Johan Norbergin kirjan otsikko tuo välittömästi mieleen Margaret Thatcherin ideologisiin edeltäjiin kuuluneen Enoch Powellin. Powell muistetaan parhaiten siirtolaisvastaisista kommenteistaan, mutta hänen poliittiseen filosofiaansa kuului paljon muutakin; erään brittitutkijan mukaan hän on itse asiassa suorastaan ainoa älylliseltä ja ideologiselta kannalta tutkimisen arvoinen brittipoliitikko toisen maailmansodan ja Thatcherin välisellä kaudella, ja yksi hänen spesialiteeteistaan oli vapaan markkinatalouden puolustus valtiointerventionismia vastaan. Powellin eräs lausahdus kuului nimittäin suunnilleen niin, että hänestä tuntui, että hänen pitäisi langeta polvilleen joka päivä ja kiittää Jumalaa kapitalismista.

Vuonna 1973 syntynyt Norberg on aate- ja taloushistorioitsija, joka on valmistunut Tukholman yliopistosta. Ilkeästi sanottuna hän lankeaa polvilleen kapitalismin ja globalisaation edessä kirjansa joka rivillä; positiivisesti tulkittuna hän ei suostu kulkemaan globalisaatiota ja neoliberalismia koskevan, intellektuellien piirissä lähes dogmin saaneen kritiikin mukana. Norberg luo vaikutelman henkisestä neoliberaalista, jolla on lähetystehtävä. Kirjansa lopussa hän erikseen vakuuttaa, etteivät globalisaation ja kapitalismin hyvät puolet pääse esiin, ellei joku niitä aktiivisesti puolusta. Aiemmin hän on kirjoittanut muun muassa kirjan ”Den svenska liberalismens historia”. ”Till världskapitalismens försvar” ilmestyi vuonna 2001, ja kirja on julkaistu monella kielellä; suomennosta on rahoittanut Saara ja Björn Wahlroosin Säätiö.

Norbergin kirja ei ole sinänsä tutkimus. Jos jatketaan historiallisten mielleyhtymien sarjaa, mieleen tulee jopa käänteinen julistaja eli Karl Marx. Marxhan kirjoitti ensin pamflettimaisen julkaisun ja koetti sitten tukea sen johtopäätöksiä tieteellisesti. Norberg ei liene vielä kirjoittanut omaa Pääomaansa (tai edes hayekmaisesti omaa ”The Constitution of Liberty”’ään), mutta hän pyrkii todistamaan ”Globaalin kapitalismin puolustuksessaan” omat teesinsä numerotiedoilla ja tilastoilla. Suurelta osin ne ovat vakuuttavia, ja vaikka uskoisikin hokemaan vale-emävale-tilasto ja vaikka globalisaation vastustajilta vyöryy aivan erilaisia tilastoja, Norbergin tietoja ja argumentteja ei ole älyllistä sivuuttaa niihuin perehtymättä. Pelkkä kielteinen asenne niitä kohtaan ei voi riittää.

Huolimatta selvästä missiostaan Norberg ei ole kritiikitön. Hän kertaa myös globalisaation vastustajien antamat tiedot sekä näiden väitteet ja kumoaa niitä sinänsä loogisella tavalla. Tosin mieleen ei voi olla tulematta, että hän samalla valikoi helpoimmin tapettavat väitteet antautumatta syvemmin keskusteluun globalisaatiokriitikoiden analysoivimpien argumenttien kanssa. Mutta toisaalta samaan valikoivaan debatointiin on syyllistytty vastapuolellakin. Kyse on kuitenkin ensi sijassa oman ratkaisun poliittisesta asianajosta molemmilla puolilla.

