Piikkilangasta on tullut niin itsestään selvä sorron ja väkivallan symboli että useimmille meistä on vaikea hahmottaa miten hyödylliseltä illinoislaisen farmarin Joseph F. Gliddenin 1874 patentoima keksintö aikanaan näytti: Amerikan preerioille asettuvat viljelivät saivat huokean tavan aidata asutustilalain (Homestead Act) heille antaman 160 eekkerin maapalasen. Piikkilangan imago-ongelmat alkoivat kuitenkin välittömästi kuten kaikki lännenelokuvia harrastavat tietävät. Tasangot jo vallanneille karjankasvattajille "vapaita laitumia" pilkkova piikkilanka oli kirosana ja erinäisiä populaarikulttuurin tuotoksia innoittanut cowboyn ja farmarin ristiriita oli valmis.

Ranskalainen filosofi Olivier Razac on tarttunut yhteen dramaattisimmista teollisen vallankumouksen tuottamista materiaalisista elementeistä kirjoittaessaan kirjasen nimeltä "Piikkilangan poliittinen historia". Razac on kohdentanut piikkilangan poliittisen evoluution kolmeen vaiheeseen: sen käyttöön Amerikan lännen "valloituksessa", ensimmäisen maailmansodan rintamilla ja natsien keskitysleireissä. Takakansiteksti kutsuu teosta pieneksi tutkielmaksi, mutta alkupuolen varsinaisen historiaosuuden jälkeen teos on pikemminkin sekoitus filosofiaa ja poliittista pamflettia – mutta siihen suuntaanhan jo nimikin viittaa.

Mutta palataanpa historiaan. Vaikka tekijä viipyy hetken alussa mainitussa valkoisten kolonisoijien keskinäisessä kamppailussa maan hallinnasta, on hänelle piikkilangan tärkein merkitys sen ensimmäisessä vaiheessa tasankointiaanien elämäntavan tuhoajana. Tämä on ehkä kirjan historiallisesti hatarin väite. Tasankointiaanien kulttuuri perustui lähes kokonaan biisoninmetsästykseen ja preerioiden biisonilaumat oli valkoisten ammattimetsästäjien toimesta jo suurelta osin lahdattu ennen kuin ensimmäinenkään kieppi piikkilankaa rullattiin ulos tehtaalta. Vaeltaminen biisonilaumojen perässä oli siis jo ohi ennen kuin piikkilangat halkoivat preerian. Ei silti voi kiistää sitä että piikkilanka näytteli omaa osaansa reservaattien jatkuvassa pilkkomisessa ja intiaanien jäljellä olevien maiden anastuksessa.

Armeijan palvelukseen piikkilanka astui pian keksimisensä jälkeen, mutta varsinaisen sotilaallisen suuruuden aika koitti ensimmäisessä maailmansodassa. Taistelujen muuttumiseen asemasodaksi vaikutti moni seikka ja piikkilangalla oli siinä huomattava osuus. Sitä oli vaikea tuhota tykkitulella tai millään muullakaan tavalla ja kerran toisensa jälkeen se pysäytti jalkaväen hyökkäysaallot konekivääreiden tappavan tulen eteen. Kuten Razac huomauttaa, yksi hallitsevimmista kollektiivisista mielikuvista ensimmäisestä maailmansodasta ovat juuri piikkilankoihin groteskeihin asentoihin takertuneet ruumiit. Näky oli myös todellisuudessa niin kauhistuttava että sotilaat useiden todistusten mukaan yrittivät oman henkensä uhalla hakea pois juuri piikkilankoihin kuolleita tovereitaan.

Panssaroitujen taisteluajoneuvojen kehitys sodan lopulla toi keinon ylittää myös piikkilankaesteet, mutta vielä ennen seuraavan sodan alkua piikkilanka sai uransa pahamaineisimman toimen aidatessaan sisäänsä natsien juutalaisvainojen uhrit. Toisen maailmansodan ja joukkotuhon päätyttyä piikkilanka on ikonisoitunut lähtemättömästi totalitäärisen sorron symboliksi kirjojen kansiin, muistomerkkeihin, julisteisiin ja esimerkiksi Amnesty Internationalin logoon.

Razacin luonnosmaisen historiikin tarkoituksena on tietysti tukea hänen omia johtopäätöksiään piikkilangan poliittisesta ja filosofisesta merkityksestä. Lyhyesti selitettynä hän näkee nämä kolme vaihetta eräänlaisena typologisena sarjana. Farmari rajasi piikkilangalla itsensä suojaan ulkopuolista pahaa (karjankasvattajat, petoeläimet, intiaanit) vastaan. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset suurvallat levittivät piikkilangat satojen kilometrien mittaisiksi suojavalleiksi kaikin tavoin demonisoitua kilpailevaa suurvaltaa vastaan. Natsien toimesta piikkilanka kiertyi (kirjaimellisesti) täyden kierroksen sulkien puolestaan sisälleen uhaksi koetut ihmiset näiden täydellistä tuhoamista varten.

Jokaisen lukijan oma asia lienee miten vakuuttavina hän Razacin rinnastuksia ja niistä kehiteltyä käsitystä piikkilangan evoluutiosta poliittisen rajaamisen välineenä pitää. Itseäni häiritsi tunne siitä että koko idea on pikemminkin nokkela kuin vakuuttava. Silti on kieltämättä hämmentävä yhtäläisyys siinä miten ensimmäisen maailmansodan rintamalinja (konekiväärin vartioima piikkilanka) muistuttaa kuolemanleirin ulkoreunaa (konekiväärin vartioima piikkilanka). Kyseessä on enemmän kuin sattuma ja samalla ajatuksia herättävä esimerkki siitä miten ensimmäinen maailmansota ja Saksan (ja sen puoleen Venäjänkin) sodanjälkeiset tapahtumat liittyvät toisiinsa.

Kirjan viimeisessä luvussa Razac toteaa sen minkä me muutkin valitettavan hyvin tiedämme: piikkilanka on jatkanut voittokulkuaan vanki- ja pakolaisleirien rajaajana. Rajojen vetäminen ja niiden vartioiminen on toki saanut myös "lempeämpiä" muotoja yhä edistyneemmän optisen ja elektronisen valvonnan myötä. Razacin viimeisiä lauseita lukiessa on tosin taas kerran ihmeteltävä miksi pahimmat uhat tuntuvat aina löytyvän "liberaaleista demokratioista" (Razacin oma termi) ja onko lähikaupan valvontakamera todellakin askel kohti fasismia?