Kansatiede ja Euroopan kansat -teoksen ensimmäisen version Pekka Leimu sai valmiiksi vuonna 1995 toimiessaan kansatieteen lehtorina (1986–97). Se ehti  juuri parahiksi arvioitavaksi, kun täytettiin Turun yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansatieteen professuuria Matti Räsäsen lyhyen virkakauden jälkeen. Käsikirjoitus lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että Leimu sai hakemansa viran 1997. Uusien työkiireiden vuoksi hän ei kerinnyt heti julkaista käsikirjoitustaan, vaan sen viimeisteleminen jäi hänen viimeisiin virkavuosiinsa. Teos ehti sentään ilmestyä ennen kuin hän jäi eläkkeelle tänä vuonna 2010. Kirjallaan Leimu jatkaa sitä työtä, jonka aloitti hänen opettajansa Ilmar Talve, Turun yliopiston ensimmäinen kansatieteen professori. Lukuun ottamatta Sven B. Ekiä, joka on vaikuttanut Göteborgin yliopiston etnologian professorina, ei Eurooppa ole erityisesti muita pohjoismaisia kansatieteilijöitä kiinnostanut. Moni tutkija on varmasti kokenut sen itselleen liian suureksi palaksi.

Kansatiede

Nimensä mukaisesti Leimun teos jakautuu kahteen osaan: Kansatieteeseen (s. 15–71) ja Eurooppaan (s. 75–254) ja siinä nousevat tuon tuostakin esiin suomalaisen ja ruotsalaisen kansatieteen ja kansatieteilijöiden yhtenevät ja eriävät näkemykset. Kirjan ensimmäisessä osassa tekijä käsittelee omakohtaisesti kansatieteen, Euroopan ja historian yhteyttä todeten painokkaasti menneisyyden kiinnostaneen häntä vain siltä osin, kuin se on vaikuttanut nykyisyyteen. Hänelle historia on tärkeää ainoastaan, jos sen avulla voidaan ymmärtää ja selittää nykyajan ilmiöitä.

Jo aikaisemmin kansatieteen opiskelijoiden lehdessä Määlikässä ilmestyneessä artikkelissa Leimu kertoo hauskasti, miten hänestä, alkujaan suomen ja kirjallisuustieteen opiskelijasta tuli lopullisesti ja peruuttamattomasti kansatieteilijä syksyllä 1968, kun hän kuunteli Ilmar Talven luentoja Euroopan kansankulttuurista. – Tuota voisi sanoa jopa kääntymykseksi tai uskoon tuloksi.

Leimu kirjoittaa myös etnologisesta visiostaan, vanhoista ja uusista kansatieteilijöistä, tutkijoiden suhteesta Eurooppaan ja kansankulttuurin kartoituksesta sekä Euroopasta ennen ja nyt. Hän toteaa omien näkemystensä vastaavan ikäpolvensa ruotsalaisten etnologien käsityksiä, joita nämä toivat julki Etnologiska visioner -teoksessa (1993). Hän on kiinnostunut erityisesti nykyajan ilmiöistä ja ihmisistä kuten naapurimaan tutkijatkin, jotka ovat saaneet suuren yleisön ja tiedotusvälineet vakuuttuneiksi siitä, että heillä on jotakin tärkeää sanottavaa. Ruotsin mediat kääntyvätkin usein juuri etnologien puoleen kaivatessaan selityksiä nykyilmiöille, vaikkapa maan jääkiekkomenestykselle. Leimu huomauttaa, että myös suomalaisen kansatieteen olisi osoitettava tarpeellisuutensa yleisölle ja päättäjille – sen olisi siis osattava paremmin myydä itseään.

Vaikka Leimu kokee yhteenkuuluvuutta ruotsalaiskollegojen kanssa juuri nykykulttuuriin suuntautuvan kiinnostuksensa takia, hän ei koe tarvetta näiden tavoin tyrmätä täysin vanhemman polven tekemää tutkimusta. Hän huomauttaa, että

ruotsalaiset ”uuden etnologian” edustajat pitävät mieluummin ääntä itsestään kuin edeltäjistään, joihin heidän työnsä lopultakin perustuu. Heidän usein korostamansa hermeneuttinen (ymmärtävä) näkemyksensä on toisin sanoen sillä tavoin valikoiva, ettei sen piiriin kuulu heidän oman kasvuympäristönsä tieteentraditio.

Leimun mukaan Ruotsin tutkijasukupolvien vastakkaisasettelua osoittaa esimerkiksi se, että maasta puuttuvat lähes täysin kansatieteen historiaa käsittelevät tutkimukset. Suomen kansatieteestä Leimu ei löydä yhtä syvää juopaa vanhojen ja uusien tutkijoiden väliltä, ja täällä on sentään laadittu useita tieteenalan historiaa koskevia teoksia. Sitä paitsi Leimu itse kirjoittaa parhaillaan Turun yliopiston kansatieteen oppiaineen viime vuosikymmenien historiaa.

