Harvoin törmää kirjaan, jolla on samanlainen vaikutus kuin lapsena lukemillani itäeurooppalaisilla saduilla, jotka avasivat portin taianomaiseen maailmaan. Satujen ohella myös tsekkiläiset nukkeanimaatiot vaikuttivat siihen, miten mustalaisia, soittoniekkoja ja tuuheaviiksisiä tarinankertojia pursuava itäeurooppalainen kuvasto piirtyi mieleeni kuin itse koettu muisto. Suomalainen arkitodellisuus tuntui äärimmäisen tylsältä siihen verrattuna. Suomalainen tylsyys on kuitenkin harhaa: kotimaassamme on ollut taikaa monenkin satukirjan edestä. Katariina Lillqvistin kirja Arvoisa herra Tarzan. Balladi viimeisestä eläintenkesyttäjästä tuo esiin maailman, joka täällä ”harmaassa” Suomessamme oli todellisuutta vielä 30 vuotta sitten.

Kaikki alkoi siitä, kun mustalaispoika Kalle Nyman karkasi sirkuksen mukana paeten herännäisuskovaisen perheensä ahdistavaa ilmapiiriä. Nyman oli jo pikkupoikana varma siitä, että hänestä tulee eläintenkesyttäjä. Hän nukkui samassa häkissä kolmen karhun kanssa. Myöhemmin Kallella oli kotikissoina useita leijonia ja ystävänään tupakoiva ja pianoa soittava norsu Pepita. Kalle kiersi eri sirkuksien mukana Suomea 70-luvulle asti, jolloin suurten eläinten pito sirkuksissa kiellettiin ja Kalle lähti Suomesta – tapettuaan ensin rakkaat leijonansa – vannoen, ettei koskaan palaa.

Sirkustrilogia

Katariina Lillqvist oli alun perin tekemässä dokumenttielokuvaa Kalle Nymanista, joka nykyään asuu Saksassa. Lillqvist teki myös radiokuunnelman samasta aiheesta, ja hän halusi täydentää kokonaisuuden trilogiaksi muistelmateoksella. Lillqvist kertoo haluavansa antaa Kallen oman äänen kuulua kirjan myötä. Teksti onkin kaukana analysoivasta otteesta tai tieteellisyydestä: Lillqvist kertoo traagiset ja hätkähdyttävät tarinat niin kuin Kalle ne on hänelle kertonut ja värittää kertomuksia sadunkertojan otteella kuvaillen tapahtumia suurella tunteen palolla ja lisäten kertomukseen muilta kuulemiaan tarinoita.

Kirjan rakenne on tarinankertomistilanne, jossa Lillqvist istuu vanhassa sirkusvaunussa Kallen ja tämän vaimon Giseldan kanssa. Kalle kertoo Lillqvistille muistojaan; ulkona Moravian vuoristossa puhaltaa tuuli, he juovat liikaa pálinkaa, torkahtavat välillä ja muistot jatkuvat heidän unissaan. Kehyskertomus luo tarinoihin voimakkaan ja elävän tunnelman. On hankala kuvitella paremmin sopivaa Kallen tarinan kirjaajaa kuin Lillqvist, Kafkan novellien ja mustalaistarinoiden pohjalle perustuvien nukkeanimaatioiden tekijä, joka on kertomansa mukaan aina tuntenut mustalaisten ja silmänkääntäjien maailman itselleen läheiseksi.

Tragedioita ja komiikkaa

Arvoisa herra Tarzan on myös ulkoasultaan läpeensä tyylikäs. Vanhat valokuvat puussa keikkuvasta pieneen lannevaatteeseen kietoutuneesta Tarzanhurmurista, käärmenaisista, USA:n historian vartaloonsa tatuoineesta Petronellasta, akrobaateista ja hilpeästä Pepitasta soittamassa pianoa värittävät kerrontaa ja muistuttavat uskomattomien tarinoiden perustuvan todellisuuteen. Vanhat sirkusjulisteet tuovat esille ajan tragikoomista maailmaa, jossa sirkusta mainostettiin onnettomuuksien kautta: Caru, joka putosi sunnuntaina, esiintyy tästä päivästä lähtien, vaikka onkin toinen käsi poikki.

