Mielikuvat muokkaavat maailmaa ja mieliä kaikkialla. Ne tekevät myös politiikkaa – kun ulkoministeri viestittää, kansa kuiskuttaa. Kaikenkattavassa kuvakulttuurissa kuvasta, joka symboloi henkilöä, ilmiötä tai tapahtumaa, ei kovin helposti pääse eroon: se on kuin alitajunnasta tunkeva uni.

Jos olen rehellinen ja mietin mitä islam tuo ensimmäisenä mieleeni, näen burkhaan pukeutuneen naisen ylittävän katua Kabulissa. Jossakin verkkokalvon katveessa keikkuu kivääriä pitelevä Osama bin Laden. On helppo siirtyä seuraavaan kuvaan – vapautta ja demokratiaa symboloivaan hymyilevään Nato-sotilaaseen, joka on juuri ajanut pahat talibanit pois. Tiesittekö muuten, että kun Irakin sota alkoi viisi vuotta sitten, Pentagon palkkasi Hollywoodista osaavat henkilöt rakentamaan sodan tiedotuskeskuksen kulissit? Se maksoi niin sanotusti maltaita – kuten itse sotakin, ja kymmeniä tuhansia ihmishenkiä, joista 90 % siviilejä. Tähän mennessä.

Islam ja naiset

Suomentaja-toimittaja Ilona Nykyri, tutkijat Jouko Jokisalo ja Kaarina Kailo sekä muutamat muut kansalaisaktiivit olivat organisoimassa vuonna 2004 Ouluun seminaaria ”Arabimaat ja Islam globalisoituvassa maailmassa”. Paikalla taisi olla myös Erkki Tuomioja. Tuosta seminaarista sai alkunsa kirja Tuhat ja yksi askelta.

Erkki Tuomiojan esipuhe tuo hyvin esiin sen sosiaalisen myllerryksen, mitä arabimaailma on läpikäymässä 2000-luvun alussa. Kysymys ei todellakaan ole ainoastaan siitä ”kiihkoislamista”, mikä näkyy länsimaiden mediassa, vaan eri tavalla öljynviennistä tai strategisesti lännestä riippuvaisista valtioista, joiden oma yhteiskuntarakenne on käymistilassa. Aina voidaan puhua ns. demokratiavajeesta tai kansalaisyhteiskunnan puutteesta, mutta paljonko se selittää hyvinkin erilaisten arabimaiden – tai Venäjän – tilannetta ellei muuta historiatietoa ole? Suomen parhaimpiin kuuluvan islamtuntijan, Jaakko Hämeen-Anttilan eräänlainen johdantoartikkeli Islam: mielikuvia ja todellisuutta on tässä mielessä sivistävää luettavaa. Islamhan mielletään nimenomaan naista alistavaksi, epädemokraattiseksi, kaavamaiseksi ja ”sotaisaksi” uskonnoksi, mutta mitä tästä sotaisuudesta mennyt aika lopulta todistaa? Kuka ja kenen sota, missä ja milloin? Onko ”kiihkoislam” lopultakin vain se uusi viholliskuva, jota länsimaat tarvitsevat kommunismin romahtamisen jälkeen?

Susanne Dahlgren on kirjoittanut paljon naisen asemasta ja intiimielämästäkin arabimaissa – mieleen tulee esimerkiksi juuri lukemani hieno artikkeli Naisia rajalla, joka on ilmestynyt kirjassa Kohtaamisia rajoilla (2005). Nyt hän paneutuu Järjestetyn avioliiton pulmat ja ilot -osuudessaan perhesuhteisiin ja sukupuolirooleihin – Jemenin Adenissa. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää: vaikka nainen on neitsyeksi ylistämällä alistettu, hän voi olla vahva piilovaikuttaja perheessä kulissien takana. (Samaan ilmiöön olen törmännyt haastattelumatkoillani Venäjällä – P.S.) Kaarina Kailon artikkeli Hunnutettu ja riisuttu nainen on hieman ongelmallisempi. Siinä rinnastetaan mielenkiintoisella tavalla naisen hunnuttaminen islamissa naisen pornografiseen riisumiseen lännessä, ja paljastetaan rakenteellinen epätasa-arvo miesten maailmassa. Mutta toisaalta ns. kunniamurha-käsitteen liittäminen vaikkapa suomalaiseen miesväkivaltaan tuntuu jo liioitellulta. Häpeä, omaisuuden ja kasvojen menetys ovat niin yleismaailmallisia syitä itsemurhiin tai perheen teurastamiseen ettei niitä mielestäni pidä viedä kunniamurha-käsitteen yhteyteen (?).