Joka tapauksessa Norbergilla on missio. Hän on vakuuttunut siitä, että kapitalismi, missä vain sen annetaan kehittyä oikeassa mallissaan, saa aikaan kehitystä. Hän näyttää ajattelevan yhteiskunnalle vain perinteistä yövartijaroolia, samalla kun perinteinen näkymätön käsi nostaa käytännössä kaikkien elintasoa. Hänen esittelemiensä tilastotietojen mukaan nälkä on vähentynyt, koulutus lisääntynyt ja demokratia edennyt parhaiten niissä maissa, jotka ovat valinneet kapitalismin ja globalisaation avoimuuden tien. Suorastaan herkuttelun arvoinen esimerkki globalisaation puolestapuhujille on se tosiasia, että vielä vuonna 1960 Etelä-Korea oli suunnilleen samalla tasolla kuin Sambia (ja köyhempi kuin Angola) – nyt ero Sambiaan on venähtänyt 20-kertaiseksi. Huolta kapitalismin keskittymisestä ei myöskään tarvitse kokea, niin kauan kuin säilyy vaihtoehtoja. Norberg uskoo kuluttajan kaikkivaltiuteen ja yhtiöiden ja firmojen herkkyyteen: tuotteiden tai tuotanto-olosuhteiden huono maine vievät nykymaailmassa niin nopeasti asiakkaat, ettei suurillakaan yhtiöillä ole sellaiseen varaa. Eräiden tutkimusten mukaan tämä voi usein pitääkin paikkansa – tosin tiedon yleistettävyyttä on vaikea kontrolloida.

Paasikivikin totesi kerran KOP-aikoinaan päiväkirjassaan, että kapitalismi on kaikkein demokraattisin systeemi – koska sen on aina pakko mukautua suuren massan, kuluttajien, toiveisiin. No, toisaalta on kehitytty aika taitaviksi myös kehittämään kuluttajille uusia tarpeita.

Lisäksi Norberg on aidosti sitä mieltä, että varallisuuserojen kasvaminen ei ole haitallista – niin kauan kuin kuitenkin kaikkien olot paranevat ja kaikki menevät eteenpäin. Eriarvoistumistiedotkin hän suurelta osin kumoaa sillä perusteella, ettei niitä ole suhteutettu ostovoimaan. Ja esimerkiksi köyhyysrajan alapuolella elävien melkoiset luvut Yhdysvalloissa kuittautuvat hänen mielestään suurelta osin sillä, että vain pieni osa näistä on niin sanottuja pitkäaikaisköyhiä, siis sellaisia, jotka ovat köyhyysrajan alapuolella pitempään kuin kaksi vuotta. Muuten sieltä noustaan koko ajan, ja tilalle tulee uusia köyhiä, uusia maahanmuuttajia, uusia opiskelijoita – jotka ovat tilastojen mukaan rajan alapuolella kuitenkin keskimäärin vain 4,2 kuukautta ja pääsevät sitten vuorostaan eteenpäin.

Globaalisti ainoaksi poikkeukseksi kehityksen yleissäännöstä jää Norbergin mielestä Saharan eteläpuolinen Afrikka, jossa mittarit eivät osoita nousua. Tämäkin johtuu hänen mielestään kuitenkin siitä, että kapitalismia ei ole tuotu sinne tarpeeksi eikä sen ole annettua kehittyä siellä omien sääntöjensä mukaisesti: mekanismi ei pääse toimimaan. Instituutiot ja politiikka eivät anna kapitalismin ja valinnanmahdollisuuksien kehittyä. Vallassa ovat poliittiset alistajat, eikä edes kehitysapu – jota on saatu enemmän kuin missään muualla – saavuta kohteitaan, vaan päätyy korruptoituneiden käsiin. Malliesimerkkinä institutionaalisesta kehityksen jarrusta muuallakin Norberg esittää sen, että ihmisiä estetään ostamasta se maa, jolle he ovat asettuneet asumaan. Silloin heitä tai heidän sinne perustamiaan yrityksiä ei ole virallisesti olemassa, joten ne eivät myöskään pääse kehittymään kuin tiettyyn pisteeseen asti. Laki ja sen tuomat etuudet eivät pääse niitä koskettamaan eivätkä mahdollista laajempaa riskinottoa.

Kapitalisti voi kyllä Norberginkin mielestä olla vaarallinen, mutta näin käy nimenomaan silloin, kun hän ei käyttäydy kapitalistisesti, vaan esimerkiksi liittoutuu valtiovallan kanssa – silloin katoaa myös todellinen kilpailu ja valinnan mahdollisuus. Toisaalta on mahdollista nähdä Norbergin ajama globalisaatioresepti myös yhteen vaiheeseen sitoutuneena mallina. Talouskasvun liikkeellelähdön ja länsimaat saavuttavan vaiheen jälkeen tarvitaan ehkä muita ratkaisuja.