Sirkuksen tarinoihin mahtuu koko ihmiselämän skaala traagisesta koomiseen, lukuun ottamatta sitä harmaata aluetta niiden välissä. Eräs hilpeimmistä tarinoista liittyy yhteen Kallen henkilöhahmoista, kreikkalaiseen Caruun, jolla yritettiin saada suomalainen eksotiikannälkäinen yleisö innostumaan nimensä muuttaneesta sirkus Panakosista. Kalle kreikkalaisena trapetsitaiteilijana Caruna, jolle kehitettiin ”kreikan kieli” sekoituksesta romaniaa, venäjää ja sirkuskieltä, meni ihmisiin täydestä kunnes hän alkoi vastata kysymyksiin saksaksi.

Tarua ihmeellisempää

Kirjaa lukiessa tavoittaa itsensä hämmästelemästä, miten niin mielikuvitukselliset tarinat voivat perustua todellisuuteen. Tanskalaisen sadistiklovnin Intiasta kaappaama Indra, trapetsitaiteilijatyttö joka Kalleen tuntemansa mahdottoman rakkauden vuoksi syöksyi kesken esityksen pää edellä maahan ja sai surmansa, on yksi lukuisista tositapahtumista, jotka vetävät vertoja Tuhannen ja yhden yön tarinoille. Arvoisa herra Tarzan olisi fiktionakin hämmästyttävä, mutta sen todenmukaisuus herättää, jos mahdollista, vielä enemmän ihastusta. Elämä voi todellakin olla kuin satua, jopa Suomessa.

Lillqvistin kirjoitustyyli jättää tilaa mielikuvitukselle. Asioita ei selitetä, ja monet tarinat jäävät viittauksiksi, kuten tarina kreivistä, joka katosi lyhtypylvääseen. Tämä kutkuttava mielenkiinnon herättäminen varmistaa sen, että lukija haluaa ehdottomasti nähdä ja kuulla trilogian muut osat, jotka nekin luultavasti jättävät enemmän mielikuvituksen mentäviä aukkoja kuin täyttävät niitä.

Television tuhoamat ihmeet

Arvoisa herra Tarzan on kiehtovuudessaan myös surullista luettavaa. Kuten Lillqvist toteaa, televisioiden aikakaudella sirkuksen mahdollisuus lumota ihmiset on kadonnut. Enää kukaan ei odota sirkuksen tuloa kaupunkiin sillä innolla mitä joskus ennen, jolloin viihdykettä elämään saatiin toisten ihmisten, ei viihde-elektroniikan kautta. Kuluttajat, jotka istuvat kiltisti kotonaan kotiteatterin ääressä, ovat turvallisempia valtiovallalle kuin sirkusta odottavat ja yhdessä aikaa viettävät ihmiset.

”Suomesta suuret eläimet katosivat vuosikymmeniä sitten. Moraalistamme pidettiin jo silloin hyvää huolta, mutta häkit joista kissapedot ammuttiin eläintensuojelun nimissä autuaammille areenoille alkoivat huomaamatta kasvaa ihmisten ympärille. Maassa oli äkkiä hieman vähemmän tilaa yllätyksille, kulkureille ja yksinkertaisille ihmeille – niiden sijasta ihmisille kaupattiin yhä parempia televisioita, kotistereoita, kuntopyöriä ja halpoja matkoja eteläisille rannoille.”

Tämä sama ilmiö on tapahtumassa EU:n myötä myös itäisen Euroopan maissa, jotka tähän asti ovat saaneet olla rauhassa elämää tukahduttavilta direktiiveiltä. Sirkuksestakin on tullut suurissa saleissa esitettävää spektaakkelimaista viihdettä, jossa tärkeää on taituruuden ohella kalliit erikoistehosteet ja massiivinen musiikki.

Sirkuksen ylistyslaulu

Kallen muistoja värittävät laulut ja lorut, joita hän lapsena kuuli ja jotka ovat säilyneet hänen mielessään koko elämän. Ne antavat lukijalle mahdollisuuden sadunomaisen kerronnan ja valokuvien ohella astua tuohon toiseen todellisuuteen. Kirja on jo kadonneen sirkuksen ylistyslaulu. Sen tarkoitus ei ole niinkään tulkita menneisyyttä, vaan tuoda se elävänä esille tarinoiden kautta. Arvoisa herra Tarzan ei pyri olemaan tieteellisesti todenmukainen. Sirkuksen maailmassa kun totta on taika ja lume:

”Näin syntyi balladi, joka on hauras kuin taikalyhdyn kuva tai kurkistuslaatikon kummallinen maisema: se on totta ja unta samaan aikaan, puoliksi historiaa, puoliksi fantasiaa, halpa ja arvokas kuin tinatölkistä taottu kruunu sirkusnorsun otsalla.”