Analyysia 469 sivun verran

Nykyisin on tarjolla paljon ohjeita haastattelujen tekemiseen eli muistinvaraisen ja kokemuksellisen tiedon tuottamiseen, mutta varsin vähän julkaisuja, joissa selitettäisiin, miten sitten menetellään, kun aineisto on käsissä. Siksi Johanna Ruusuvuoren, Pirjo Nikanderin ja Matti Hyvärisen toimittama teos Haastattelun analyysi onkin mieleistä lukemista eri alojen tutkijoille, jotka suunnittelevat tai tekevät laadullisia haastatteluja. Kirjan voi ymmärtää jatkoksi ja täydennykseksi Johanna Ruusuvuoren ja Liisa Tiittulan toimittamalle teokselle Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus (2005), jossa on osin samoja kirjoittajia.

Haastattelun analyysi on peräti 469-sivuinen teos, johon kaikkiaan 21 kirjoittajaa on antanut panoksensa 19 artikkelin muodossa. Kirjoittajat ja toimittajat nimittävät osioita luvuiksi, jotka kuitenkin toimivat itsenäisinä kokonaisuuksina lukuisista keskinäisistä viittauksista huolimatta eikä jonkin luvun lukeminen edellytä aikaisempien lukemista. Kirjoitukset ovat yhden tai kahden tutkijan laatimia. Tekijöissä on yhteiskuntatieteilijöitä sekä kieli-, kirjallisuus- ja terveystieteilijöitä. Moni kirjoittaja on Tampereen yliopistosta, mutta muutamia on myös Jyväskylän ja Helsingin yliopistoista sekä eräistä tutkimuslaitoksista. Kirjoittajien esittelyistä ilmenee, että moni on aikaisemminkin kirjoittanut metodologisista kysymyksistä. Lukijan kannalta tärkeitä ovat lukujen loppuun sijoitetut kirjallisuusluettelot ja suositeltavan lukemisen valikoimat, joiden avulla hän voi paneutua aiheeseen perusteellisemmin.

Kirja jakautuu kahteen hyvin erisuuruiseen osaan. Ensimmäinen, noin 360 sivun laajuinen osa sisältää peräti 13 lukua, jotka käsittelevät analyyttisia traditioita ja käytännön analyysivälineitä. Toisessa, noin 75 sivun mittaisessa osassa on vain viisi lukua, joista neljä koskee aineiston konkreettista käsittelyä ja litteroimista sekä yksi luku tutkimuseettisiä kysymyksiä. Esitän huomioitani teoksesta muistitietoa hyödyntävänä etnologina ja kulttuurihistorioitsijana.

Toimittajat hahmottelevat yleislinjat

Kirjan alussa ”Haastattelun analyysin vaiheet” -luvussa toimittajat Johanna Ruusuvuori, Pirjo Nikander ja Matti Hyvärinen antavat eväitä muihin artikkeleihin tutustumiseksi. He hahmottelevat tutkimushaastattelujen analyysin yleislinjoja sekä näihin sisältyviä perusvalintoja. Ensin aineistoon on tutustuttava ja se on järjestettävä ja luokiteltava, jotta päästään analysointiprosessiin, vertailemaan analysointiteemoja ja -ilmiöitä, tulkitsemaan aineistoa ja keskustelemaan aineiston kanssa. Lopulta analyysin tulosten pitäisi olla valmiita julkaistaviksi. Mutta kuten jokainen tutkija tietää, tutkimus ei käytännössä etene tiukassa ennalta päätetyssä järjestyksessä, vaan aineistoa on tulkittava jo sitä tuotettaessa ja varsinaiseen analyysivaiheeseen päästyäkin on välillä palattava esim. tutkimuskysymysten muotoiluun tai aineiston keruuseen.

Toimittajien lähtökohtana on, ettei yhtä tai yleispätevää tietä aineiston luennasta analyysiin ja tulkintaan ole, sillä tutkijan valitsema näkökulma sekä ongelmanasettelu ja tarkempien kysymysten muotoileminen muovaavat aineiston lähestymistapaa. Tutkimusongelma myös suuntaa analyysivälineen ja havaintoyksikön valintaa sekä ohjaa aineistosta tehtäviä päätelmiä ja tulkintoja. Mitkään tutkimusoperaatiot eivät ole neutraaleja toimia, vaan niiden taustalla on tutkijan epistemologinen ja ontologinen esiymmärrys siitä, mitä ilmiöitä pitäisi tutkia, millaisia teemoja aineisto sisältää ja mitkä seikat ovat analyysin kannalta olennaisia.

