Tämä teos on norjalaisen etnologi Venke Åsheim Olsenin 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi julkaistu kokoelma hänen artikkeleistaan. Mukana on myös muutamia aiemmin julkaisemattomia tekstejä. Kirjan lopussa oleva bibliografia käsittää kaikki tekijän julkaisut lähes 35 vuoden ajalta; mukana on tutkimusraportteja, tieteellisiä artikkeleita ja kirja-arvosteluja niin aikakauskirjoista, konferenssijulkaisuista kuin tiede- ja sanomalehdistäkin.

Artikkelikokoelma valottaa monikulttuurisuutta Pohjois-Norjassa, joka on kirjoittajan oma lapsuusajan kasvuympäristö. Olsenille on tuttua ”kolmen heimon kohtaaminen”, kuten norjalaisista, saamelaisista ja suomenkielisestä väestönosasta eli kveeneistä koostuvaa kokonaisuutta on vanhastaan nimitetty. Seudun monikulttuurinen luonne on vaikuttanut myös kirjoittajan akateemisiin intresseihin. Monet artikkeleista käsittelevät Ruijan suomalaislähtöistä väestöä, heidän identiteettikysymyksiään sekä myös paikallisia perinteitään.

Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on etnisyys sekä teoreettisesti että jokapäiväisen käytännön tasolla tarkasteltuna. Etnisten ryhmien väliset suhteet sekä aivan erityisesti heistä käytetyt nimitykset eli etnonymit – yhtä lailla ryhmien sisäiset kuin ulkopuolelta annetut nimitykset – ovat monien artikkelien aiheina. Kveeni-etnonymi on ollut viime vuosikymmenet kiivaan väittelyn aiheena pohjoisnorjalaisissa keskustelussa, johon Olsenkin on osallistunut sekä tieteellisillä artikkeleillaan että sanomalehtikirjoituksillaan. Hän on kirjoittanut myös suomen kielen asemasta Ruijassa. Viimeisin käänne on se, että Ruijassa vanhastaan puhuttu suomen kielen variantti määritelläänkin itsenäiseksi kveenin kieleksi. Olsenin tuoreimmat lehtikirjoitukset liittyvät tähän kielikeskusteluun, mutteivät ole ehtineet mukaan juhlajulkaisuun.

Tässä teoksessa julkaistuissa artikkeleissa käsitellään lisäksi mm. Skandinavian pohjoisista raja-alueita, turismia, museoita ja museologiaa. Kirjoittajan yhtenä päämääränä on ollut tehdä näkyväksi Jäämeren rannalla asuvien naisten asemaa ja elämää. Teoksessa on sekä englanniksi että norjaksi julkaistuja tekstejä.

Kysymys vähemmistöasemasta

Mielestäni yksi tärkeimmistä ja kiinnostavimmissa artikkeleista on ”Minority or immigrants. A survey of the situation of the Finnish population in North Norway”, joka ilmestyi Uppsala Multiethnic Papers -sarjassa vuonna 1992. Se käsittelee suomalaislähtöisen väestön, siis kveenien, vähemmistöasemaa Norjassa. Kirjoittaja esittelee ja analysoi vuonna 1991 pohjoisnorjalaisissa sanomalehdissä käytyä kiivasta kirjoittelua, jossa tunnetut ruijalaiskirjoittajat ja tutkijat riitelivät vähemmistökysymyksistä. Olsen esittelee myös näiden kysymysten historiallisia ja juridisia taustoja. Kiistan ytimenä oli kysymys siitä, minkälainen vähemmistöasema kuuluu suomenkielistä alkuperää oleville kveeneille sekä siitä, voidaanko heidät määritellä alkuperäiskansaksi saamelaisten tavoin. Väittely kveenien mahdollisesta oikeudesta alkuperäiskansa-asemaan alkoi nimittäin juuri tuolloin 1990-luvun alussa – ja se on jatkunut siitä lähtien tauotta. Sysäyksenä keskustelulle oli ILO:n alkuperäiskansasopimus nro 169, jonka Norja ratifioi saamelaisten osalta vuonna 1990, minkä seurauksena saamelaiset saivat virallisesti alkuperäiskansa-aseman. Tuolloin kysymys kveeneistä alkuperäiskansana oli vielä aivan uusi ja väitteenä monen mielestä suorastaan ennenkuulumaton. Venke Åsheim Olsen tarttui aiheeseen nopeasti ja julkaisi tämän artikkelin jo 1992, vuosia ennen monia muita.

