Niin, se kakku. Helsingin Töölössä toimineen konditoria Stellan Fragilité-kakkua tilattiin Svinhufvudien presidenttivuosina ahkerasti linnan kahvikutsujen pöytää kruunaamaan ja tietysti myös itsenäisyyspäivän vastaanotolle nimenomaan linnan Ellen-emännän toivomuksesta. Konditoria pyysi vuonna 1937 saada nimetä kakun presidentin puolison mukaan, eikä häpeämättömällä herkkusuulla ollut mitään sitä vastaan. Ainakaan minun mieleeni ei tule toista valtiojohtajan tai hänen puolisonsa mukaan virallisesti  nimettyä leivonnaista tai ruokaa Suomessa – Marskin ryyppy kaiketi? Ja sekin on marskin eikä presidentin ryyppy, jos hiuksia halotaan. Epävirallisestihan Alli Paasikivi on antanut nimensä treenaamattomille olkavarsille ja Pentti Arajärvi on vaikuttanut siihen mitä ainakin 2000-luvun alkuvuosina tuli kansalaisten mieleen tittelistä valiokuntaneuvos. Mutta näistä ”kunnianosoituksista” tuskin mennään käräjille, niin kuin tapahtui kakkuparan suhteen tuhoisin seurauksin: vuonna 1994 pieni Stella-konditoria oli viisaasti hankkinut rekisteröidyn tavaramerkin kakulle, mutta nimeä käytti myös Stockmannin tavaratalo. Stella-konditoria meni oikeusjutun seurauksena konkurssiin, ja vastapuoli Stockmann joutui muuttamaan omasta marenki- ja kreemiluomuksestaan ainakin nimen. Tuhdin ja makean kakun ystävät ilahtunevat tiedosta, että muutama vuosi sitten tavaramerkki ja resepti ovat päätyneet Billnäsin ruukin omistajan haltuun ja haarukkansa voi upottaa laillisesti Ellen Svinhufvudiin ainakin Länsi-Uudellamaalla.

Lehtisen ja Svinhufvudin kirja ei suinkaan ole pelkän kakun tarina – itse asiassa siitä kerrotaan neljän sivun mittaisessa luvussa kirjan loppupuolella yllä referoitu tarina, sekä tietysti resepti sellaisena kuin se Ellen Svinhufvudin kokoelmissa oli. Kirja on jaettu lukuihin keittokirjatyyliin, ei esimerkiksi aikajärjestykseen. On Jokapäiväinen leipä, Arkisia aterioita, Ruokamuistoja maailmalta, Ankeita aikoja ja niin edelleen. Ellen Svinhufvud tallensi reseptinsä ruotsiksi ja ne on tietysti käännetty. Mitat on vanhimmista ohjeista nykyaikaistettu sikäli kun se on mahdollista: naulojen ja kortteleiden (joista kirjassa on muuntotaulukko) lisäksi on ”hyvää määrää”, ”ripausta” ja ”sopivaa uuninlämpöä” johtuen luonnollisesti leivinuunin käytöstä. Ohjeista käy selvästi ilmi se, miten paljon leivonnassa ja ruoanlaitossa oli reseptinkerääjän aikana sellaista, mitä oli tarpeetonta kirjata ohjeisiin. Esimerkiksi sitä, että pullataikinaan tuli vehnäjauhoja ja hiivaa, puhumattakaan siitä, mitä niille piti tehdä, ei ollut tarpeen mainita. Ehkä keittiöpiika vaivasi taikinan ja emäntä hoiti vain viimeistelyn? Kysymys oli varmasti ainakin vaivan ja paperin säästämisestä itsestäänselvyyden lisäksi, sillä reseptit vaihtoivat omistajaa enimmäkseen suusta suuhun, niitä ei leikelty lehdistä. Ellen Svinhufvud kirjasi taloudenhoitajansa Alma Kottelinin kanssa muistiin yli 800 reseptiä, ja niiden lisäksi hänellä oli käytössään kokoelma keittokirjoja ja tietysti kasvava valikoima suomalaisia ja ruotsalaisia lehtiä.