Laadullisen tutkimuksen tavoitteena voi olla kattava yleiskatsaus tai perusteellinen yksityiskohtiin paneutuminen tai näiden yhdistelmä, joka antaa ilmiöstä karkeahkon yleiskuvan mutta valaisee myös kiintoisia solmukohtia ja yksittäisiä poikkeustapauksia. Tavoitteesta riippumatta analyysin validiteetti ja reliabiliteetti ovat tärkeitä myös laadullisessa tutkimuksessa. Tutkijan ei tarvitse pyrkiä määrällisen tutkimuksen kaltaiseen yleistettävyyteen, vaan hänelle riittää mahdollisen logiikka. Kuitenkin hänen on näytettävä, että hänen aineistonsa ja siitä tekemänsä tulkinnat ovat käypiä ja pitäviä, että hän on tehnyt päätelmänsä perustellusti oikean aineiston pohjalta ja avannut analyyttiset kriteerinsä ja menettelynsä.

Etnografiaa ja narratiivia

Haastattelun analyysi -teoksen ensimmäisen, analyysimenetelmiä koskevan osan luvut esittelevät erilaisissa haastattelututkimuksissa käytettäviä menetelmiä. Alaansa hyvin perehtyneet kirjoittajat havainnollistavat lähestymistapojaan esimerkein ja esittelevät tutkimusprosessin eri vaiheita, metodisia valintojaan ja operaatioitaan. Tekstit perustuvat tutkijoiden omiin kokemuksiin analyysiprosessin keskeisistä solmukohdista erilaisissa haastatteluissa. Ne avaavat uusia näkökulmia ja antavat ideoita. Terävä lukija oivaltaa, että monia lähestymistapoja ja käsitteitä voi soveltaa muihinkin aineistoihin, ja löytää omiin tarkoituksiinsa sopivia analyysitapoja.

Laura Huttunen ja Anna Rastas käsittelevät etnografista tutkimusta. Kun historioitsija lukee Huttusen pohdintaa haastattelujen ja muiden aineistojen välisestä suhteesta, hänen mieleensä tulevat hakematta ne monenkirjavat lähteet, joita hän itse hyödyntää. Aineistojen ristiinluenta ja teoreettisten käsitteiden merkitys haastattelun analyysin keskeisimpinä välineinä kuulostavat tutuilta kuten etnografialle tyypillinen tiheä selittäminenkin, joka perustuu eri ajankohtina koottujen ja erimuotoisten aineistojen yhdistämiseen. Rastas puolestaan kuvaa haastatteluaineistojen tehtäviä, erilaisten aineistojen käsittelyn ja analyysin etenemistä sekä empirian ja teorian vuoropuhelua etnografisen tutkimusprosessin osana. Hän painottaa etnografisen tutkimuksen poliittisia ja emansipoivia ulottuvuuksia sekä toimintatutkimuksellisen otteen seurauksia haastatteluaineistojen tuottamiselle ja analyysille.

Haastattelukertomuksen analyysi on Matti Hyvärisen, Tarja Aaltosen ja Anna Leimumäen sekä Jyrki Pöysän pohdinnan kohteena. Hyvärinen ehdottaa, että kertomusten teemojen ja sisältöjen analyysi tulee aina suhteuttaa kertomuksen etenemiseen. Hän käsittelee analyysia kertomuksen aikakehysten, prosessityyppien ja odotusanalyysin näkökulmasta. Aaltonen ja Leimumäki puolestaan esittävät, kuinka kirjallisuustieteellisiä käsitteitä voidaan käyttää sosiaalitieteellisissä tutkimuksissa omaelämäkerrallisen sairauskertomuksen ja afaatikon kokemuskertomuksen analysoinnissa. Pöysä esittelee asemoinnin eli positioinnin teorian, joka tarjoutuu muita kertomuksen ja haastattelun analyysin tekniikoita tukevaksi tulkinnalliseksi kehykseksi. Hän korostaa haastattelun luonnetta aktiivisena vuorovaikutuksena, jossa kertojat asemoivat itseään toimijana tai kohteena, mutta myös esittävät näitä rooleja määrätietoisuudellaan ja tunnereaktioillaan. Historioitsijakin saattaisi eräissä tapauksissa hyötyä vaikkapa siitä, että huomioi jo haastattelun kuluessa, ottaako kertoja jossakin vaiheessa subjektiaseman vai tyytyykö hän jatkuvasti objektiasemaan.

