Modernin tieteen synty Euroopassa on erinomainen johdanto tieteenhistoriaan ja aatehistoriaan ja käyttökelpoinen väline myös varhaismodernin ajan filosofiaa, kirjallisuutta tai historiaa tutkivalle tai yleensä luonnontieteistä kiinnostuneelle lukijalle. Kansainvälisesti arvostettu tieteenhistorioitsija Paolo Rossi onnistuu esittelemään modernin tieteen moninaisen syntyperustan, joka koostuu paitsi kokeellisesta tutkimuksesta, myös nykyisin huuhaaksi luokiteltavasta aineksesta.

Vuonna 1997 ilmestynyt La nascita della scienza moderna in Europa on alallaan jo tunnustettu teos, jonka arvo piilee ennen kaikkea se monipuolisuudessa. Rossi onnistuu myös varsin hyvin nivomaan filosofiset näkemykset osaksi tiedonhankintaa, joka tarkemmin luonnontieteisiin keskittyvissä esityksissä jää usein lukijan omien harrastusten varaan. Kokonaisuutena perinteisten mallien mukaan kirjoitettu teos antaa varsin hyvän kuvan tieteen vallankumouksesta, jota termiä tosin Rossi ei itse käytä.

Näin laajaa aihetta käsitteleväksi kirjaksi Modernin tieteen synty Euroopassa on kohtuullisen mittainen (395 s.), verrattuna vaikkapa tunnettuun E. J. Dijksterhuisin teokseen The Mechanization of the World Picture. (539 s.) Teoksesta puuttuvat kustantajan vaatimuksesta katsaukset ajan historiallisiin tapahtumiin, eri ajattelijoiden näkemysten laajempi selostaminen ja skolastinen väittely, toki Lovejoyn runsauden periaate on katsottu tarpeelliseksi kiistää. Myös muutamat monimutkaiset ajatuskulut, kuten Newtonin ja Leibnizin kalkyyli, on selostettu varsin lyhyesti. Siten ei ole pahitteeksi mikäli varhaismodernista ajasta on jonkinlainen ennakkokäsitys jo ennen luku-urakan aloittamista.

Teos on kirjoitettu selkeästi, erikoistermejä välttäen ja luvut ovat kohtuullisen mittaisia ja järkevästi jäsenneltyjä. Sillisalaattimaisuudelta ei kuitenkaan voi täysin välttyä. Jonkinlaisena puutteena voisi pitää sitä, että Rossi ei juurikaan hyödynnä uusinta kommentaarikirjallisuutta tai kommentoi uusia tutkimussuuntauksia, esimerkiksi Mario Biagolin tunnetuksi tekemää tieteen mesenaattijärjestelmää, moraalipsykologiaa tai oppineita naisia ei teoksesta löydy.

Rajoitteistaan huolimatta teos on mainio tieteen historian oppikirja, joka kyllä antaa pidemmällekin ehtineelle ajattelemisen aihetta. Tämä ei koske vain eri ajatustapojen moninaisuutta, vaan myös sitä yleistä havaintoa, että tiede on aikansa lapsi ja ymmärrettävä kontekstissaan. Rossin mukaan tieteen kova ydin on riippumaton ajasta tai yhteiskunnallisista olosuhteista, mutta historia vaikuttaa vahvasti tieteestä vallitseviin mielikuviin – siis siihen, mitä tieteen sanotaan tai halutaan olevan. Tämä mielikuva vetää usein rajat tieteen ja magian, metafysiikan ja uskonnon välille. Juuri löyhä rajanveto näiden eri tietämisen alueiden välillä saa 1500- ja 1600-lukujen tieteen näyttäytymään erikoisessa valossa nykylukijalle. Kokeellisiin menetelmiin perustuvat tulokset voivat toisinaan sisältää metafyysisiä tulkintoja tai tieteenharjoitukset tavoitteet voivat olla varsin erilaisia kuin nykypäivänä. Tämä johtui osittain siitä, että tiedettä eteenpäin vievät lahjakkuudet toimivat useimmiten yliopistojen ulkopuolella erilaisissa tehtävissä, kuten kotiopettajina, kauppiaina, diplomaatteina tai erikoistuneina käsityöläisinä. Tieteenharjoitus oli eräänlainen riitti, joka edellytti vihkiytymistä.

Salaseuralaisten kaltaiset tieteenharjoittajat joutuivat myös usein sensuroimaan teoksiaan säästyäkseen inkvisitiolta ja muilta vainoojilta, kuten esimerkiksi Galileo ja Descartes, ja muutamalle kävikin sitten ohraisesti niin kuin Brunolle.

Epävarmoissa oloissa myös kaikenlaiset tieteilijä-noitatohtorit, ja esoteeriset opit saivat kannatusta, joista paradigmaattisia esimerkkejä ovat Paracelcus ja Athanasius Kircher. Tieteenhistoriassa on hyväksyttävä myös se tosiseikka, että mitä erikoisimmista alkemistisista ja hermeettisistä lähtökohdista voidaan löytää muun muassa lääketieteen syntyperusta. Renessanssin teokset saattoivat sisältää sekaisin seksi- ja kalastusohjeita sekä metafyysisiä oppeja. 1500- ja 1600-lukujen tiedemiehet yksinkertaisesti elivät erilaisessa maailmassa kuin me.