Leivontaohjeiden kirjaamisen tarpeettomuudesta päästäänkin siihen, mikä on ilmeistä ruoanlaiton historiassa viimeksi kuluneen runsaan sadan vuoden aikana: ennen tehtiin ja säilöttiin kotona, nykyään ostetaan tuoreena kaupasta. Nykyään koko tuotantoketju pellolta pöytään on sähkön varassa. Kirjasta käy kaikessa lakonisuudessaan ilmi, että tämä kehitys ei tarkoita yksioikoisesti kehitystä suuritöisestä helppoon. Vai mitä sanotte tästä:

Suolaliha leikkeleeksi. Pyöreä lihapala hierotaan ympäriinsä  salpietarilla ja suolalla. Se pannaan kulhoon tai ruukkuun ja kaadetaan suolaliemi vielä valmiina päälle. Liha saa seistä pari päivää. Sitten keitetään suolaliemi uudelleen ja  kaadetaan jälleen kuumana lihan päälle. Kolmen päivän kuluttua liha keitetään pehmeäksi samassa liemessä. Liha säilytetään liemessä ja siitä leikataan viipaleita tarjottavaksi.

Ja nyt kaikki pois sieltä leikkelehyllyltä! Tämähän on suorastaan rentouttavaa näpertelyä vaikkapa väitöskirjan johtopäätösten hiomisen välissä. No, leikki sikseen, mutta on totta että aina riittää ihmisiä, joilla istuu tiukassa käsitys ruoanlaiton vaikeudesta, vaikka välineet tämän käsityksen kuin niin monen muunkin korjaamiseen löytyvät usein lähimmästä kirjahyllystä.

Millaisen kuvan kirja antaa ruoan ohella toisesta päähenkilöstään, Ellen Svinhufvudista? Aivan ensiksi täytyy todeta että kirjaimellisesti hyvin proosallisen. Kuvituksena on hyvin vähän ateljeeotoksia tai potretteja edustusillallisilta. Sen sijaan Ellen Svinhufvud nähdään kampaamattomana ja arkimekkoisena aamuteepöydässä samovaaria käyttelemässä, karjakon kanssa talvisella maidonhakumatkalla sekä tukevassa haara-asennossa ja takapuoli pystyssä keräämässä oman maan mansikoita. Kuvavalintojen mukaisesti hänestä kertova lyhyt elämäkertaluku, joka on otsikoitu nimen lisäksi luonnehdinnalla ”sitkeä ja uskollinen” kertoo perhe-elämästä, karjan- ja puutarhanhoidosta, kalastuksesta ja koirista. Kirjassa ei käytetä viitteitä kuin aivan muutamissa tapauksissa, ja ainakin uteliasta perhe- ja tunnehistorian tutkijaa se hiukan häiritsee. Toisaalta, kirja on niin ilmeisesti sukulaisten avustuksella ja aloitteella aikaansaatu tuotos, että olisi naiivia yllättyä sen myötäsukaisuudesta, joka sentään ei ylly imelyydeksi, ja odottaa laajoja pohdintoja rakkauden ja velvollisuuden vivahde-eroista päähenkilön avioliitossa.

Politiikkaa ei sivuta sen enempää kuin että mainitaan Pehr Evind Svinhufvudin karkotus Siperiaan ja sen vaikutus reseptikokoelman sisältöön, samoin kuin presidenttiaika matkusteluineen ja edustamisineen. Tiedon esimerkiksi hänen puoluekannastaan joutuu hakemaan muualta. Ja se lienee täysin perusteltua, sillä tämä kirja kertoo Ellenistä ja hänen resepteistään, jotka eivät puoluepoliittista väriä tunne. Pöytään ja vuoteeseen kutsutaan vain kerran, niin kuin sanonta kuuluu, mutta valtakunnanpolitiikkaan ja jopa sen huipulle toistuvasti.