Identiteettejä ja positioita

Jukka Törrönen, Ilkka Pietilä ja Pirjo Nikander pureutuvat luvuissaan haastatteluissa ilmenevien ja kehkeytyvien identiteettien ja subjektiasemien analyysiin. Törrönen esittelee yhteiskunnallisen, kulttuurisen ja tilannekohtaisen analyysistrategian, joita voi käyttää itsenäisesti tai yhdistää toisiinsa. Hän näyttää, miten subjektiasemia voi analysoida toimijoiden ominaisuuksia määrittävinä luokituksina, toimintaa jäsentävinä osallistujarooleina tai vuorovaikutuksesta kehkeytyvinä kommunikaatioasemina. Ilkka Petilä kiinnittää huomionsa ennen kaikkea haastattelutilanteeseen ja kahden erilaisen haastattelutyypin vertailuun ja osoittaa identiteettityön rakentuvan ryhmä- ja yksilöhaastatteluissa erilaisten odotusten varaan. Pirjo Nikander näyttää omassa luvussaan, miten jäsenkategoria-analyysi ja kulttuuriset jäsennykset voivat yhdistää kulttuuriin kiinnittyvän ja tilanteisen tarkastelutason.

Ammattilaisen ja asiakkaan väliset sekä mediahaastattelut ovat Johanna Ruusuvuoren, Pirkko Nuolijärven ja Liisa Tiittulan sekä Maria Rakkolaisen ja Leena Ehrlingin lukujen aiheena. Ruusuvuori esittelee keskusteluanalyysin käyttökelpoisuutta tutkittaessa valtaa vuorovaikutuksessa. Nuolijärvi ja Tiittula avaavat mediahaastattelun dynamiikkaa ja muistuttavat teemahaastattelujen tekijälle tutusta asiasta: analyysissa on vastausten lisäksi huomioitava myös kysymykset. Rakkolainen ja Ehrling puolestaan näyttävät, miten erilaisesta teoriaperinteestä nousevat menetelmät, koodaus ja keskustelunanalyysi, voivat täydentää toisiaan motivoivan haastattelun analysoimisessa. Vaikka päihdehoidon keskustelujen vaikuttavuus ei ehkä kiinnosta historioitsijaa tipan vertaa, tuntuvat kirjoittajien käyttämät etic- ja emic -näkökulmat tutuilta sekä kulttuurin että historian tutkijasta. Motivoivan haastattelun periaatteita – avoimet kysymykset, heijastava kuuntelu, kertojan näkökulman vahvistaminen ja tukeminen, puheenvuorojen yhteenvedot, muutospuheen kannustaminen – soisin historioitsijoidenkin noudattavan myös omissa haastatteluissaan, vaikkei kukaan näiden vaikuttavuutta selvittänekään.

Grounded theorya ja faktoja

Kulttuurien ja historian tutkijalle antoisimmat luvut ovat Jari Luomasen sekä Marja Alastalon ja Maria Åkemanin kirjoitukset. Luomanen esittelee straussilaista grounded theorya, joka on saanut huomiota osakseen myös humanistien keskuudessa. Hän selventää tämän aineistoon ankkuroidun teorian perustaa ja luonnetta systemaattisena aineiston analysoinnin tapana sekä kuvailee tarkasti analyysin vaiheita, joissa induktio ja deduktio vuorottelevat. Hän myös vertaa teorian erityispiirteitä diskursiivisiin analyysitapoihin. Kiinnostunut löytää valaisevaa lisälukemista Luomasen kirjallisuusluettelon perusteella.

Asiantuntijahaastattelusta kirjoittavat Alastalo ja Åkeman käsittelevät historioitsijoille tuttua tapaa tehdä haastatteluja faktoja löytääkseen. Vaikka asiantuntijahaastatteluilla useimmiten tavoitellaan päteviä kuvauksia menneistä ilmiöistä ja tapahtumista, ne voivat tuottaa informaatiota myös asiantuntijoiden kulttuurisista jäsennyksistä. Näin ollen taitava tutkija pystyy tarvittaessa yhdistämään faktanäkökulman kulttuurin tutkimuksen lukutapoihin. Kirjoittajat myöntävät asiantuntijahaastattelujen vuorovaikutteisuuden ja riippuvuuden syntytilanteestaan, mutta muistuttavat myös, että kaikki asiakirjatkin on tuotettu tietyssä tilanteessa, tietylle yleisölle ja tiettyä tarkoitusta varten. Erilaisia aineistoja on siis syytä käyttää kriittisesti rinnakkain.

