Suomalainen törmää wiccaan lähinnä kirjakauppojen hyllyillä, satunnaisissa sanomalehdissä, televisiosarjoissa, elokuvissa tai pääsiäisen kevennyksenä televisiossa. Kotimaisessa julkisuudessa wiccan harjoittaja on kedolla hyppivä teinityttö tai väkivaltainen nuori mies. Esimerkiksi Ilta-Sanomat kysyi vuonna 1998 paloittelusurmasta uutisoidessaan, onko wicca-liikkeen palvojilla lisää uhreja. Ei siis ihme, että wiccaan assosioituu mielikuvia, jotka poikkeavat paitsi hyväksyttäviin uskontoihin myös kunnollisiin kansalaisiin liitetyistä käsityksistä. Osaltaan tästä taustasta nousee artikkelikokoelma ”Mitä wicca on?”. Teoksessa on 14 kirjoittajaa, joista kahdeksan on nimetty wiccan harjoittajiksi. Muista pääosa on helsinkiläisiä uskontotieteilijöitä kirjan toimittajan tavoin.

Wicca katsotaan kuuluvaksi ns. pakanallisiin luonnonuskontoihin niin tutkijoiden kuin wiccan harjoittajien toimesta. Suomeen tällaisia uskontoja on saapunut lähinnä Iso-Britanniasta ja Irlannista 1970-luvulla. Varsinainen wicca-buumi on kuitenkin myöhäisempi ilmiö. Suomessa wicca on kasvanut 1990-luvun jälkipuoliskolla kooten arviolta puolisen tuhatta aktiiviharjoittajaa. Se on erityisesti nuorten kaupunkilaisnaisten uskonto, jonka myyttinen menneisyys ulottuu aikojen alkuun, mutta joka on konkreettisesti muotoutunut 1900-luvun jälkipuoliskolla. Keskeisimmät alan yhdistykset Suomessa ovat Internetiä tiedotus- ja toimintakanavana hyödyntävät Lehto ry. (1998) ja Pakanaverkko ry. (1999), joiden toimijoista vain osa tunnustautuu wiccaksi. Lisäksi vuonna 2001 perustettiin Suomen vapaa wicca -yhdyskunta, jonka missiona on ollut wiccan, tai pikemminkin kyseisen yhdistyksen virallistaminen uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.

Mikä tällaisessa marginaali-ilmiössä kiinnostaa tutkijoita ja miksi siitä kirjoitetaan? Ilmeiset vastaukset ovat tiedottamisen tarve ja kansalaisten ennakkoluulojen karsiminen. Ehdotukseni on, että wiccaa tutkitaan lisäksi myös samasta syystä kuin myynnillisesti merkityksetöntä populaarimusiikkia: wiccan tutkiminen paljastaa siirtymiä ja muutoksia suomalaisessa uskontokentässä sekä sen suhteessa muuhun yhteiskuntaan ja ”ajan henkeen”. Uskontososiologisesti wiccalaisuus on eräänlainen testitapaus. Maallistumisteesin mukaan heikkojen auktoriteettirakenteiden uskonnot eivät tule kestämään. Eräät wiccatutkijat (esim. Jo Pearson) ovat kuitenkin esittäneet, että kenties wiccalaisuuden vetovoima nykyajassa piilee juuri siinä, että auktoriteettirakenteet eivät ole vahvoja eikä wiccalaisuus tavoittele maksimaalista vaikutuskykyä yhteiskunnallisiin asioihin. Tosin näitä teemoja ei teoksessa käsitellä.

Myöskään etnografiset tai antropologiset lähestymistavat eivät muodosta teoksen näkökulmaa. Wiccalaisuudesta olisi tarpeellista piirtää tarkempaa kuvaa nimenomaan Suomessa haastattelujen avulla pikemminkin kuin keskittymällä kansainvälisiin taustakonteksteihin (vaikuttajiin, aatehistoriaan jne.). Ehkä tietokirjan tehtävänä on tuoda esiin näitä taustoja, mutta varsinaisesta suomalaisesta wiccalaisuudesta teos kertoo yllättävän vähän. Kirjoittajien löytäminenkään suomalaiseen kontekstiin ei olisi ongelma, koska etnografisiin menetelmiin perustuvia opinnäytteitä on olemassa. Toki Mika Lassanderin artikkelissa ”Mihin wicca uskoo?” kerrotaan haastattelujen avulla suomalaisten wiccojen käsityksistä. Tosin ”Mitä wicca tekee?” saattaisi olla osuvampi kysymys, koska silloin päästäisiin ylitse opillisiin puoliin keskittyvästä lähestymistavasta. Samassa artikkelissa on kiinnostavaa haastattelumateriaalia suomalaisten wiccojen suhteesta kristinuskoon, mutta sekin typistyy opillisten erojen selvittämiseen. Aihe on tärkeä siksi, että wicca on muotoutunut antagonistisessa suhteessa kristinuskoon, mutta ainakin Iso-Britannian osalta kontrastin sijaan korostetaan nykyään usein sietämistä, suvaitsevaisuutta ja jopa solidaarisuutta.