Onko Norbergin kirja sitten ”kovan oikeiston” lähetyssanomaa? Tähän vastatessa on pidettävä mielessä, että intellektuellien yleisessä puheavaruudessa termi ”oikeisto” on yleensä varsin leimaava ja analysoimaton, ja sellaiset termit kuin neokonservatismi ja neoliberalismi menevät surutta sekaisin. Kuten jo aiemmin todettiin, Norbergkin osoittautuu kirjassaan nimenomaan neoliberaaliksi. Sen sijaan konservatiivia hänestä ei saa tekemälläkään. Neokonservatiiveille tärkeää nationalismia, uskontoa, kulttuurista tapavanhoillisuutta, auktoriteettiuskoa tai kollektiivisuusvaatimuksia ei kirjan arvoista nimittäin löydy, päinvastoin. Norberg ylpeilee jopa aiemmilla anarkistisympatioillaan: ”meille enemmistöpäätökset olivat kuin kaksi sutta ja lammas äänestäisivät, mitä syödä illalliseksi”, ”meistä oikeisto edusti esivaltaa ja yläluokkaa ja oli kaikkea erilaista vastaan”.

Lisäksi Norberg arvostaa kaikkea modernismia, uskoo tekniikan kehityksen ratkaisevan tuotannon ongelmat ja ympäristöongelmat, kuulostaa välillä suorastaan kulttuuriradikaalilta ja on valmis poistamaan kaupalta ja taloudelta kaikki hidastavat tullit ja työvoiman liikkuvuuden esteet. Maahanmuuttajat ovat hänelle rikkaus eikä rasite, koska he lisäävät työvoimaa ja kulutuskysyntää sekä tuovat samalla talouskasvua. Perinteisen konservatiivisen pelon työpaikkojen menettämisestä hän katsoo osuneen harhaan. Länsimaiden tullit ja subventiot hän tuomitsee täysin todellisena ”valkoisen miehen häpeänä” (eikä niinkään siirtomaamenneisyyttä): ne ovat vahingollisia sekä lännelle että kehitysmaille, koska viimeksi mainittua ne estävät kehittymästä, ensiksi mainittujen kansalaisilta ne vievät oikeuden saada hyödykkeitä halvemmalla. EU:n kauppapolitiikka on hänen mielestään juuri rajoittavuudessaan ”irrationaalista ja häpeällistä”. Neoliberalismikin saa varauksen: esipuheessaan Norberg yhtyy Ranskan entiseen sosialistipääministeriin Lionel Jospiniin: tulee olla markkinatalous, mutta ei markkinayhteiskuntaa.

Maailmanpankin apupaketit ovat Norbergin mielestä puolestaan enimmäkseen vahingollisia, koska ne antavat poliittisille päättäjille mahdollisuuden päästä akuuteista kriiseistä keinotekoisesti eteenpäin – ilman, että olisi pakko ryhtyä todellisiin tarpeellisiin uudistuksiin. Autoritaariset johtajat on kasvatettu luottamaan liiaksi siihen, että antamalla pintapuolisia lupauksia demokraattisista uudistuksista ja vetoamalla länsimaiseen huonoon omaantuntoon voi aina ostaa itselleen lisäaikaa. Toisaalta Norberg ei vastusta sinänsä kertakaikkista velkojen anteeksiantamista yhdellä kertaa – kunhan samalla tehtäisiin selväksi, että tulevaisuudessa lainaa saisi vain kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta.

Norbergin antama kuva maailmasta on tässä suhteessa hieman holhoushenkinen, mutta ei voi kiistää, että monet esimerkit – kuten esimerkiksi Zimbabwen Robert Mugabe – osuvat raastavan hyvin kohdalleen.

