"Ihmisen elämä on kuolemaan johtava, vaikea ja monenlaista hoitoa vaativa sairaus joka tarttuu sukupuoliteitse."

Tämä medikalisaatiota eli lääketieteeellistymistä käsittelevän kirjan kärjistys kiteyttää erinomaisesti aseman, jonka moderni lääketiede on yhteiskunnassamme saavuttanut.

Kuopiolaiset terveyssosiologit ja kansanterveyden tutkijat ovat tehneet tärkeän kirjan jossa oivallisesti nostetaan esiin kysymys lääketieteen ja terveysvalistajien yhä kasvavasta vallasta elämämme yli. Suomessa ei ole totuttu siihen, että lääketiedettä kritisoidaaan mutta silti on oikeastaan ihme, että tämä kirja on meillä ensimmäinen laatuaan. Muita medikalisaation kritiikkiä on esittänyt myös Lauri Rauhala esimerkiksi teoksessaan Ihmisen ainutlaatuisuus.

Medikalisaatio. Aikamme Sairaus kirja on eräänlainen yleisesitys medikalisaatiokritiikistä ja sellaisena puolustaa oikein hyvin paikkaansa. Kirja esittelee keskeiset medikalisaatioon liityvät näkökulmat ja tutkimukset olematta kuitenkaan luettelomaisen tylsä. Teos tarjoaa useita"ahaa elämyksiä" ja avaamaan aikaisemmin itsestään selvinä pidetyille totuuksille uudenlaisen tarkastelukulman.

Medikalisaatiolla eli lääketieteistymisellä tarkoitetaan elämän poikkeavuuksien määrittelemistä ja hallintaa lääketieteen keinoin, se tarkoittaa myös lääketideinstituutioiden vallan kasvua yhteiskunnassamme jossa yhä useammat elämänalueet kuten seksuaalisuus, lihavuus tai päihteiden käyttö nähdään lääketieteellisinä kysmyksinä, jotka vaativat kalliita hoitoja ja lääkkeitä.

Lääketieteen vaikutusalue

Lääketiede on levittänyt vaikusaluettaan sekä yhä pienempään mutta myös yhä suurempaa kohti. Kokonaisen ihmisen tutkimisen jälkeen kohdennettiin tutkimusta ruumiinosiin josta se laajeni solutasolle ja sieltä molekyylitasolle. Seuraavaksi odotettavissa oleva taso lienee atomien taso. Sama laajeneminen tapahtuu myös isompaan mittakaavaan päin. Ihmisestä on edetty ruumiinosien kautta ihmisjoukkoihin, joita sosiaalilääketiede tai epidemologia tutkivat. Eräässä tutkimuksessa oli pohdittu historialliseen aineistoon pohjautuen sotien syitä sairauksina.

Vaikka lääketiede toki on kiistattomasti myös parantanut ihmisten elämän laatua on sen asemalla yhteiskunnassamme myös selvästi negatiivisia puolia joiden esiin nostaminen on hyvin tärkeää. Jotkut medikalisaatiokriitikot ovat jo 1970-luvulla tuoneet esiin senkin näkökannan, että historiallisesti katsoen lääketieteen vaikutus ihmisten terveydentilan kohenemiseen olisikin ollut varsin pieni ja että ihmisten käyttäytymisen ja elinympäristön muutokset selittäisivät valtaosin erilaisten infektioiden katoamisen ja kuolleisuuuden vähentymisen.

Kirjoittajat ihmettelevät muiden medikalisaatiokriitikkojen tapaan miksi huolimatta siitä, että väestön terveydentila on jatkuvasti länsimaissa kohentunut ja elinikä kohonnut olemme silti yhä huolestuneempia terveydestämme. Yhä useampiin ongelmiimme tarjotaan vastaukseksi lääketieteellistä selitystä, hoitoa ja varsinkin lääkkeitä. Lääketieteelllistä tietoa tarjotaan yhä useamman ongelman ratkaisuksi.

Yhä useampaa elämän ilmiötä, jota aikaisemmin on pidetty normaalina kuten ujoutta, vanhenemista, väsymystä tai jopa raskautta onkin alettu tarkastella lääketieteen mittatikulla ja miettiä niille sopivaa lääketieteellistä hoitoa, ja mieluummin vielä kallista lääkehoitoa.

Uskonto ja lääketiede

Eräs selitys jonka kirjan kirjoittajat lääketieteellistymiuselle tarjoavat on se, että maallistumisen myötä terveyden ihannointi on korvaamassa uskontoa. Entisen pyhän kolmiyhteyden; Isän, Pojan ja Pyhän Hengen korvaavatkin nyt Valtio, Terveys ja Tiede. Tämä puolestaan johtuisi siitä, että kun tiede syrjäytti Jumalan ja ihmisen sisäinen maailma on hylätty maailman ulkoisen hallinnan kustannuksella niin näin myös uusi ihminen on esineellistynyt ja vain tavaran kautta elävä.

