Tarttuessaan maailmansotien välissä toimineen Kansainliiton historiaan Heikki Mikkeli on uhmannut historiankirjoituksen metodista nationalismia, joka saa tutkijan arkistolähteiden saatavuuden takia valitsemaan aiheensa kansallisvaltion puitteista. Geneven hengessä Mikkeli kirjoittaa maailmanhistoriaa. Hän on kahlannut läpi paitsi Kansainliiton toimintansa aikana julkaisemat dokumentit mittavan määrän eri maiden historiallisten toimijoiden muistelmia ja raportteja. Näiden avulla hän arvioi uudelleen koulutotuutta, jonka mukaan Kansainliitto epäonnistui surkeasti tehtävässään rauhan ylläpitäjänä ja maailman parantajana. Geneven henki on kaivattua ja tarpeellista menneisyyden transnationaalia tarkastelua. Mikkeli jatkaa linjalla, jonka hän omaksui kirjoittaessaan teoksen Euroopan idea (1994) Suomen ollessa liittymässä Euroopan unioniin.

Mikkelin mottona on Kansainliiton isän Woodrow Wilsonin toteamus, jonka mukaan ”historioitsija ratkaisee vanhoja kysymyksiä uudessa valossa”. Oman vuosikymmenemme ongelmien valossa kansainvälisen yhteisön kyky ja mahdollisuus pysäyttää kulkutaudit ja hyökkäyssodat on tarkastelun arvoista. Venäjän hyökkäys Ukrainaan maailmanjärjestön silmien alla vertautuu Japanin hyökkäykseen Kiinaan vuonna 1931, Italian hyökkäykseen Abessiniaan 1935 ja Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomeen 1939. Kansainliitto ei pystynyt toimimaan, eikä siitä ollut kansojen turvallisuuden takeeksi huolimatta julki lausutuista hyvistä tarkoituksista. Järjestö halvaantui ja hyökkääjät selvisivät kurinpidosta eroamalla siitä tai – kuten Suomen tapauksessa – tulemalla erotetuksi. Neuvostoliiton uutistoimisto Tass tervehti Suomea koskevaa ”absurdia päätöstä”  ”ironisella hymyllä”.

Mikkeli haluaa nähdä maailmanjärjestön mahdollisuutena. Siksi hän paneutuu Kansainliiton saavutuksiin muilla kuin konfliktin sovittamisen ja aseistariisunnan alueilla. Kansallisvaltioiden muodostaminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähetti sodanjälkeisessä Euroopassa liikkeelle lukuisia pakolaisaaltoja. Kansansirpaleet, jotka vanhojen imperiumien sisällä olivat eläneet suhteellisessa rauhassa, joutuivat uusissa kansallisvaltioissa syrjinnän ja suoranaisen puhdistuksen kohteeksi. Kun Turkin nuori kansallisvaltio eliminoi armenialaiset alueeltaan, Kansainliitto paljasti tragedian maailmalle ja organisoi armenialaispakolaisten auttamisen ja asuttamisen lähialueille.

Kansallisvaltioiden vähemmistökysymysten ratkaisemiseksi Kansainliitto viritti valtioissa lainsäädäntöprosesseja, joiden tarkoitus oli saada vähemmistöt ja heidän ihmisoikeutensa kussakin valtiossa tunnustetuiksi. Valtioiden suvereniteettiin maailmanjärjestö ei voinut puuttua, mutta perusti elimen johon vähemmistöt saattoivat lähettää asemaansa koskevia vetoomuksia, ja painosti valtioita positiiviseen vähemmistöpolitiikkaan. Viro vastasikin säätämällä vähemmistöjä laajasti suojelevan lain, mutta yleensä valtiot pitäytyivät pääväestöä pönkittävään kansallisuuspolitiikkaansa.

Geneven henki on instituutiohistoriaa. Instituutiot ovat rakenteita ja toimijoita. Mikkeli osoittaa, että jotkin Kansainliiton rakenteet olivat horjuvia ja jotkut toimijat – jopa pääsihteerit – paheksuttavan passiivisia. Silti järjestön rakenne tarjosi pienille valtioille – tarkoittaen myös väkirikkaita mutta vaikutusvallaltaan vähäisiä valtioita – äänen. Italian hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Etiopian keisari Haile Selassien puhe Kansainliiton yleiskokouksessa vuonna 1935 hätkähdytti maailmaa ja pakotti suurten valtioiden johtajat lukemaan uudelleen Kansainliiton peruskirjan sopimustekstin.  Kansainliiton elimissä vallitsi pienten ja suurten  valtioiden tasa-arvo, mutta tärkeimmän toimielimen, neuvoston,  päätöksenteon yksimielisyyssääntö rajoitti toimintakykyä.

Politiikalla on etiikkansa, minkä Kansainliitto auttoi poliitikkoja muistamaan. Useat Mikkelin löytämät sitaatit näyttävät, kuinka poliitikot kiemurtelivat Kansainliiton peruskirjan säätämien eettisten velvoitteiden kanssa. Pragmatiikka yleensä voitti, ja kansalliset edut nousivat ristiriitoja ratkottaessa etualalle. Voima ja valta painoivat enemmän kuin ihmisoikeudet. Kansainliiton toimijoita sitoivat lopultakin kansalliset edut. Niihin törmäsivat myös järjestön aseistariisuntapyrkimykset.  Ei edes ajan johtavilta ajattelijoilta  kysyminen auttanut. Kun Kansainliitto kysyi Sigmund Freudin kantaa aseistariisuntaan, tämä vastasi:

Niin kauan kuin on olemassa valtioita ja kansakuntia, jotka ovat valmiita toisten häikäilemättömään tuhoamiseen, täytyy muidenkin varustautua sotaan.

Latteudesta ei ole pitkä matka antiikin filosofien kyyniseen lausahdukseen Siv vis pacem, para bellum (jos haluat rauhaa, valmistu sotaan).

Kansainliiton uurastus oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi ihmisten työehdoissa ja -oloissa ja taistelu kulkutautien vitsausta vastaan eivät nekään ajan tiedon ja osaamisen rajoissa tuottaneet ratkaisevia tuloksia. Silti ne jättivät seuraajalleen  Yhdistyneille kansakunnille perinnöksi työtapoja joilla jatkaa kansainvälistä solidaarisuustyötä. Vaikka Euroopan pienet valtiot saivat vuonna 1939 pettyä Hitlerin ja Stalinin kyyniseen etupiirisopimukseen, kansainvälisellä yhteisölle jäi velvoittava muisto Geneven hengestä. Sen elvyttäminen oli toisen maailmansodan jälkeisen sukupolven toivo ja ilmeni Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisessa.

2000-luvulla on yhä ilmeisempää, että ihmiskunnan lisäksi suojelua tarvitsevat koko elonkehä ja ilmakehä. Kansainliitto ajoi öljytuhojen torjuntaa ja valaanpyynnin rajoittamista, mutta esitys maailmanlaajan luonnonsuojelujärjestön perustamisesta ei saanut jäsenistössä vastakaikua. Geneven henki jätti jälkeensä kuitenkin pohjan järjestyneelle suojautumiselle lajikadolta ja ilmastokatastrofilta.

Heikki Mikkeli kirjoittaa tyylikästä asiaproosaa. Historioitsijalle tyypillinen kuvaavan detaljin taju tuo instituutiohistoriaan elämän maun.