Huutia saavat myös ne länsimaiset romantikot, jotka luulevat kehitysmaiden talouksien menestyvän, jos niitä varjellaan poliittisin tullisuojin, tai sellaiset henkilöt, jotka eivät kestä ”perinteisten kulttuurien” muokkautumista lännen esikuvien mukaan tai McDonaldsin ilmestymistä Prahaan. Norberg kysyy, millä oikeudella ulkopuoliset haluavat estää kehitysmaiden mahdollisuudet käydä kauppaa tai kieltää näiden maiden ihmisiltä sellaiset asiat, jotka nämä katsovat helpottavan omaa elämäänsä? Oleellista on Norbergin lähtökohdan kannalta se, että länsimainen hienostelija haluaa tehdä valinnan omien mieltymystensä mukaisesti muiden asioissa, muiden puolesta – ilman, että joutuisi kantamaan mitään käytännön seurauksia elämän hankaluudesta. Sinänsä hän olettaa, että juuri sellaisessa järjestelmässä, joka on avoin, myös vanhalla kulttuurilla ja traditiolla on mahdollisuus säilyä, koska niiden tavoitettavuus tulee niin helpoksi yhä suuremmille joukoille.

Kaikkea edellä mainittua neokonservatiivi, jolle tärkeää on nimenomaan kansallisen talouselämän, oman perinteisen kulttuurin ja etnisen homogeenisyyden varjelu, ei varmasti katso hyvällä. Tässä mielessä itse asiassa konservatismilla ja hyvinvointivaltiolinjan edustajilla on yllättävänkin paljon yhteisiä johtopäätöksiä, vaikkakin ne nousevat monessa suhteessa erilaisista premisseistä, ja vaikka molemmat leirit kokevat nämä yhtäläisyydet ennemminkin vaivaannuttaviksi kuin mainostamisen arvoisiksi.

Suorastaan loukkaantuneelta Norberg tuntuu siitä, että nimenomaan globalisaation vastustajat kutsuvat itseään anarkisteiksi. Hänen mielestään juuri nämä piirit edustavat kieltoja, kontrollia ja sääntelyä, joten kaikkein viimeksi ne voivat käyttää anarkismin nimeä. Globalisaatiokriitikot esiintyvät hänen kirjassaan yleensäkin hieman säälittävinä menneisyyteen katsojina – epävarmoina ihmisinä, jotka kaipaavat elämäänsä säännöllisyyttä, ohjailtavuutta, ennustettavuutta ja kontrollia.

Suomalaiselle keskustelulle varsin kuvaavaa on se, että edes Norbergin kaltaiset kirjat eivät juurikaan nostata keskustelua. Neoliberaaleja kannanottoja ja analyysejä ei yleensä yksinkertaisesti edes noteerata. Ehkä monille riittää kirjan lokeroimiseksi paitsioon se tieto, että suomennoksen on rahoittanut Wahlroosin säätiö.

Tässä mielessä hyvinvointivaltiodebatti on ollut nimenomaan puolustautuvaa ja suorastaan konservatiivista, ei dynaamista. Kukaan, joka tarkastelee asioita vähänkin sitoutumattomasti, ei kuitenkaan ole voinut olla huomaamatta, että lähes kaikki vaalit on Pohjoismaissa voitettu viimeisimmän vuosikymmenen aikana nimenomaan neoliberalismin vastaisella retoriikalla. Yleisen mielipiteen kannalta aika kuvaavaa oli, että ulkoministeri Tuomiojakin lähti SDP:n puheenjohtajavaaliin haluamalla ”haastaa sen väärinkäytön, jonka kohteeksi uusliberalismi on ottanut käsitteet uudistaminen, reformit ja muutokset”.

Neoliberalismin tekosista ja sisällöstä voikin olla monta mieltä, samoin Tuomiojan jatkoperustelusta, jonka mukaan tätä ”väärinkäyttöä” on edellä mainittujen käsitteiden käyttö ”ikään kuin yhteiskunnan ainoa muutoksen suunta olisi paluu suurempaan eriarvoisuuteen ja yhteiskuntaan, jossa vauraus ja edut kasaantuvat yhä harvemmille. Ei ole uudistavaa, vaan todella paluuta vanhaan luokkayhteiskuntaan, kun rikkaiden menestys kuvataan koko talouden menestyksen ehdoksi, josta vähäosaisetkin voivat joskus tulevaisuudessa toivoa voivansa päästä osallisiksi.”