Uskonto siis on hukannut auktoriteettiasemansa tieteelle mutta koska ihmisessä näyttää kuitenkin asuvan esimerkiksi ikuisen elämän kaipuu ja kuoleman pelko takertuvat ihmiset pappien sijasta nyt lääkäreihin, joiden koetaan voivan järjestää heille ikuisen elämä. Lääketiede pystyy vastaamaan samoihin haasteisiin ja manipuloimaan kansalaisia samalla tavoin kuin uskonto. Tekijät viittaavaat R. Aukeeseen, jonka mukaan terveysuskonnolla on jo instituutio, organisaatio, viranhoitajat ja opit. Muita uskonnon korvikkeita kirjan tekijät näkevät muun muassa kuntoilussa, ylenpalttisessa terveyden vaalimisessa sekä huumausaineiden käytössä.

Lääketiede poikkeavuuksia hallitsemassa ja keksimässä

Lääketieteestä on teoksen kirjoittajien mukaan tullut yhä selkeämmin sosiaalisen kontrollin työkalu. Kun yhteisö haluaa hillitä yksilöiden käytöstä se säätää pakotteita tai luo normeja, niinpä päätöksenteko yhä useammin perustellaan terveyden, ei niinkään hyveen tai puhdasoppisuuden nimissä. Pahuudesta on tehty entistä enemmän sairautta. Tässä lääketiede on onnistunut valtaamaan aluetta oikeuslaitokselta, jotka ovat ne ainoat instituutiot joilla on oikeus luoda poikkeavuuskategorioita. Terve on se joka toimii yhteiskunnassa tarkoituksenmukaisesti mutta esimerkiksi sodan aikana terveys ja sairaus voivat vaihtaa paikkaa. Usein myös toisinajattelu leimataan sairaudeksi, kuten vaikkapa Neuvostoliitossa aikoinaan, jolloin se diagnostisoitiin "hiipiväksi skitsofreniaksi". Määrittely voi hyvinkin olla poliittista luonteeltaan, jonkin ilmiön määrittely sairaudeksi tekee siitä poliittisesti vaaratonta. Jo psykiatrian pioneerin Emil Kraepelinin (1856-1926) tautiluokituskiin kuului käsite "yhteiskunnan vihollinen".

Kirjoittajat tuovat myös esiin oivan esimerkin siitä, miten lääketieteen arvovaltaan nojaten on haluttu vastustaa vaarallisina pidettyjen käyttäytymistapojen leviämistä yhteiskunnassa. Yhdysvalloissa, New Orleansissa esiintyi 1850-luvulla vakava huoli "drapetomania" taudin leviämisestä. Tauti valikoitui pelkästään orjiin ja sen oireisiin kuului ylivoimainen halu karata, lääkitykseksi kävi piiska.

Erityisiä medikalisoinnin kohteita ovat olleet naiset joihin on kohdistettu syntyvyyden sääntelytoimia, raskaudesta tehtiin ensin biologinen ja sitten lääketieteen pariin kuuluva tapahtuma. Joidenkin feminististen tutkijoiden mukaan lääketiede on seksistinen ideologia, joka vahvistuu miesjohtoisen lääkärikunnan työssä. Erityisesti nastutkijat ovat kritisoineet ajatusta jonka mukaan sukupolvien uusituminen ja psykososiaaliset ongelmat olisivat vain lääketieteen käsissä.

Kirjoittajat tuovat esiin erittäin kiinnostavan esimerkin ylivilkkaiden lasten käyttäytymisen medikalisoimisesta. Vuonna 1937 havaittiin, että amfetamiinilla oli lasten käyttäymiseen suotuisa vaikutus. 1950-luvulla kehitettiin sitten lääketollisuuden toimesta Ritalin-niminen amfetamiinia sisältävä valmiste, joka viimeistään todisti, että kyseinen käyttäymismalli oli hoitoa vaativa sairaus.

Toinen tärkeä esimerkki ovat ns. onnellisuuspillerit eli fluoksetiini-valmisteet (Prozac) joita käyttävät miljoonat ihmiset vauraissa teollisuusmaissa. Lääkettä tarjotaan mitä erilaisempien aikaisemmin normaaleina pidettyjen tunnetilojen muunteluun kuten kyvyttömyyteen tuntea iloa, mustasukkaisuuteen. Kirjoittjien mukaan tämäkin aine, amfetamiinijohdannasiten tapaan laajentaa sairastavuuden kuvaa: jos lääke tehoaa kyseessä on sairaus, joka vaatii hoitoa.

Homoseksuaalisuus ja lääketiede

Lääketieteellistyminen ei etene yksiviivaisesti yhteen suuntaan. Liikettä on myös vastavirtaan. Eräs kiinnostava esimerkki on suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, joka on vaihtunut kriminalisoinnista sen määrittelemiseksi sairaudeksi ja lopulta hyväksymiseksi luonnolliseksi käyttäytymiseksi. Toisaalta kirjoittajat huomauttavat miten tämäkään määrittely ei ole pysyvä, vaan paineita homoseksuaalisuuden uudelleen medikalisoimiseksi selvästi on olemassa, "homouden geeniä" tai jotakin yksittäistä biologista selitystä tälle käyttäytymiselle etsitään kiivaasti useiden lääketietelijöiden toimesta ympäri maailmaa. Minkälaiset markkinat avautuisivatkaan esimerkiksi sellaisen lapsuusiässä annettavalle rokotteelle tai geenimanipulaatiolle, jolla tätä ominaisuutta voitaisiin säädellä?