Aineiston käsittelyn kysymyksiä

Haastattelun analyysi -teoksen toisen osan viisi lukua keskittyy aineiston käsittelyyn liittyviin seikkoihin kuten aineiston järjestämiseen ja esittämistapaan sekä tutkimuseettisiin kysymyksiin. Outi Jolanki ja Sanna Karhunen arvioivat viime vuosina yleistyneiden tietokonevälitteisten laadullisten analyysiohjelmien hyötyjä ja ongelmia sekä konkretisoivat aihetta omilla kokemuksillaan Atlas.ti-ohjelman avulla. He muistuttavat, ettei ohjelma tee valmista analyysia tutkijan puolesta, vaan on pikemminkin ajattelun ja tulkinnan arvokas apuväline, joka voi tukea aineiston systemaattista koodausta ja visualisointia sekä haastatteluaineiston hallintaa ja koosteiden tekemistä.

Ilkka Pietilä kirjoittaa vieraskielisten haastattelujen analyysista ja raportoinnista käsitellen ongelmia, jotka varmasti yleistyvät kansainvälistyvässä tutkimusmaailmassa, kun yhä useampi tutkija tekee haastatteluja muulla kuin omalla äidinkielellään tai hyödyntää muiden tekemiä vieraskielisiä haastatteluja. Vaikka tutkittavien kulttuurin, yhteiskunnan ja historian tuntemus on yleensäkin tärkeää, erityisen tärkeää se on vieraskielisiä haastatteluja analysoitaessa.

Sekä Johanna Ruusuvuori että Pirjo Nikander kirjoittavat puhe- ja kuva-aineiston purkamisesta tekstiksi eli litteroinnista. Ruusuvuori käsittelee litteroinnin tarkkuutta ja tulkinnallisuutta sekä kuvien ja tekstinkäyttöä litteroinnissa. Hän mainitsee myös useita ohjelmia, joista voi olla apua litteroinnissa. Nikander puolestaan esittelee laadullisten aineistokatkelmien litterointiin ja kääntämiseen liittyviä ongelmia, jotka ovat lisääntyneet vierailla kielillä julkaisemisen myötä. Hän painottaa, ettei aineiston purkaminen ja kääntäminen ole pelkkää tekniikkaa tai käytännön valintoja, vaan laadullisen analyysin olennainen osa. Täydellistä aineistokäännöstä ei ole olemassa, mutta epätäydellisyyden hyväksyminen ja aineiston esittämistä koskevien teoreettisten, eettisten ja käytännöllisten valintojen pohtiminen ja avaaminen useimmiten riittävät osoittamaan tutkimuksen olevan tasokasta.

Teoksen viimeisessä luvussa Arja Kuula ja Sanni Tiitinen kirjoittavat aineistojen jatkokäytön varmistamisesta sekä avoimen jatkokäytön hyödyistä. He tarkastelevat haastattelusuhteen luonnetta ja aineiston luottamuksellisuutta sekä kuvaavat tutkimusetiikkaan kuuluvia hyviä haastattelujen tiedonhallinnan käytäntöjä ja näiden toteuttamista, kun merkitään haastattelujen perustietoja ja anonymisoidaan kertojia. Kirjoittajat antavat myös esimerkkejä haastattelujen jatkokäytöstä ja yhtä käyttökertaa pidemmästä elinkaaresta – olisihan suurta tuhlausta käyttää vaivalla tuotettua aineistoa vain kerran. – Haastateltavien yksityisyyden suojaaminen julkisuudessa on toki tärkeää, mutta historioitsijat eivät haluaisi hävittää eivätkä edes karkeistaa yksilöiden tunnistetietoja ennen arkistoimista. Tämä on asia, josta olisi keskusteltava perusteellisesti, ennen kuin kaikki arkistoihin tallennettavat aineistot anonymisoidaan, jottei tietojen poistamisella tai muuntamisella tuhottaisi yksilöiden ainutlaatuisuutta ja jo etukäteen rajattaisi tulevien tutkijoiden mahdollisuuksia tulkita ja kontekstualisoida ilmiötä. Varsinkin asiantuntijahaastattelussa puhujan tekeminen tunnistamattomaksi saattaa johtaa absurdiuteen.

Haastattelun analyysi on erinomainen tietopaketti yhteiskuntatieteen opiskelijalle ja tutkijalle ja siitä on iloa myös historioitsijalle, joka voi sen avulla avartaa omia teoreettisia ja metodologisia näkemyksiään. Kirjasta löytyy monia käyttökelpoisia käsitteitä ja menetelmiä, joita voi soveltaa myös erilaisiin historiallisiin aineistoihin. Tutustuminen erilaisiin haastattelun analyysitapoihin voi myös auttaa tajuamaan, ettei kaikkiin aineistoihin tai edes aineiston osiin voi soveltaa yhtä ja samaa menetelmää.