Ensi näkemältä filosofia ja kauhu ovat hyvin kaukana toisistaan. Filosofia on rauhallista ja rationaalista pohdiskelua, kauhu taas syntyy hirveiden ja järkyttävien  kohtaamisesta. Filosofi Tapani Kilpeläisen mielestä kauhulla kuitenkin on paljon tekemistä filosofian kanssa, jopa niin paljon, että kauhu on mitä tehokkain väline syvällisten eksistentiaalisten kysymysten herättämisessä. Kauhun kanssa usein käsikädessä kulkevan kuoleman tavoin kauheat tapahtumat pakottavat ihmisen arvioimaan uudestaan olemassaolonsa mieltä ja merkitystä.

Silmät ilman kasvoja keskittyy todellisten tapahtumien sijasta fiktioon, kauhukirjallisuuteen ja -elokuviin. Kirjan nimi tulee suoraan Georges Franjunin samannimisestä elokuvasta, jossa plastiikkakirurgi yrittää parantaa auto-onnettomuudessa kasvonsa menettänyttä tytärtään kaappaamalla nuoria naisia ja irrottamalla ja siirtämällä näiden ihon tyttärelleen.

Päältäpäin populaarilta vaikuttavan kauhutarinan voidaan tulkita kertovan minuutensa menettämisestä ja sen korvaamisesta uudella vieraalla minuudella. Monissa Kilpeläisen tarkastelemissa kauhutarinoissa ja niiden kansoittamissa hirviöissä onkin kysymys ihmisyksilön eheän ja pysyvän minuuden hajoamisesta ja tutun ja  luonnonlakeja turvallisesti noudattavan maailman yllättävästä järkkymisestä. Joissain tarinoissa se johtaa täydelliseen hallinnan menettämiseen ja maailman muuttumiseen kokonaan vieraaksi.

Filsofinen ihmettely syntyy uuden kohtaamisesta

Tätä voisi täydentää huomiolla, että jo antiikin filosofit totesivat, että filosofinen ihmettely ja kyseleminen syntyy kun kohdataan jotain täysin uutta ja tuntematonta.  Kauhutarinoissa tämä uusi ja hallitsematon todellisuus vain saa synkät ja mustat kasvot.

Kilpeläinen tarkastelee vampyyreita, zombieita, frankesteinin hirviötä, Draculaa ja muita konkreettisia hirviöitä, mutta kauhistuttavimpia ovat The Thing -kirjan kaltaiset hahmottomat olennot, jotka voivat ottaa minkä muodon tahansa ja päästä mihin tahansa kuin jokin näkymätön ja kaiken läpäisevä ilman kaltainen aine. Suurinta kauhua herättää se, että kauhun syytä ei tiedä ja pysty paikantamaan ja näin edes mielessään hallitsemaan.

Kuva: Bela Lugosi elokuvassa Dracula 1931.

Ehkä suurimman osan kirjasta vie kuitenkin osuus, jossa Kilpeläinen esittelee kauhukirjallisuuden ja -elokuvien tulkintoja marksismista psykoanalyysiin ja feminismiin. Kilpeläinen syyttää kaikkia teorioita siitä, että ne yrittävät puristaa hirviöiden ja tarinoiden moninaisuuden ja monimerkityksellisyyden tai merkityksettömyyden yhteen isoon teoriaan – näin ne vesittävät kauhun perusluonteen ja tekevät tuntemattomasta ja määrittelemättömästä tuttua ja tiukasti rajattua.

Esimerkiksi  marksilaiset ovat tulkinneet vampyyrin vertaukseksi kapitalismista, joka riistää työläisten elämän ja energian; kapitalisteja onkin kutsuttu ”verenimiöiksi” . Sigmund Freud taas loi käsitteen unheimlich viittaamaan asiaan, joka oli ennen muinoin sielunelämälle tuttu, mutta joka myöhemmin on torjuttu ja muuttunut vieraaksi. Kun se nousee uudestaan tietoisuuteen, tuloksena on kauhunkokemus.

Kilpeläinen viittaa kritiikissään Ludwig Wittgensteinin kuuluisaan perheyhtäläisyyden käsitteeseen. Sen mukaisesti kauhutarinoilla ja hirviöillä on joitain yhteisiä piirteitä, jotka oikeuttavat niiden nimittämisen kauhutarinoiksi ja hirviöiksi. Mutta teorioiden edellyttämää yhtä kaikki tarinat ja hirviöt yhteen niputtavaa punaista lankaa on tuosta kauhistuttavasta kirjosta mahdotonta löytää.

Kauhu on hyvän ja pahan tuolla puolen

Kilpeläinen on omistanut kokonaisen luvun 1900-luvun kauhukirjailija H. P. Lovecraftille, joka vie kauhun  määrittelemättömyyden ja selittämättömyyden äärimmilleen. Lovecraftin hirviömäinen maailma ei ole paha, koska silloin se olisi selitettävissä ja ymmärrettävissä hyvän vastakohtana. Hirviömäisen maailman tekee kauhistuttavaksi se, että se menee täysin hyvän ja pahan ja muiden vastakohtaisuuksien tuolle puolen. Hirviöimäisyys merkitsee muodottomuutta ja se väijyy huomaamattomana kaikkialla – piilee jopa sitä vastustavissa sankareissa, ja lopulta itse tarinan kertoja paljastuu hirviöksi.

Kuva: Cthulhu, H. P. Lovecraft 1934. Wikimedia Commons.

Koska hirviö pystyy kopioimaan yksilön muistot, ei kukaan voi olla varma siitä, onko hän itse hirviö vai ei. Tämä tuomitsee ihmisen jatkuvaan epävarmuuteen ja hallinnan tunteen menettämiseen. Kauhun ja kauhutarinoiden filosofinen arvo ja merkitys on siinä, että ne pakenevat kaikkia rajauksia, dikotomioita ja teorioita – ja näin pakottavat lukijansa tai katsojansa kysymään yhä uudelleen olemassaolon merkitystä ja mieltä.

Entä pystyykö Kilpeläinen itse pidättymään kauhun määrittelemisestä, tulkitsemisesta ja upottamisesta osaksi tavallista todellisuutta? Ei aivan, sillä Kilpeläinenkin sortuu kauhun rajaamiseen ja vastakohtaistamiseen: kauhun maailma on mieletön ja merkityksetön mielekkään ja merkityksellisen sijasta.  Maailma on amoraalinen moraalisen vastakohtana.  Samoin materia ei koostu kiinteärajaisista muodoista, vaan päinvastoin on epämääräistä ja muuttuvaa ainesta. Hän jopa toteaa, että maailman tulkitsemisesta kieltäytyvä Lovecraft on materialisti, jolle ihminen ja maailma on mielivaltainen hiukkasmassa.

Näin vastakohdat ja niille perustuvat rajaukset livahtavat mukaan: materialistinen/henkinen, mieletön/ mielekäs, hallitsematon/ hallittu, moraalinen/ amoraalinen, inhimillinen/ ei-inhimillinen, ja niin edelleen. Ongelmana on se, että arvostelemiensa teoreetikkojen tavoin Kilpeläinen asettaa kauhun filosofisen ja tieteellisen analyysin kohteeksi ja objektiksi. Jos kauhu menee kokonaan ymmärryksen ja teorioiden yli eli jos kauhusta ei voi puhua, siitä tulisi vaieta tyystin. Silmät ilman kasvoja -kirjassa puhuu teoria, eikä se herätä kauhun väristyksiä yhdelläkään sivulla.