Kuitenkin tekisi joskus mieli nähdä ne skandinaavisen keskustelun todelliset kannanotot, joissa aatteelliset neoliberaalit olisivat itse kuvanneet suuntauksensa näin. Eiväthän sosiaalivaltion kannattajatkaan hyväksy neoliberaaleja määrittelemään hyvinvointivaltion luonnetta ja sitä, mikä siinä heidän mielestään on turmiollista tai huonosti toimivaa – minkä intellektuaalisen tasapuolisuuden nimissä vastaleiri voisi tehdä samoin? Sana ”väärinkäyttö” tuntuu sitä paitsi jotenkin sellaiselta lähtökohdalta, jossa sosiaalivaltio on ainoa moraalinen vaihtoehto ja ainoa sallittu suunta ja mittari kehitykselle ja edistykselle. Aivan kuin uudistaminen lakkaisi olemasta uudistamista, reformi reformia ja muutos muutosta silloin, kun muutoksen tekee tai muuten aiheuttaa ”väärä” piiri ja kun uudistaminen, reformi ja muutos tapahtuvat toiseen suuntaan kuin aiemmin. Kysehän on kuitenkin vasta ilmiöstä sinänsä, ei sen sisällöstä.

Etenkään Pohjoismaissa henkinen ilmasto ei todellisuudessa ole älymystöpiireissä lainkaan neoliberalismin ja globalisaation puolella, joten niiden vastustamisessa sinänsä on vaikeaa nähdä mitään henkisesti kovin omaperäistä tai sankarillista. Samaan ilmiöön kuuluu, että kansainvälisen politiikan professori kytki televisiossa nähtävästi aivan tosissaan koko akateemisen väen (perustellusti) haukkuman uuden palkkausjärjestelmän Reaganin ja Thatcherin tavoitteisiin. Onhan siinä tietenkin tietty managerialismin periaate mukana, mutta historioitsijana tulee kyllä mieleen hieman toisenlaiset rinnastukset kyseisen järjestelmän byrokratiasta sekä rakkaudesta suunnitteluun, lomakkeisiin ja ”arviointeihin”. Näin on etenkin silloin, kun UPJ:n kytkee siihen muuhun loputtomaan strategia-, kehitys-, evaluointi- ynnä muuhun jargoniin, jonka kanssa akateeminen maailma elää. Oikean työn hoitamiseen jää niin vähän aikaa, että tulee aika elävästi mieleen erään Hrushtshev-vitsin sanat ”ollaan matkustavinamme”.

Minkä tahansa ilmiön tuomitsemiseksi on kuitenkin populaareinta kutsua sitä nimenomaan neoliberalismiksi tai globalisaation seuraukseksi – tai amerikkalaisuudeksi.

Edellä sanotulla ei ole tarkoitus esittää mitään arvoarvostelmaa tai ottaa muutakaan kantaa neoliberalismiin (jonka leiriin tämän kirjoittaja ei itseään lue) tai sosiaalivaltiosuuntaan sinänsä, vaan tarkastella sitä retorista ilmapiiriä, jossa Norbergkin ruotsalaisena on joutunut liikkumaan. Ruotsissahan kansankoti on vielä enemmän valtakulttuurin arvostelun yläpuolella kuin muualla – lukuun ottamatta maan oikeistopiirien eräitä osia, etenkin näiden nuorisojärjestöjä, jotka oikeasti suorastaan hurahtivat 1980-luvulla Thatcherin ja Reaganin kannalle, aivan päinvastoin kuin Suomessa kokoomusnuoret. Tosin oli mielenkiintoista havaita, että eräs näistä ruotsalaisista esitti sinänsä yhden aivan saman perustelun neoliberalismistaan kuin eräs kokoomusnuori sosiaalireformismistaan, vaikka valinta oli siis ollut aivan päinvastainen: oli mukavaa kapinoida ja herättää pahennusta.

Joka tapauksessa Norbergin kirja on hyvä keskustelupuheenvuoro. Sen lukeminen sopii myös niille – ja ehkä etenkin niille – jotka ovat sen kanssa eri mieltä. Saa ainakin hyvän sparrausvastustajan.