Tämä arvostelu piti kirjoittaa kuukausia sitten. Mutta ei. Juttu ei syntynyt. Kirjan lukeminenkin jäi kesken.

Nyt ponnistelin loppuun. Puoliväkisin. Mutta arvostelun tekeminen on edelleen vaikeaa. Kiertelen ja kaartelen, kuin kehätiellä eksyksissä. Miksi? Siksi, että en saa otetta opukseen. Ajatus harhailee. Sekä kirjailijan että arvostelijan. Kirjoitan lyhyesti.

"Tuhat kiloa miehen maailmaa" käsittelee autoa ja miestä – siinä sivussa naisia, lapsia ja paljon muuta, jopa shamaaneja ja kärpässienten syömistä. Reijo Korhonen hahmottelee auton omistamista, miehen kunniaa, perhesuhteita, kasvamista, maskuliinisuuden merkkejä, ihmisen ja koneen suhdetta ja olemusta, ohittamisen himoa, väkivaltaa, kuolemaakin.

Kirja ei ole tutkimus. Se on kaunokirjallisia sävyjä tavoitteleva esseekokoelma, seitsemäntoista lukua kaikkiaan. Kirjassa psykologisoidaan autoilua, patologisoidaan autoilijoita ja lainataan sekalaisen sakin ajatuksia. Joskus onnistuneesti, välillä vikaan mennen. Korhonen pyörittelee pitkiä virkkeitä ja kaahaa asiasta toiseen lukijan pudotessa ajoittain matkasta, tienposkeen pällistelemään.

Auton etulyhtyjen valokeilassa kimmeltävä mies jää yksiulotteiseksi, kuten sivuhenkilötkin. Mies on yksi. Mies on tekniikasta innostuva autokiihkoilija, biologisesti ja kulttuurisesti sellaiseksi pakotettu. Aina samanlainen. Myös Korhonen on kiihkoissaan autoista. Nostalgisoi toisinaan. Joskus kritisoi. Minä en jaa hänen intoaan. En ainakaan ajajana, autoilijana. Kyydissäkin pelottaa.

Mieluummin pyöräilen. Pelottavaa sekin. Mutta vähemmän. Toivottavasti.