Kansatieteellisen tutkimuksen lähestymistapoja koskevassa keskustelussa Leimu on sovittelevalla kannalla: sekä positivistista että hermeneuttista lähestymistapaa tarvitaan. Siihen, mitä muita lähestymistapoja kansatieteessä nykyisin ehkä on, hän ei puutu. Tutkimuksen subjektiivisuudesta ja objektiivisuudesta hän ei myöskään kirjoita, mutta lukija voi aavistella tutkimustulosten objektiivisuuden ihanteen väikkyvän hänen ajatuksissaan, kun hän toteaa:

Käsitykseni mukaan hyvän tutkimuksen tärkeimmät ominaisuudet ovat ongelmakeskeisyys ja teorian ja empirian yhteensoveltuvuus sekä selkeät tutkimustulokset. Toisin sanoen on samantekevää onko tutkimus toteutettu positivistisin tai hermeneuttisin keinoin, kunhan ratkottavana on selvä ongelma, kunhan ratkaisun apuna käytetyn teorian avulla on pystytty tulkitsemaan ja selittämään empiiristä aineistoa ja kunhan tulokset ovat lähdekriittisesti kestäviä.

Valitettavasti – tai onneksi – kaikki tutkimusongelmat eivät ratkea yksiselkoisesti, vaan moniin kysymyksiin löytyy monia tulkintoja.

Eurooppa

Kirjan toisen osan Leimu aloittaa maanosamme esihistoriasta ja historiasta. Hän sanoo ottavansa Euroopan ja sen kansat ikään kuin annettuina ja lähtevänsä liikkeelle vallitsevasta – tai useimmin agraarin aikakauden lopun – tilanteesta, vaikkakin eri alueilla se osui hieman eri aikaan. Hän uskoo nykyistenkin kulttuurierojen ja -rajojen syntyneen agraarilla kaudella, mutta säilyneen edelleen teollistuneessa ja urbaanistuneessakin Euroopassa. Nimenomaan henkisen kulttuurin ilmiöt, esim. tapakulttuuri ja uskonto, ovat säilyneet, vaikka aineellisen talonpoikaisen elämän ilmiöt ovat lähes täysin hävinneet. Leimu katsoo historian riittävän selittämään kansankulttuurin ilmiöiden eroja ja yhtäläisyyksiä, vaikkei hän väheksy pinnanmuodostuksen ja ilmaston tai asutuksen kehityksen merkitystäkään.

Leimu kirjoittaa myös alueellisista jaotteluperusteista, eurooppalaisesta kulttuurirajasta sekä Euroopan kansoista ja etnisistä ryhmistä. Hän kertoo yrityksistä ja erehdyksistä, joita on tehty hahmoteltaessa Euroopan kulttuurialuejakoa. Teoksensa lopuksi hän esittää oman ehdotelmansa Euroopan kulttuurirajoiksi ja -alueiksi. Leimun ajattelu on jatkuvaa keskustelua ennen kaikkea Ilmar Talven Euroopan kanojen (1978) ja Sven B. Ekin Världens folk -teoksessa ilmestyneen ”Europa”-artikkelin (1971) kanssa. Hän myös soveltaa kirjoituksessaan Talven käsityksiä kulttuurirajoista ja -alueista.

Eurooppaa – tai mitä tahansa muutakin aluetta – voidaan jaotella esim. valtion/maan, kansan/kansallisuuden, kielen, rodun tai etnisyyden perusteella. Leimu tarkastelee näiden käsitteiden käyttöä ja käyttökelpoisuutta Euroopan jaottelussa päätyen siihen, että etniset ryhmät ja kansat ovat peruslähtökohtia. Kansoja ja muita etnisiä ryhmiä on mantereellamme ällistyttävä määrä, ja niitä Leimu esittelee yli sadalla sivulla, joilta löytyy paljon hyödyllistä tietoa, joskin esimerkiksi väestötiedot ovat osin jo 1990-luvulta, eikä kirjan loppuun liitettyjen mielenkiintoisten taulukoiden lukuja ole hyödynnetty täysin. Venäjän vuoden 2002 väestölaskennan tietoja sisältävän liitetaulukon luvut tosin näyttävät osin kyseenalisilta, mikä ei tietenkään ole Leimun vika.

Erilaisista Euroopan jakoyrityksistä Leimu esittelee ensin kahden sosiologin, Erik Allardtin ja Christian Starckin laatiman kartan (1981). Siinä tekijät hahmottelevat Euroopan alueellis-taloudellisen keskuksen ja periferian. Keskukseen kuuluvat Ranska, Alankomaat, Länsi-Saksa, Sveitsi ja Itävalta ja näiden lisäksi Pohjois-Espanja ja Pohjois-Italia sekä Norjan, Ruotsin ja Suomen eteläosat ynnä Englanti. Leimu arvelee, että tällainen kahtiajako riittänee ekonomisteille ja sosiaalitieteilijöille, mutta toteaa, ettei se riitä kansatieteilijöille, jotka etsivät kulttuurieroja – nämähän eivät välttämättä käy yksiin taloudellisten erojen kanssa. Hän jättääkin Allartin ja Starckin jaon lähinnä kuriositeetiksi.