Islam ja sensuuri

Tuhat ja yksi askelta on ajankohtainen ja tärkeä puheenvuoro islamista ja arabimaista. Mielestäni se seikka, että kirja on miltei ”vaiettu kuoliaaksi” (ja esimerkiksi Helsingin Sanomissa sivuutettu parilla hyvin kriittisellä huomiolla), kertoo paljon myös suomalaisesta yhteiskunnasta – siitä mistä meillä on soveliasta keskustella. Vaikeneminen on myös sensuuria, itsesensuuria tai vallankäyttöä pahemmasta päästä! Sitä paitsi, kirjoittajajoukossa on Hämeen-Anttilan ohella sellaisia islam-maailman tuntijoita kuin dosentti Pertti Multanen (Arabimaat globalisoituvassa maailmassa – löytyvätkö Lähi-Idän sotien syyt historian ja tämän päivän valtapolitiikasta?) – tai Palestiinan ongelmiin perehtynyt toimittaja Hannu Reime (Palestiina – kateissa tie sekä kartta). Myös Historian lisälehtiä -kirjan (2005) kirjoittaja, unohdettua tai tahallaan vaiettua historiaa usein esiintuova tutkija Jouko Jokisalo on mukana avartavalla artikkelillaan Lähi-Itä, antisemitismi ja holokausti. Se tuo esiin muun muassa lännessä aivan tuntematonta israelilaista historiankirjoituksen tulkintaa holokaustista.

Myös Muhammed-aiheiset pilakuvat saavat Tuhat ja yksi askelta -kirjassa uutta valaistusta. Irmeli Perho liittää ne tiukasti Tanskan sisäpoliittiseen tilanteeseen, muukalaisvastaisuuteen – eikä ollenkaan sananvapauskysymyksiin, mistä länsimaiden media eniten kimpaantui. Kuvathan ovat taas nousseet otsikoihin kun tanskalaislehdet julkaisivat ne uudelleen piirtäjän saatua tappouhkauksia. Oli oikeastaan mielenkiintoista seurata kohua pari vuotta sitten ja tajuta miksi se syntyi. Totta kai kyseessä oli niin Tanskan sisä- ja ulkopolitiikka kuin 11.9.2001 tapahtuneen WTC-iskun jälkitilanne. Mutta on mielestäni aihetta myöntää, että sensuurivaatimuksillakin oli oma tärkeä osansa kohussa. Vertailun vuoksi voi todeta, että Idäntutkimus-lehti julkaisi teemanumerossaan Islam Venäjällä (Idäntutkimus 2/2002) myös sarjan piirroksia, joita pahalla tahdolla voisi tulkita pilakuviksikin, ainakin muutamaa niistä. Toimituksessa ei keskusteltu lainkaan niiden aiheuttamasta mahdollisesta mielipahasta. Lehden lukijapiiri ja rajoitettu levikki ei sittemmin antanut aihetta minkäänlaiseen kohuun – toisaalta, myös konteksti oli toisentyyppinen.

Sensuurijärjestelmää itänaapurissa hieman tutkiskelleena kavahdan aina kun kuulen sanan sensuuri – oli sitten kyse Mannerheim-elokuvasta tai Muhammedista. Poliittinen pilakuva, ironia, satiiri ja huumori yleensä ovat usein moraalikäsityksiä, yhteiskuntaa ja sen lukkiutuneita asenteita terveellä tavalla ravisteleva ase. Samalla toki liikkumista vaarallisilla vesillä, kun on kyse kansakunnan myyttisistä ikoneista tai uskonnollisista tunteista. Ja silti – mielenkiinnolla odottaisi esimerkiksi joulun tai pääsiäisen aikoihin räväkämpää uskonto-kritiikkiä myös Suomessa. Vaikuttaisiko vaikka jonkun Kalervo Palsan tuotannosta innostuneen pilapiirtäjän sadomasokismista nauttiva Homo-Jeesus enää suomalaiseen yhteiskuntaan samalla tavalla kuin 1960-luvun Sika-Messias?