”Käsillä oleva teos on laaja-alainen analyysi kotimaisen historiantutkimuksen nykytilasta, kansainvälisyydestä ja tulevaisuuden visioista” lupaa hiljattain ilmestynyt katsaus suomalaiseen historian ja arkeologian alan tutkimukseen. Suuri osa kirjoittajista on alan veteraaneja, usein pitkään työskennelleitä professoreja. Kirjan sivuista kolmannes on varattu listalle, johon on merkitty vuosina 1908-2007 Suomessa ilmestyneet historian ja arkeologian väitöskirjat kronologisessa järjestyksessä vuosi kerrallaan. Ensimmäistä kertaa Suomessa.

Alussa mainitun lupauksen täyttämistä hankaloittaa suuresti valittu näkökulma. Keskeisimmät puheenvuorot teoksessa käyttävät arkeologian, Suomen historian, poliittisen historian ja yleisen historian professorit maassamme tyypillisen oppituolijaon mukaisesti. Lähtökohta on varmasti ollut kirjoittajillekin hankala ja se on tuottanut osittain melko luettelomaisen ja sekavan esityksen sinänsä kovasti kiinnostavasta aiheesta. Väitöskirjojen ja tutkimusten luokittelun vaikeus annetuista lähtökohdista tuleekin vastaan lähes jokaisessa artikkelissa – ehkä arkeologiaa lukuun ottamatta.

Suorastaan hankalaksi asia menee, kun Suomeen 1990-luvulla voimalla rantautuneita ns. uusia historioita yritetään ahtaa sata vuotta vanhoihin oppituolimuotteihin. Näin ympäristöhistoriaa esitellään yllättäen yleisen historian tutkimusta käsittelevässä luvussa, vaikka alan tutkijoita on runsaasti myös Suomen historian ja yhteiskuntahistorian oppituolien alaisuudessa. Yhtä yllättävää on lukea, että ”yleisen historian kasvualueisiin kuuluu myös kulttuurihistoria”. Kulttuurihistorialle on kuitenkin perustettu oma oppituoli jo 1970-luvulla, ja olisi ollut erityisen kiinnostavaa lukea laajempi analyysi tämän uuden tieteenalan vakiintumisesta Suomeen. Sitä kirjassa ei kuitenkaan ole. Markku Peltonen tosin mainitsee oman artikkelinsa otsikossa kulttuurihistorian ja miettiikin mm. Turun kulttuurihistorian oppituolin luonnetta, mutta joutuu toteamaan, etteivät suomalaisten kulttuurihistorian professorien määritelmät ”tarjoa selkeää vastausta siihen, mitkä tutkimukset voidaan lukea kulttuurihistorian alaan”. Tämän kysymyksen syvällisempi pohdinta olisi mielestäni kuitenkin ollut yhtä kiinnostavaa kuin aate-, oppi- ja kulttuurihistoriallisten tutkimusten lukumäärän taulukoiminen. Myös kolmas uusi tutkimusnäkökulma, nais- ja sukupuolihistoria ja sen Suomen historiasta väitelleet pioneerit tulevat yhtä yllättäen ja vain parilla lauseella esitellyiksi yleisen historian katsauksen yhteydessä. Tämä kaikki kertoo mielestäni siitä, että historian suomalainen tieteenalajako on kansallisessa omaleimaisuudessaan ehkä tulossa tiensä päähän. Tästäkin aiheesta olisi ollut kiinnostavaa lukea uutta pohdintaa, varsinkin kun kirjassa luvataan myös ”visioita”.