Muissa tutkimusartikkeleissa käsitellään wiccalaisuuden aatehistoriaa (Jussi Sohlberg) sekä wiccan suhdetta uusiin uskontoihin (Lassander & Sohlberg) ja Harry Potter -ilmiöön (Tapio Kangasniemi, Johanna Virtanen & Päivi Kippola). Kahdessa artikkelissa ruoditaan wiccan virallistamiskysymystä (Hjelmin ”Wicca kohtaa valtion” ja Tom Sjöblomin ”Uskontona olemisen taidosta”) ja loput 10 lyhyempää tekstiä ovat wiccalaisuuden harjoittajien kirjoituksia rituaaleista, ruoanlaitosta, saunomisesta ja henkilökohtaisista näkemyksistä.

Sohlberg johdattaa lukijan wiccalaisuuden muotoutumisen kannalta keskeisten henkilöiden viidakkoon. Aatehistoriallisesti teksti tarjoaa vain vähän, koska se keskittyy aatteiden sijaan avainhenkilöihin. Johdantona keskeishahmoihin se toimii kuitenkin hyvin. Myös Sohlbergin ja Lassanderin tapa paikantaa wiccaa suhteessa mm. new ageen, samanismiin ja satanismiin toimii sikäli, että siinä tehdään erotteluja termeille, jotka moni sivistynytkin kansalainen laittaa samaan nippuun.

Titus Hjelmin kokoama osio Suomen vapaa wicca -yhdyskunnan yrityksestä virallistaa asemansa uskontona on tärkeä, koska tapauksen asiakirjat kertovat uskonnon kategoriasta ja sen toimimisesta luokittelun välineenä (eikä niinkään uskonnonvapaudesta). Tom Sjöblom pohtii aihetta syvemmin. Hänen mukaansa institutionaalisen kehyksen puuttuminen on suurin yksittäinen selitys sille, miksi SVWY:lle ei myönnetty uskonnollisen yhdyskunnan asemaa. Näkemys on uskottava, mutta myös oivaltava, koska se ei ole sama kuin opetusministeriön julkilausuma peruste. Silti sen toistaminen, että wicca on ”uskontotieteilijän näkökulmasta” uskonto, ei ole vain tutkijan huomio, vaan elimellinen osa virallistamiskeskustelua. Mielenkiintoisten kysymysten äärelle päästäisiin suoremmin tarkastelemalla ”uskontoa” luokittelun välineenä, jonka avulla kanavoidaan niin wiccojen kuin päättäjien sosiaalisia intressejä. Tästä päästään erääseen teoksen ongelmaan: välillä kirjassa pikemminkin puhutaan wiccan puolesta kuin tutkitaan. Huolenpidon sijaan voitaisiin vähintään todeta, että uskonnoksi luokittamisen strategialla sitä puoltavat wiccat tuovat äänensä kuuluville, määrittävät asemaansa yhteiskunnan osana ja kanavoivat sosiaalisia intressejään. Ei kyse ole yksinomaan siitä, että ”aidon uskonnon” toimintamahdollisuuksia rajoitetaan, vaikka suomalaisten ennakkoluulot kaipaavatkin tuuletusta.

Harry Potterin käsittely etenee kolmen kirjoittajan, kristityn, wiccan harjoittajan ja tutkijan esitysten mukaan jotakuinkin näin: Potter on paha (Kangasniemi), wiccalla ja Potterilla ei ole mitään merkitsevää yhteyttä eikä se Potter kovin paha ole (Virtanen), potterismi ei ole uskonto (Kippola). Ilmeisesti koko käsittelyn funktio on kertoa epäsuorasti, että wicca on uskonto, ja sellaisena vakavasti otettava eikä pottermaista popnoituutta. Kaikkiaan tämä on hyvästä yrityksestä huolimatta kirjan epäonnistunein osio, joka tarjoaa lähinnä aineistoa tutkijoille. Aineistoa tarjoaa myös kirjan loppuosio, jossa erilaiset wiccan harjoittajat kertovat itsestään, uskomuksistaan ja rituaaleistaan. Niistä wiccalaisuuden löytämisen ja arjen kuvaukset ovat onnistuneita, mutta sekä mausteohjeet että kuriositeetit jojobaöljyn säilyvyydestä ja manteliöljyn säilymättömyydestä sopisivat paremmin toisaalle.

Tutkimuskirjallisuutena teos on kevyt, mutta yleisenä tietokirjana se on puutteineenkin varsin tarpeellinen, ajankohtainen ja miellyttävä lukea. Tosin en ole alkuunkaan varma, mitä ”ennakkoluuloisten” kohderyhmä ajattelee. Ehkä heille jää mieleen vain alastomien naisten ja miesten kuvat. Vaikka tekstissä korostetaan, että wiccassa ei harjoiteta ryhmäseksiä, teoksen kuvitus ruokkii mielikuvitusta. Sen sijaan pienet tietolaatikot kuvineen ovat onnistuneita, ja parantavat kirjan toimivuutta hakuteoksena.