Ruotsalaisen Sven B. Ekin kulttuurialuejakoa Leimu kuitenkin selostaa ja kommentoi perusteellisesti. Ekin hahmotelma nojaa pariin aikaisempaan talonpoikaiskulttuurin pohjalta tehtyyn jakoon ja on julkaistu jo vuonna 1971. Siinä maanosamme jakautuu viiteen osaan, jotka ovat Euroopan ydinalue, pohjoismainen alue, itäeurooppalainen (slaavilainen) alue, Välimeren alue sekä kelttiläiset reuna-alueet. Taloudelliset rakenteet ovat tässäkin jaossa tärkeitä. Vaikka Leimu arvostaa Ekin tekemää työtä, hän löytää jaossa myös kritikoitavaa: alueista varsinkin Euroopan ydinalue ja itäeurooppalainen alue ovat perin heterogeenisiä ja niistä löytyy useita ala- tai osakulttuureja.

Kolme kulttuurialuetta

Kirjansa lopuksi Leimu esittää omat Euroopan kulttuurirajansa ja kulttuurialueensa, joita hän esitteli myös syyskuisessa jäähyväisluennossaan. Hän korostaa kirkon ja uskonnon merkitystä monipuolisesti kulttuuriin vaikuttaneina tekijöinä. Niinpä hän vetää Euroopan rajan lännen ja idän välille kirkkokuntien mukaan. Rajan länsipuolelle jäävät Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Slovakia, Unkari ja Kroatia, minkä jälkeen raja päättyy Balkanin monikulttuurisiin maihin. Itäpuolelle jäävät Venäjä, Valko-Venäjä, Ukraina, Romania, Serbia, Bulgaria, Kreikka ja Kypros. Raja ei kuitenkaan ole ehdoton, vaan kulttuurivaikutteita kulkee sen ylitse. Vastaavan jaon on esittänyt myös amerikkalainen tutkija Samuel P. Huntington 1990-luvulla, mutta hän ei näe rajan tuntumassa mitään siirtymäalueita. Sitä paitsi hän perustaa rajansa ennen uskonpuhdistusta vallinneeseen tilanteeseen.

Leimu vetää Euroopan poikki vielä toisen linjan, joka noudattaa osin muinaisen Rooman valtakunnan pohjoista rajaa, limesiä. Hän näet erottaa läntisessä Euroopassa protestanttisen ja katolisen osan, jotka vastaavat melko hyvin myös olut- ja viinikulttuurin alueita. Jopa viinatkin tislataan näillä alueilla eri aineista: etelässä hedelmistä ja pohjoisessa viljasta. Pohjois-Eurooppaa olisivat siis Brittein saaret, Belgia, Hollanti, Pohjois-Saksa, Tšekki ja Puola sekä kaikki näitä pohjoisemmat Länsi-Euroopan maat. Etelä-Eurooppaan taas kuuluisivat Ranska, Luxemburg, Etelä-Saksa, Itävalta, Slovakia ja Unkari sekä kaikki näitä eteläisemmät Länsi-Euroopan maat.

Rajanvetojen seurauksena syntyy kolme kulttuurialuetta laajassa merkityksessä, Pohjois-, Etelä- ja Itä-Eurooppa. Nämä alueet ovat vielä laajempia ja heterogeenisempia kuin Sven B. Ekin hahmottelemat, mutta niiden rajat ovat selvät ja perustellut, kuten Leimu itse toteaa. Rajat eivät kuitenkaan ole jyrkkiä, vaan niiden molemmin puolin on siirtymäalueita. Sekä pohjoisesta etelään että lännestä itään kulttuuri muuttuu vähitellen.

***

Kansatiede ja Euroopan kansat -teoksessaan Pekka Leimu on rohkeasti ryhtynyt tehtävään, johon hänen oppi-isänsä Ilmar Talve ei jostakin syystä aikanaan tarttunut, vaikka hänellä olisi varmasti ollut siihen erinomaiset edellytykset, sillä hän oli syvällisesti perehtynyt sekä kulttuurirajoihin että Euroopan kansoihin ja näiden kulttuureihin. Leimu onkin voinut paljolti nojautua Talven työhön ja hän myös antaa sille sen ansaitseman arvon. Kirjasta näkee, että tekijä on miettinyt asioita pitkää ja hartaasti, mutta oletan, että tuoretta tutkimusta olisi voinut löytyä enemmän, kuin sitä nyt on lähdeluettelossa. Hienoisesta vanhakantaisuudesta kielivät myös syrjääni- ja votjakki-nimitykset, joita tekijä näyttää käyttävän mieluummin kuin komia ja udmurttia. Leimun kirjaa on helppo lukea, sillä sen suomenkieli on lähes moitteetonta sekä esitystapa kadehdittavan selvää ja konstailematonta.