Useita nykytutkimuksen kiinnostavia nimiä jää niin ikään kaipaamaan kirjan nimirikkaudesta huolimatta. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa vaikuttavat historian professorit Henrik Meinander ja Juha Siltala (mainitaan kirjassa yhdellä lauseella) osallistuvat aktiivisesti oman aikansa yhteiskunnallisen keskusteluun ja ovat tuoreuttaneet 1900-luvun tutkimusta kiinnostavilla avauksilla, joista olisin kaivannut analyysia teokseen. Samoin kirjasta puuttuu vaikkapa dosentti Anu Lahtisen nimi, vaikka hänen sukupuolihistoriaan kohdistuvaa tutkimustaan on kiitelty ja palkittu raikkaana avauksena maamme vähän tutkittuun 1500-lukuun. Myös Suomessa ruotsin kielellä julkaistu uusi historiantutkimus nousee vain vähän esiin – ehkä juuri teoksen hankalasti oppituolijakoihin perustuvista lähtökohdista johtuen. Onneksi sentään Jorma Kalelan metodinen ajattelu ja Risto Alapuron Suomen synty tulevat käänteentekevinä mainituksi Kimmo Rentolan kirjoittamassa artikkelissa. Samoin Pertti Haapala nostaa esiin uuden sosiaalihistorian ja uuden taloushistorian merkityksen sekä ns. kielellisen käänteen ja käsitehistorian tulon.

Suomalainen historiantutkimus on perinteisesti ollut miesten tekemää tiedettä. Näin on tässäkin teoksessa, vaikka 2000-luvulla olisi odottanut, että tiedeartikkelien kirjoittajien joukkoon olisi valikoitunut edes yksi nainen. Ehkäpä hän olisi nostanut esiin sellaisen kiinnostavan seikan, että uudella vuosituhannella perinteisesti miehiseksi profiloituneen Suomen historian oppituolien haltijoiksi on nimitetty ensimmäistä kertaa ja hyvin lyhyessä ajassa kolme naista: Irma Sulkunen Tampereelle, Pirjo Markkola Jyväskylään ja allekirjoittanut Turkuun. Muutos aikaisempaan on suuri ja olisi todella ansainnut oman pohdintansa tämänkaltaisessa teoksessa

Toki kirjaan mahtuu paljon kiinnostaviakin huomioita. Jouko Vahtola toteaa, miten maamme 1500-luku tai 1800-luvun alkupuoli ovat houkuttaneet huonosti ammattitutkijoita, vaikka aikakausissa olisi paljon tutkittavaa ja lähdetilannettakaan ei voi syyttää huonoksi. Kiinnostavat ajanjaksot ansaitsisivat kyllä tutkijoiden huomion. Suomalaisten nykytutkijoiden vahva panos keskiajan tutkimukseen tulee sen sijaan hyvin esille sekä Vahtolan että Harri Siiskosen artikkeleissa ja samaan ajanjaksoon kohdistuvan kaupunkiarkeologian nousu Jussi-Pekka Taavitsaisen kirjoituksessa.

Kiitoksen ansaitsee myös lähes kautta teoksen kansainvälisen näkökulman mukaanotto sekä historian että arkeologia osalta. Kiintoisaa on Pertti Haapalan pohdinta talous- ja sosiaalihistorian muuttuneesta luonteesta: sukupuolihistoria, mikrohistoria, mentaliteettihistoria, psykohistoria ja ympäristöhistoria tuntuvat sysänneen tuon perinteisen käsiteparin lähes unholaan. Samalla virallisen yhteiskunnan sosiaalipoliittisia oloja legitimoivasta historiankirjoituksesta on siirrytty tutkimaan yhteiskunnan epävirallisia ilmiöitä. Suorastaan jännittävä on Markku Peltosen toteamus siitä, miten maamme historiantutkimuksen valtavirta ei enää olekaan poliittista käyttötiedettä ja sotahistoriaa. Nousevia tähtiä ovat sen sijaan aate-, oppi- ja kulttuurihistoria, jotka ovat tuoneet talous- ja sosiaalihistoriankin puolelle arkielämään, seksuaalisuuteen ja populaarikulttuuriin liittyvät aiheet. Loppuhuipennukseksi voisi nostaa Kimmo Rentolan arvion poliittisen historian kulttuurisesta käänteestä, johon Suomessakin ollaan hänen mukaansa menossa.

***

Arvostelu on julkaistu myös Tieteessä tapahtuu –lehdessä 1/2010