Kenttätyössä pohdittua

Kiintoisa on myös aikaisemmin julkaisematon norjankielinen artikkeli ”Den etniske aspekt ved intervjusituationen.Varangerregisteringen 1973”. Tämä haastattelutilanteiden etnistä näkökulmaa pohtiva teksti on alun perin Olsenin etnologiseminaarissa pitämä esitelmä. Nyt yli 30 vuotta myöhemmin on ajatuksia herättävää lukea nuoren etnologin pohdintoja kenttätöistä monietnisessä paikallisyhteisössä.

Sodanjälkeisenä aikana ei Ruijassa pitkään aikaan kiinnitetty erityisempää huomiota suomalaislähtöiseen väestöön, sillä itse asiassa heitä pidettiin enimmäkseen melko hyvin norjalaiseen valtakulttuuriin assimiloituneina. 1960- ja 1970-luvun taitteessa heräsi kuitenkin uudenlainen kiinnostus tämänkin väestönosan kulttuurista omaleimaisuutta kohtaan, mikä sai sekä norjalaiset että suomalaiset tutkijat lähtemään liikkeelle. Varsinkin kielen- ja perinteentutkijat aloittivat tuolloin kenttätyönsä. Itä-Ruijassa oleva Varanginvuonon seutu oli yksi suosituimmista kohteista, koska kulttuurinen omaleimaisuus oli siellä näkyvää, minkä lisäksi suuri osa iäkkäimmistä henkilöistä puhui edelleen myös suomea.

Venke Olsen pohtii artikkelissaan sitä, miten paikallisten ihmisten monietninen tausta vaikuttaa haastattelutilanteisiin. Esimerkiksi millä tavoin haastattelukieli tulisi valita niissä tilanteissa, joissa haastateltava on kaksikielinen; puhutaanko norjaa vai suomea. Entä jos haastattelija taitaa vain toisen kielen. Kieli heijastelee kuitenkin useimmiten myös enemmistön ja vähemmistön välistä valtasuhdetta.

Artikkelissa nousee esille myös pienten paikkakuntien asukkaiden näkökulma, kun oven taakse alkoi yhtäkkiä tulla yhä useammin tutkijoita: ”Eri ihmiset käyvät täällä viikoittain kysymässä samoja asioita”, kuului kiteytettynä heidän kommenttinsa tilanteesta. Jotkut iäkkäistä ihmisistä suhtautuivat hyvin epäluuloisesti haastattelijoihin, koska he olivat oppineet olemaan varuillaan vakoojien vuoksi sota-aikana ja kylmän sodan vuosina. Itärajan tuntumassa elävät osasivat varoa puheitaan tuntemattomien seurassa.

Tätä selkeästi kirjoitettua esitystä oli mukava lukea, ja itsekin aloin muistella varhaisimpia 1970-luvun kontaktejani Ruijaan. Kolmenkymmenen vuoden aikana on kveenikeskustelussa tapahtunut suuria muutoksia, joten on mielenkiintoista verrata nykypäivää aikaisempaan tilanteeseen.

Paulaharjun ja Campbellin seurassa

Artikkelien aiheena on myös kaksi Ruijassa keruutyötä tehnyttä tunnettua perinteenkerääjää. Toinen on skotlantilainen tutkimusmatkailija, juristi, folkloristi ja geologi John Francis Campbell, joka kiersi Pohjois-Skandinaviaa useana kesänä 1850- ja 1860-luvulla. Hän keräsi mm. etnografista, kielitieteellistä ja historiallista aineistoa. Toinen puolestaan on suomalainen Samuli Paulaharju, joka kulki keruumatkoillaan Ruijassa 1920- ja 1930-luvulla. Kummallakin on oma merkityksensä Pohjois-Norjan kansankulttuurin tallentajana, ja Olsen kirjoittaa laajasti heidän toiminnastaan.

Teoksessa on Paulaharjun keruumatkoista kolme norjankielistä artikkelia, joista vanhimmat (1984 ja 1988) käsittelevät Paulaharjua ennen kaikkea valokuvaajana. Hän on ottanut Ruijassa yhteensä noin 1100 kuvaa, joista monet on Norjassa todella suosittuja ja arvostettuja.
Toisaalta kuitenkin muutamat pohjoisnorjalaiset historioitsijat sekä etnopoliitikot ovat kritisoineet Paulaharjua varsin voimakkaasti sekä vähätelleet hänen tallennustyönsä merkitystä. Sitä on sanottu deskriptiiviseksi, epäakateemiseksi ja jopa epäluotettavaksi. Lisäksi Paulaharjua on pidetty 1930-luvun suursuomalaisena aktivistina.