Yhteistä kaikille näille totuuden etsijöille oli kuitenkin vanhojen skolastisten oppien epäily ja varmuus siitä, että maailmaa oli tutkittava pikemminkin omin päin kuin raamattua tai antiikin filosofeja lukemalla. Tuli unohtaa opittu, vaikka se olikin usein lähellä arkiajattelua ja aloittaa alusta, uudestaan. Kuten Rossi esipuheessaan kirjoittaa Gaston Bachelardin epistemologisten esteiden teorian hengessä, termi novus eli uusi esiintyy lähes pakkomielteen tavoin useissa sadoissa tieteellisten teosten otsikoissa 1600-luvulla.

Varsin pian tämä kävikin toteen  – vanhat opit kumottiin lähes täydellisesti noin sadan vuoden aikana 1610-1710. Mekaniikka ja kokeelliset menetelmät veivät vähitellen voiton alkemistisista opeista ja muista maagisista kotkotuksista, vaikka metafysiikkaa tarvittiin toki edelleen. Tosin vielä niinkin myöhään kuin 1700-luvun alussa Leibniz syytti Newtonia okkulttisten ominaisuuksien kannattamisesta painovoiman kohdalla. Tässä prosessissa ns. hiljainen tieto oli merkittävässä asemassa. Käsityöläisten ja koneenrakentajien taidot saattoivat hämärät vetovoimat häpeään tuottamalla pieniä ihmeitä kellojen, heilureiden, teleskooppien ja mikroskooppien muodossa.

Siinä missä alkemistit ja maagikot tavoittelivat ikuista viisautta, insinööreille riitti elämänlaadun paraneminen ja mm. sodankäynnin tehostus. Eri kojeiden avulla ihmiselle aukeni silminnähtäviä todellisuuksia, joita ei tarvinnut enää tavoittaa abstraktin ajattelun voimalla. Samaan kehityskulkuun liittyy uuden tieteen ehkä merkittävin muutos, jossa fysiikka matematisoidaan (Galileo, Descartes, Pascal, Huygens, Newton, Leibniz). Rossi tuo kuitenkin hyvin esille sen, että luonnontieteiden ja ”ihmistieteiden” välinen ero 1600-luvulla on huomattavasti vähemmän jyrkkä kuin yleensä ajatellaan. Malliksi käyvät vaikkapa universaalioppineet Descartes ja Leibniz, jotka huolimatta matemaattisista ja mekanistisista harrastuksistaan olivat kiinnostuneita myös ihmisen asemasta maailmassa.

Tieteen historia ja erityisesti 1600-luvun tieteen historia rakentuu tietenkin kanonisoitujen jättiläisten ympärille ja tässä kirjassa niitä edustavat Kopernikus, Kepler, Galilei, Descartes ja erityisesti Newton, jonka unohdettuja uskonnollisia oppeja Rossi antautuu selittämään ehkä turhankin pitkään. Taustalla lienee kuitenkin pyrkimys osoittaa uuden tieteen nykyajasta poikkeava luonne. Mestari kun piti fyysisiä ja optisia tutkimuksiaan pikemmin aikaavievänä pakkopullana kuin intohimonaan. Sen paikan veivät alkemistiset ja uskonnolliset tutkimukset. Newton pyrki lukemaan Raamattua tieteellisesti, mikä antaa samanlaisen varmuuden kuin tieteellisen kokeen tulos. Hän muun muassa uskoi, että Jeesuksen toinen tuleminen tapahtuu joko 1900- tai 2000-luvulla.  

Suurmiesten lisäksi ilahduttavan paljon mukana on kuitenkin vähemmän tunnettuja hahmoja ja teoksia, jotka täydentävät kiehtovasti ja mukaansatempaavasti kokonaiskuvaa. Sama monipuolisuus koskee myös tieteiden kirjoa. Vaikka keskeisellä sijalla ovat fysiikka, tähtitiede ja kosmologia, Rossi esittelee myös matematiikan, geometrian, kemian, magnetismin, biologian, luonnonhistorian ja universaalikielten historiaa.

Teoksessa on omistettu paljon tilaa instituutioiden ja tieteellisten välineiden keksimiselle ja historialle.  Helppolukuisuudestaan huolimatta kaikkea teoksen sisältöä ei ole helppo sulattaa. Tässä auttaa huomattavasti pätevä suomennos, huolellinen kustannustoimitus (löysin vain yhden painovirheen) ja dosentti Tuomo Ahon selventävät alaviitteet. Kaikkiaan Modernin tieteen synty Euroopassa on erinomainen johdanto tieteenhistoriaan ja aatehistoriaan ja käyttökelpoinen väline myös varhaismodernin ajan filosofiaa, kirjallisuutta tai historiaa tutkivalle tai yleensä luonnontieteistä kiinnostuneelle lukijalle. Ajattelemisen aihetta kirjasta löytyy paljon myös tieteenfilosofille, vaikkakin uusimpien tieteenhistoriallisten näkemysten etsiminen kannattaa aloittaa jostakin muualta.