Taidehistorioitsija ja filosofian tohtori Anna Kortelainen (s. 1968) on yhdistänyt tutkimuksissaan kiinnostavasti taidehistorian, naistutkimuksen ja perinteisemmän historiantutkimuksen metodeja. Tuottelias tietokirjailija on teoksissaan käsitellyt muun muassa taidemaalari Albert Edelfeltin elämää ja tuotantoa taiteilijan ranskalaisen mallin ja rakastajattaren, Virginien henkilöllisyyden kautta. Kiinnostava loikkaus lääketieteen ja psyykeen historiaan oli vuonna 2003 julkaistu ”Levoton nainen – hysterian kulttuurihistoriaa”, joka yhdisti Edelfeltin avioliitto-ongelmat Ellan de la Chapellen kanssa osaksi 1800-luvun yleiseurooppalaista medikalisoitumista sekä varsinkin naisten asemaa uusien tautimääritelmien ja -luokitteluiden paineissa. Levottomassa naisessa sivuttiin myös taiteen ja hurmioitumisen kokemusta, joka Kortelaisen uudessa teoksessa ”Hurmio – oireet, hoito ja ennaltaehkäisy” on nyt pääosassa.

Teoksessaan Anna Kortelainen tarkastelee hurmiota 1800-luvulla eläneen ranskalaisen kirjailija Marie-Henri Beylen – joka kirjallisuushistoriaan on jäänyt pseudonyymillään Stendhal – Firenzen-matkakokemusten kautta. Ranskalaiskirjailija vieraili vuonna 1811 kuuluisassa Santa Crocen fransiskaanikirkossa ja joutui ekstaattiseen tilaan katsellessaan italialaistaiteilija Il Volterranon 1600-luvulla maalaamia kattofreskoja. Stendhalin syndroomalla tarkoitetaan juuri taiteesta ja kauneudesta ylenmääräistä vaikuttumista, jonka ikävämpiin oireisiin kuuluvat muun muassa harha-aistimukset, todellisuudentajun heikkeneminen ja ahdistuskohtaukset – vaikka toisaalta osa syndroomaan sairastuneista kokee myös haltioitumista, innostusta ja suoranaista euforiaa. 1970-luvun lopulla firenzeläinen psykiatri ja psykoanalyytikko Graziella Magherini niputti kaupungissaan psyykkiseen hoitoon joutuneiden ulkomaalaisten turistien oireita yhteen ja nimesi näiden kokeman sekavuustilan ranskalaiskirjailijan mukaan. Virallisessa tautiluokituksessa syndroomaa ei kuitenkaan tunneta, sillä oireet ovat epämääräisiä ja vaihtelevat tapauskohtaisesti. Firenzessä juuri turisteilla on kuitenkin riski sairastua syndroomaan, jota ei välttämättä aiheuta ”niinkään yksittäinen taideteos, vaan oleskelu kaupungissa”. Varmoja riskiteoksia ei ylipäätään ole olemassa, sillä kohtauksen voi periaatteessa aiheuttaa mikä tahansa maalaus tai veistos. Kyseessä on siis mitä suurimmassa määrin henkilökohtainen kokemus.

Hurmiossa matkataan Euroopan taidemuseoissa ja kirkoissa, mutta kurkistetaan myös yksittäisen mielen sisälle. Stendhalin elämäntarina sairauksineen kulkee kirjan kokoavana teemana, mutta kirjallisen kaanoninsa tarkkaan lukeneena Kortelainen nostaa esiin myös muita taiteesta hurmioituneita esimerkkejä. Venäläinen romaanikirjailija Fjodor Dostojevski eläytyi 1860-luvun lopulla pitkän ja vaivalloisen Euroopan-matkansa aikana renessanssimestareiden teoksiin Saksan taidemuseoissa. Maalausten synnyttämät reaktiot olivat tavallaan osa venäläiskirjailijan sairaushistoriaa, mutta Kortelainen seuraa myös niiden vaikutusta kirjailijan myöhempään tuotantoon. Hurmiossa tämä tarkastelun aspekti on koko ajan läsnä, sillä Kortelainen kuljettaa tarinaa kokoamansa lääketieteen, taiteen, uskonnon ja psykologian asiantuntijoiden diagnoosien kautta. Stendhalin oireilua Santa Crocessa kommentoivat muun muassa Platon, mystikkonunna Hildegard Bingeniläinen ja psykoanalyysin isä Sigmund Freud.