Viimeisimmässä artikkelissaan (1998) Olsen pohtii ja analysoi Paulaharjuun Norjassa kohdistunutta kritiikkiä sekä valottaa hänen asemaansa sekä etnografina että kirjailijana 1920- ja 1930-luvun aatteellisessa ilmastossa. Artikkelissaan hän muistuttaa norjalaisia Paulaharjun kokoelmien tutkimuksellisesta merkityksestä erityisesti siksi, koska toista maailmansotaa edeltävältä ajalta Pohjois-Norjassa on jäljellä vain hyvin niukasti ihmisten arkielämään liittyvää aineistoa. Sen vuoksi Suomessa olevia valtavia aineistoja ei olisi syytä ylenkatsoa. Olsenin mielestä Paulaharjun kenttätyömenetelmien ja arkistoaineiston kritiikin pitäisi perustua alkuperäislähteiden analyysiin ja tulkintoihin eikä oletuksiin hänen poliittisideologisesta asemastaan.

Kirjan taitosta ja typografiasta

Lopuksi vielä muutamia kriittisiä huomautuksia kirjan ulkoasusta, vaikkakin ymmärrän miksi toimittaja on valinnut tällaisen julkaisumuodon. Artikkelit on julkaistu sellaisenaan alkuperäisessä asussa, siis näköispainoksena, minkä seurauksena fonttityypit ja -koot vaihtelevat artikkelista toiseen pitkin kirjaa. Samaten sivuja on taitettu sekä yhdelle että kahdelle palstalle. Tämä tekee kirjan typografisesta asusta levottoman ja hieman sekavan.

Osa kartoista ja piirroksista on alun perin julkaistu eri artikkelien kuvituksena, joten osa niistä on nyt kahteen tai jopa kolmeen kertaan tämän teoksen sivuilla. Esimerkiksi kartta suomalaisista murrealueista on kolmella eri sivulla (94, 192 ja 233), kartta suomenkielisen asutuksen sijainnista 1880-luvulla löytyy kahdelta eri sivulta (89 ja 167) kuten myös kartta Paulaharjun matkoista (64 ja 273), Myös muutamat tilastokaaviot ja valokuvat ovat kahteen kertaan. Jokaisen artikkelin lopussa on myös siihen liittyvä kirjallisuusluettelo, joten kirjallisuusviitteissä on pakosta toistoa.

Valikoidut artikkelit ovat aikajärjestyksessä vuosien 1971 ja 2002 väliltä. Valinta puoltaa paikkansa – tässä nähdään kirjoittajan tyylin kehittyminen ja muuttuminen vuosikymmenten aikana. Toimittajalle tämä on ollut monessa mielessä vaivattomin ratkaisu. Valinnasta seuraa kuitenkin myös se, että temaattisesti kirja hajoaa, sillä samanaiheiset artikkelit ovat ripoteltuina useaan kohtaan kirjassa. Näin ovat hajallaan mm. Varangin saunaperinteitä ja Pohjois-Skandinavian rajaseutukysymyksiä käsittelevät kaksi artikkelia sekä Paulaharjun toimintaa esittelevät kolme eri artikkelia. Kirjan toimittaminen olisi tiennyt ylimääräistä työtä, mutta ulkoasua yhtenäistämällä, päällekkäisyyksiä karsimalla sekä aiheita teemoittain yhdistämällä teoksesta olisi saanut ehjemmän kokonaisuuden.

Häivähdys menneisyyttä kansikuvassa

J.F. Campbell teki myös piirroksia ja vesiväritöitä matkoillaan. Venke Åsheim Olsen on tutkinut Campbellin arkistoa Skotlannin National Libraryssa. Hätkähdyttävä hetki on varmasti ollut se, kun hän löysi papereiden joukosta nuorta Anna-tyttöä esittävän piirroksen, jonka Campbell oli piirtänyt elokuussa 1865 ollessaan Norjan Näätämössä (Neidenissä) matkalla Inariin. Osoittautui, että Campbell oli asunut Venken esivanhempien talossa, jossa Anna oli piikana. Nyt tämä viehättävä lyijykynäluonnos koristaa kirjan kantta.