Emil Wikströmiä (1864-1942) voi hyvällä syyllä kutsua ahkeraksi ja antaumukselliseksi taiteilijaksi, joka halusi taiteessaan ikuistaa henkilöitä, arvoja, aatteita ja kauneutta. Hän teki paljon julkisia muistomerkkejä ja patsaita, joista tunnetuimpia lienevät ”kivimiehet” Helsingin rautatieasemalla, karhu Kansallismuseon portailla, J.V. Snellmanin ja Elias Lönnrotin patsaat niinikään pääkaupungissa.

Mari Tossavainen haluaa teoksessaan painottaa Wikströmin ansioita kuvanveistäjänä ja riisua taiteilijaan liittyviä myyttejä tai ainakin jäljittää niiden todenperäisyyttä. Lukijana on mielenkiintoista, kuinka kirjoittaja lataa lähtökohtiaan heti alkuun ja kirjoittaa itsensä näkyviin tutkijana selkeinä kysymyksinä, joihin hän lähtee hakemaan vastauksia. Kirjoittaja myös haluaa tuoda lukijoiden tietoon Emil Wikströmin omaa käsitystä itsestään, mikä kirjeiden kautta onkin luonnollista ja viihdyttävää lukemista.

Kuva: Emil Wikström, Lyhdynkantajat 1914, Suomen Rautatiemuseo 1954,  CC BY-NC-ND 4.0

Lahjakkuus joka osasi myös verkostoitua

Suomen taiteen kultakauden taiteilijoihin kuuluvan Emil Wikströmin tarinasta puuttuvat kaikki mehukkaat juorut ja paljastukset, mutta taiteilijan työskentelyn kurinalaisuutta se valottaa hyvin. Wikströmiä siunattiin lahjakkuudella, mutta myös hyvällä työmoraalilla ja onnekkailla sattumilla, jotka toivat mukanaan tilaustöitä ja toimeentuloa. Hän pääsi kouluttautumaan ja matkustelemaan ja verkostojensa kautta sai tietoa hyvistä työ- ja apurahatilaisuuksista. Wikströmille matkustelu oli niin työntekoa, kuin opintoja ja virikkeitäkin. Hän tutki museoiden kokoelmia innokkaasti ja oli valmis tutustumaan myös taidesuuntauksiin, jotka eivät häntä kiinnostaneet, mutta joista puhuttiin. Tällaisen älyllisen uteliaisuuden hän halusi myös jakaa kollegoidensa ja perheensä kanssa.

Kuva: Emil Wikstörmin Mikael Agricolan patsas paljastettiin vuonna 1908 Viipurin tuomiokirkon edustalla. Alkuperäinen veistos katosi talvisodan viimeisinä päivinä vuonna 1940 eikä sitä ole myöhemmistä etsinnöistä huolimatta löydetty.

Wikström keskittyi työnteossaan ja taiteessaan siihen, minkä osasi parhaiten ja jätti esim. valutyöt sen alan ammattiosaajille. Hän teki paljon yhteistyötä myös arkkitehtien  ja käsityöläisten kanssa. Tämä osaltaan selittää hänen monipuolista tuotantoaan. Omasta taiteilijuudestaan hän kirjoitti:

”Sormet ovat kyllä näppärät tekemään kunhan olisi syntymästä suotu neron sielu ja taiteilijan sydän.”

Hänen mielestää:

”Kukin tekee työtänsä syntymästään perityllä taidollansa ja kun siihen lisää rehellisen hyvän tahdon niin se riittää.” ”Tahdon lujuus ja kova työinto pelastaa ihmisen. Ei se ole raha, ei rakkaus, ei kunnia, ei maine eikä valmiit teokset, joka on taiteilijan elämän onni. Itse tekeminen on ainoa jonka tähden kannattaa elää.”

Mitä oivallisia elämänohjeita itse kullekin.

Wikström osasi hyödyntää julkisuutta

Emil Wikström ymmärsi myös lehdistön merkityksen jo varhain. Pariisissa ollessaan hänen tuttavapiiriinsä kuului lehtimiehiä, jotka raportoivat säännöllisesti kotimaiseen lehdistöön ulkomailla olevista taiteilijoistamme. He olisivat mieluusti kirjoittaneet myös juoruja, mutta enimmäkseen kirjoittelu koski työskentelyä ja kulttuuri-ilmapiirin välittämistä Pohjolan perukoille. Kotimaassa Wikström otti itse yhteyttä lehdistöön, jos hänen patsaistaan ei kirjoitettu tarpeeksi. Hän myös oikaisi mielestään vääriä tietoja lehtiin sekä lähetti valmiista töistään kuvia lehdistölle julkaistavaksi juttujen yhteydessä.

Kuva: Emil Wikström Visavuoren ateljeessaan 1932, Pietisen kokoelma, Museovirasto,  CC BY 4.0

Wikströmin ateljeekodissa Sääksjärven Visavuoressa vieraili säännöllisesti lehdistöä ja erilaisia ryhmiä ja näitä kuvia julkaistiin myös mielellään. Vaikka Visavuori on jollain lailla syrjässä Helsingin taiteilija- ja seurapiireistä, se tuli tutuksi ja arvostetuksi taiteilijakodiksi muiden aikalaiskotien lailla. Lehdistön kautta Wikström pysyi ihmisten mielessä ja lehdistö edisti näin hänen uraansa ja tunnettuuttaan.

Tämän kirjan viitteet oli merkitty kirjan loppuun luvuittain. Toisaalta tarkemman tiedon etsiminen näin oli hieman enemmän viitseliäisyyttä vaativaa, mutta tiedot on kuitenkin merkitty selkeästi. Merkintätapa vaatii hieman erilaista lukutapaa, mutta ehkä sekin kehittää. Kirjan lopusta löytyy myös kattava elämäkertaluettelo, josta löytyy tärkeimmät tapahtumat vuosittain. Kokonaisuutena Emil Wikström Kuvien veistäjä on mielenkiintoista luettavaa, joka avaa taiteilijan elämää hieman erilaisesta näkökulmasta. Se täydentää jo olemassa olevia elämäkerta- ja tutkimuskirjallisuutta nykyaikaisella otteella. Kiinnostavimpana antina pidin kirjoittajan alussa tekemiä kysymyksiä, jotka häntä ovat tällä tutkimuspolulla ohjanneet.