Kotkalaisella toimittaja-tietokirjailija Reijo Hämäläisellä on pitkä ja syvä suhde Kreikkaan ja kreikkalaisiin. Jälkisanojen mukaan tarkoituksena oli alun perin kirjoittaa ystävien yllyttämänä kreikkalainen keittokirja, mutta pian kynä veikin nyky-Kreikan yhteiskunnan, antiikin historian ja mytologian äärelle. Kirja sisältää kymmenen esseetä, joiden aiheet ja kronologinen kantama ovat osin päällekkäisiä. Yhdistävänä tekijänä teksteille on kreikkalaisten asema eri tavoilla ahdistettuina ja alistettuina – milloin ulkopuolisten voimien, kuten osmanien tai roomalaisten, milloin oman sotilasjuntan tai tyrannien toimesta. Tekstejä on elävöitetty lukuisilla kirjoittajan itse ottamilla valokuvilla eri puolilta Kreikkaa.

Teos ei ole tyyliltään akateeminen eikä aina sisällä aivan uusinta tutkimustietoa, mutta antaa silti hyvän yleiskuvan Kreikan ja kreikkalaisten vaiheista, pronssikaudesta velkakriisiin ja sen yli. Myös vähemmän tunnettuja jaksoja, kuten Aleksanteri Suuren jälkeistä hellenismin kautta tai keskiajan Kreikkaa, käsitellään toistuvasti. Kreikan itsenäistyminen ja sitä seuranneet vaiheet ovat nekin huonosti tunnettuja Suomessa, vaikka toisinkin voisi olla – Kreikan vapaussota kun toimi lähtölaukauksena kehitykselle, jonka myötä moni muukin eurooppalainen kansakunta sai oman valtionsa 1800-luvun ja 1900-luvun alun saatossa. Monelle 1970-luvun jälkeen syntyneelle myös Kreikan sotilasjuntan aikakausi voi olla vieras, vaikka sen jäljet olisivatkin yhä nähtävissä myös tavalliselle lomamatkaajalle.

Hämäläinen on jäsentänyt pohdintaansa sellaisten otsikoiden kuin Sotureiden marssi johdatti matkaan, Patrioottien ja pettureiden maa tai Sotilaan saapas musersi mielet alle. Jako on lähinnä löyhän temaattinen, ja tiivistelmiä Kreikan historiasta käydään läpi moneen kertaan eri näkökulmista. Usein pohdinta alkaa jollakin anekdootilla kirjoittajan elämästä, kuten muistelulla kansa- tai oppikoulussa lauletusta Ateenalaisten laulusta, tavernan nurkasta kantautuneen S’agapo giati eisai oraia -kappaleen synnyttämästä tunteesta tai muistolla rajanylityksestä 1970-luvulla. Henkilökohtainen ote ja jutusteleva tapauksesta toiseen etenevä kerronta toimii useimmiten hyvin ja esseemäistä esitystä on miellyttävä lukea. Toisinaan tyyli on kuitenkin liiankin löyhää, niin että peräkkäin juoksutetut eri ajoista ja paikoista tulevat esimerkit eivät palvele kokonaisuutta ja lukija jää etsimään ajatuksen ydintä.

Lähdemateriaalin vanhentuneisuus näkyy joissakin kohdissa, jotka eivät aivan vastaa nykypäivän tutkimuksen käsitystä. Itä-Roomaa eli Bysanttia käsitellään melko konservatiivisesti, ja mielenkiintoisesti sen kreikkalaisuutta ei nosteta juurikaan esiin. Esimerkiksi sivuilla 19 ja 127 annetaan ymmärtää, että kreikkalaisilla oli hyvä asema Bysantin keisarikunnassa ja että he olivat bysanttilaisten ”vieraan vallan alla”. Tämä on sikäli hämmentävää, että niin nykykreikkalaisten, kuin keskiajan aikalaistenkin näkökulmasta Bysantin keisarikunta nimenomaan oli kreikkalainen valtakunta. Justinianuksen jälkeisinä vuosisatoina valtakunta muuttui nopeasti kreikankieliseksi ja keskiajan kuluessa Konstantinopolissa hallinnutta keisaria saatettiin kutsua lännessä ”kreikkalaisten kuninkaaksi”. Tämän jännitteen käsittely olisi sopinut erinomaisesti kirjan aihepiiriin: Kreikan–Turkin sodan (1919–1922) jälkeen kävi selväksi, että haaveet Istanbulin ja Anatolian valtaamisesta ja Suur-Kreikasta saadaan hylätä iäksi. Tällöin jouduttiin Kreikassa painamaan esikuvana pidetty imperialistinen keskiajan valtakunta taka-alalle ja tukeutumaan kansakunnan identiteetin määrittelyssä enemmänkin klassilliseen antiikkiin.

Kirjaan on päätynyt harmillisen paljon pieniä asia- ja kirjoitusvirheitä. Esimerkiksi nimistössä esiintyy systemaattisia virheellisyyksiä, kuten toistuva Napflio-niminen kaupunki – oikea kirjoitusasu olisi Nafplio. Ei myöskään ole aivan yhdentekevää, viitataanko Augustukseen vai Augustinukseen (s. 151). Sivulla 120 kerrotaan Perikleen olleen ”kenraali eli korintti”, mutta tässä lienevät sekoittuneet toisaalta strategin ja toisaalta arkontin tehtävänimikkeet. Tällaiset ongelmat – joista mainitsin vain muutamia – johtunevat huolimattomasta toimitustyöstä ja kiireestä, joista on tullut vitsaus suurempienkin kustantamoiden julkaisuissa. Asiavirheiden puolelta mainittakoon myös, että Francesco Morosini ei suinkaan ollut paikan päällä johtamassa Akropoliin piiritystä, kun heidän tykistönsä räjäytti Parthenonissa olleen turkkilaisten ruutivaraston. Amiraalina toimineen Morosinin sijaan maavoimia komensi ruotsalaistaustainen Otto Wilhelm Königsmarck, jolle pikemminkin kuuluisi kyseenalainen kunnia tulla mainituksi aina Parthenonin räjähdyksen yhteydessä.

Alistettu Ateena on helposti lähestyttävä kooste omistautuneen Kreikan-harrastajan pohdinnoista ja kokemuksista. Esseetyylin lisäksi mukana on myös matkakirjan tuntua, kun kirjoittaja pysähtyy kuvailemaan paikkoja ja tilanteita. Siellä täällä olevat virheet ovat harmillisia, varsinkin kun monet niistä olisi ollut helppo korjata huolellisemmalla toimittamisella. Ne eivät kuitenkaan estä kirjasta nauttimista.