Ajallisesti Kortelaisen kirja osuu keskeiseen ajanjaksoon, sillä juuri 1800-luvun aikana lääketiede alkoi sovittaa itseään uskonnon saappaisiin: ”papin tilalle rippi-isäksi tulikin perhelääkäri”. Mutta voiko hurmion kokemusta selittää puhtaasti pelkästään ihmisen tautihistorialla, psykologialla tai aivojen toimintahäiriöllä? Mielenkiintoisesti Firenzessä Stendhalin syndroomaan sairastuneet ovat useimmiten eurooppalaisia turisteja, kun taas paikallisia ei potilaiden joukossa ole. Toisaalta hoitoon hakeutuneet ovat kärsineet juuri syndrooman negatiivisista oireista – euforisessa tilassa oleva ihminen tuskin kokee itse olotilaansa ongelmaksi. Kortelainen muistuttaa kuitenkin, kuinka kyynisesti suhtaudumme haltioitumiseen ja varsinkin yksittäiseen ihmiseen, joka on suuren elämyksensä vallassa. Taidemuseoissakin häpeä on läsnä, sillä myös siellä ovat voimassa tiukat käyttäytymiskoodit, eleet on sovitettava ympäristön arvokkuuteen ja mahdolliset tunnereaktiot piilotettava hillityn ulkokuoren alle.

Kirjana Anna Kortelaisen Hurmio on kunnianhimoinen esitys aiheesta, jonka menneisyys ja lääketieteellinen tausta ovat suurimmalle osalle ihmisistä edelleen vieraita. Kortelainen kirjoittaa tutkimuskohteestaan innostuneesti ja asiantuntevasti, eikä epäröi osoittaa laajaa kulttuurihistorian tuntemustaan. Lauseista toisinaan pilkahtava ironian taju on herkullista, teksti sujuvaa ja teoksen historiallinen miljöö huolellisesti taustoitettu. Hurmion kuvausta voikin pitää monin tavoin ansiokkaana, vaikka Kortelaisen innokkuus kirjoittajana ja tutkijana on kostautua teoksen yksityiskohdissa.

Varsinainen teema katoaa teoksen keskivaiheilla runsaiden kirjallisten viittausten ja tarpeettoman laajan henkilögallerian alle – juuri näiden sivupolkujen karsimisella kirjan rakennetta olisi saanut jäntevämmäksi ja teoksen keskeisemmän sanoman selkeämmin esille. Sinänsä Hurmio etenee otsikointinsa mukaisesti loogisesti syndrooman ensioireiden kautta sairauden hoitomenetelmiin sekä lopuksi myös pohdintoihin ennaltaehkäisyn mahdollisuudesta ja tarpeellisuudesta. Osalla Kortelaisen kokoaman hoitotiimin jäsenistä ei tosin ole kovinkaan painokasta sanottavaa syndroomasta ja osa puolifiktiivisistä hoitajista tuntuu kokonaisuuden kannalta hivenen irrallisilta – ainakin tietty anakronismin vaara on olemassa, kun 1100-luvulla eläneen mystikkonunnan näkemyksiä yhdistetään huolettomasti 1800-luvun ihmisten kokemuksiin. Taiteen ja uskonnon välinen suhde on sinänsä hyvin kiinnostava – samoin kuin hurmion ja rakastumisen kokemusten samanlaisuus, joita Kortelainen myös pyörittää tekstissään.

Mutta mikä sitten lopulta on parannuskeino pelottavalta tuntuvaan, mutta niin kiehtovaan Stendhalin syndroomaan? Hurmion vastaus on yksinkertainen: varmin tapa välttää syndroomaa on pysytellä erossa kaikesta kulttuurista tai vähintäänkin suhtautua kaikkeen näkemäänsä kyynisesti. Mutta silloin jotain olennaista voi jäädä kokematta – kuten Kortelainen huomauttaa: ”Stendhalin syndrooma ei ole kuolemaksi, sillä kyseessä on elämä. Elämän sisältö.”