityksen tuottajana yleensä tai edes lainkaan passiivinen toimija, ja onko käyttäjyyttä välttämättä kuvattava postuloimalla sille vastakohdaksi "passiivinen lukija"?

Teoksen viimeisessä osiossa Mediaan kirjoittamassa on jälleen ainoastaan yksi artikkeli: Kati Valjuksen artikkeli tutkijoista ja tieteen popularisoinnista. Kirjoittaja pohtii lyhyesti mediaseksikkyyden käsitettä ja mielikuvallisuutta osana tiedeviestintää. Muutoin artikkeli on lähinnä vinkkilista popularisoinnin – ja kaiken kirjoittamisen – keskeisistä säännöistä tyyliin ota huomioon yleisösi, kirjoita selkeitä virkkeitä, käytä yksinkertaista kieltä.

Kaikkineen Valtamedia/Vastamedia on melkoisen epätasainen kokoelma, ja välillä minua lukijana vaivasi hieman myös kysymys siitä, kuinka luontevasti juuri nämä tekstit kuitenkaan istuivat samojen kansien väliin esipuheessa kuvatun eetoksen pohjalta. Toisaalta kokoelma on toimitettu tietyn konferenssin pohjalta, ja se heijastuu lopputuloksessa. Teoksen kiinnostavimmat artikkelit ovat hyvinkin hedelmällisiä, joten teosta voi hyvillä mielin suositella kaikille kulttuurintutkimuksesta kiinnostuneille.