Elokuvassa ”Musta lista” (The Front, 1976) Woody Allenin esittämä päähenkilö haastetaan epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komission eteen. Pelastaakseen nahkansa hänen on ilmiannettava kommunistina ainakin yksi työtovereistaan. Omantuntonsa kanssa painiskeleva mies saa tällöin neuvon kertoa jo kuolleen ystävänsä (Zero Mostel) nimen, koska tälle ei asiasta olisi enää haittaa. Sama idea pälkähti myös 1200-luvulla inkvisition kuulusteluihin joutuneiden Languedocin talonpoikien päähän. Kerettiläisten nimiä tivattaessa he luettelivat kuolleita sukulaisiaan ja ystäviään katsoen siten selviävänsä ilmiantovelvollisuutensa täyttämisestä. Inkvisitio ei kuitenkaan ollut näin helposti petettävissä. Asukkaiden kauhuksi kerettiläisiksi nimettyjen ruumiit kaivettiin haudoistaan roviolla poltettavaksi ja heidän jälkeläistensä omaisuus takavarikoitiin.

Etelä-Ranskassa 1100-1300-luvuilla vaikuttanut kataarien lahko lienee monille suomalaisille tullut tutuksi v. 1985 suomennetusta Emmanuel Le Roy Ladurien bestsellerteoksesta ”Montaillou, ranskalainen kylä 1294-1324”. Kataarit edustivat dualistista uskonnollista suuntausta, joka katsoi Hyvän Jumalan luoneen sielut, Pahan Jumalan taas materiaalisen maailman, johon sielut joutuivat syntymään yhä uudelleen, kunnes vapautuivat siitä consolamentumina tunnetun siunauksen kautta. Useimmille tuo siunaus, ainoa kataarilaisuuden tunnustama sakramentti, suoritettiin vasta kuolinvuoteella kataarien pyhien miesten, ”täydellisten” (lat. perfecti), toimesta. ”Täydelliset” itse olivat saaneet siunauksen jo aikaisemmin eräänlaisena apostolisena suksessiona, ja heidän kuului viettää askeettista elämää kieltäytyen mm. seksistä ja lihansyönnistä.

Kataarien elämää tunnetumpi on kuitenkin heidän kuolemansa, ja juuri heidän dramaattiseen tuhoonsa keskittyy kanadalaisen kirjailijan, historioitsijan ja journalistin Stephen O’Shean teos ”The Perfect Heresy”. Keskeisellä sijalla on vuosina 1209-29 käyty albigenssisota, myös ristiretken nimen saanut konflikti, jossa trubaduurikulttuurin kehtona tunnettu eteläranskalainen Languedocin maakunta nujerrettiin perusteellisesti ja alue liitettiin kiinteästi Ranskan kuningaskuntaan. Vaikka kyseessä oli paavinvallan aloittama kerettiläisyyden vastainen ristiretki, kohdistui sumeilematon väkivalta koko alueen väestöä, niin katolilaisia kuin kataarejakin, kohtaan.

Jo ensimmäinen sotatoimi, Béziersin kaupungin hävitys ja koko sen 15000-20000 henkeä käsittäneen asujaimiston surmaaminen (melkoinen terroriteko keskiajankin mittakaavassa) teki kertaheitolla selväksi miten sotaa tultaisiin käymään. On luultavaa, että sittemmin niin kuuluisa ja moniin konflikteihin varioitu lausahdus ”Tappakaa kaikki, Jumala tuntee kyllä omansa!” on kronikoitsijan myöhempi lisäys, mutta albigenssisodan tosiasiallisen mentaliteetin se kyllä paljastaa.

Referoimatta tämän enempää tapahtumien kulkua voi todeta O’Shean hallitsevan sekä faktat että niiden kerronnan. Juonittelut, murhat, piiritykset, taistelut ja kerettiläisrovioiden roihut seuraavat toisiaan hengästyttävää tahtia. Kirjoittajan sympatiat ovat häpeilemättä languedocilaisten puolella, ja totta onkin että nämä vetivät päälleen aivan kohtuuttoman rangaistuksen siitä että katolisen kirkon mahdin haastanut uskonsuunta sai niin suuren kannatuksen juuri heidän maillaan. Sotatoimien kestäessä tehtyihin raakuuksiin eivät hekään olleet syyttömiä, mutta heidän ”sotarikoksensa” O’Shea onnistuu enimmäkseen piilottamaan nootteihin (jotka muuten tässä teoksessa ovat erityisesti lukemisen arvoisia sisältämänsä moninaisen lisäinformaation vuoksi).

Feodaaliherrat vaihtuivat, mutta kerettiläisyyttä ei joukkoterrorilla voitettu. Dominikaanimunkiston käsissä ollut inkvisitio ryhtyi siksi 1230-luvulta lähtien juurimaan toisuskoisia tavalla, joka tuo turhankin helposti mieleen 1900-luvun totalitääristen valtioiden sortokoneistot. Vuosikymmenestä toiseen jatkunut pedanttinen urkinta- ja kuulustelutoiminta ilmiantoihin yllyttämisineen ja kiduttamisineen mursi lopulta koko yhteisön henkisen selkärangan ja nujersi kataarilaisuuden. Kaikki ”täydelliset” nuuskittiin esiin ja poltettiin roviolla, viimeinen heistä v. 1321. Kataarilaisuuden maallikkokannattajien kohtalo ei suinkaan ollut yhtä ankara, vaan he selvisivät esim. kantamalla keltaista ristiä tai tekemällä pyhiinvaelluksen. Inkvisition työ tuotti valtavan määrän pikkutarkkaa asiakirjatietoa languedocilaisten elämästä, ja juuri noihin kuulustelupöytäkirjoihin mm. Le Roy Ladurien teos perustuu.

Kaikkien karmivien kerettiläiskohtaloiden jälkeen on riemastuttavaa lukea O’Shean kirjan viimeinen luku, kronikka kataarien ”toisesta elämästä” 1870-luvulta lähtien. Ranskalainen kirjailija Napoléon Peyrat (1809-1881) keksi ensimmäisenä valaa kataarit muottiin, joka muistutti eniten valajaansa, tässä tapauksessa Ranskan kolmannen tasavallan aikaista porvarillista liberaalia. Tasavaltalaisia ihanteita palveltuaan kataarit kelpuutettiin vielä moneen rooliin: vuosisadanvaihteen okkultistisalongeille he olivat idän esoteerisen viisauden välittäjiä, Saksan kansallissosialisteille aidon arjalaisen uskonnon edustajia, Ranskan vastarintalikkeelle vapaustaistelun esikuvia, hipeille vegetarismin ja feminismin airueita. Olipa tulkinta heistä mikä hyvänsä, kataarien maine keskiajan Euroopan kuuluisimpina kerettiläisinä on kasvanut kasvamistaan, mitä nyky-Languedocin matkailuelinkeino ei suinkaan ole pannut pahakseen.

Stephen O’Shean kirja on siis mukaansatempaavasti kirjoitettu kataarihistorian popularisaatio, jota voi hyvin suositella johdantona aiheeseen. Lopuksi on paikallaan lainata O’Shean omaa käsitystä kataareista ja heidän kohtalostaan. Kerrottuaan käynnistään kataarien viimeisen turvapaikan Montségurin hiljaisilla raunioilla hän päättää kirjansa sanoihin: ”The Cathars had won after all. They no longer existed.”