Carl Gustaf Emil Mannerheimista on kirjoitettu ehkä enemmän kuin kenestäkään toisesta suomalaisesta. Vaikka hänen syntymästään on kulunut pian 150 ja kuolemastaankin jo 65 vuotta, myös tänä syksynä ilmestyy Mannerheimia käsitteleviä kirjoja. Yhden niistä on tehnyt Teemu Keskisarja – ja ne, jotka katsoivat viime talvena esitetyn televisiosarjan Pimeä historia viimeisen jakson, arvaavat että uutuudelta on lupa odottaa tavanomaisesta poikkeavaa tulkintaa. Etenkin kun jo nimi on paljonpuhuva: Hulttio.

Teemu Keskisarja, joka on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, sanoo kirjansa esipuheessa että patsaiden kaataminen sinänsä on väljähtänyt valtavirraksi eikä hän ole kokenut kohteensa nuoruudesta kertovien kirjojen vähyyttä kansalliseksi myytiksi, jota tulisi ryhtyä murtamaan. Tarttuipahan vain aiheeseen, jonka koki suht tutkimattomaksi ja sangen sytyttäväksi. Koska kuitenkin yliopistomiehen yleensä tulee ”määrittää suhteensa tieteenalan aikaisempaan tutkimustraditioon”, hän toteaa yksikantaan sen olevan ”helvetin hyvä”.

Ei siis muuta kuin eteenpäin!

Turvaverkkona suku jos sekään

Gustaf Mannerheim syntyy suorastaan aristokraattiseen perheeseen. Isä Carl on liikemies, joka kokeilee höyrylaivaliikenteen ja viinanpolton kaltaisia kasvualoja, käynnistää Suomen ensimmäisen paperitehtaan ja tehtailee myös kimröökiä eli nokimustaa. Hän on nainut varakkaasta von Julinin suvusta, ja Mannerheimien Louhisaari on niitä harvoja suomalaiskartanoita, joista voi käyttää nimeä linna.

Kuva: Mannerheimin sisarukset 1881. Keskellä Sophie, vasemmalla Carl, August ja Johan, oikealla Annicka ja Gustaf, istumassa Eva.

Carlin afäärit eivät kuitenkaan aina luista, kartanon ylläpito nielee rahaa, samoin uhkapelit joita kreivi harrastaa siinä määrin, että velkaantuu ja joutuu pakenemaan ulkomaille. Ei aikaakaan, kun kartanolla pidetään pakkohuutokauppaa: siinä menevät arvohuonekalut ja karja, pöytähopeat ja vilja. Lasten iloksi jää vanhahko poni, joka on niin pulska, ettei jaksa edes hölkätä. (Täti, joka on rahanaisia, lunastaa myöhemmin itse kartanon.)

Gustaf ei ole tuota surkeutta näkemässä: hänet on seitsemänvuotiaana lähetetty Helsinkiin kouluun. Hän asuu kummisetänsä luona, sairastelee alinomaa, on koulukavereiden ivan ja irvimisen kohde. Ennen pitkää osat vaihtuvat: Gustaf on ensimmäisenä keksimässä kepposia, eivätkä ne aina ole ihan viattomia. Lumisodissa hän johtaa kenraalina joukkojaan, mutta kun mamselli Gustavsonin ikkunat kivitetään rikki, täyttyy rehtorin mitta. Helsingfors Lyceum erottaa oppilaansa – jonka keskiarvo oli 26 oppilaan luokan huonoin – puoleksi vuodeksi.

Teemu Keskisarja on runsaan tutkimus- ja muistelmakirjallisuuden ohella käyttänyt sellaisia alkuperäislähteitä, joita kukaan ei vaikuta kauhoneen puoleen vuosisataan. Sitten Stig Jägerskiöldin päivien (eli 1960-luvun alun) ei Mannerheimien ja heidän sukulaistensa – joista tärkeimmät olivat tietenkin äidin sukulaiset von Julinit – runsas kirjeenvaihto näytä kiinnostaneen juuri ketään. Ei, vaikka se on Kansallisarkistossa helposti saatavissa, ja vaikka se avaa mitä kiehtovimpia näkymiä 1800-luvun loppuvuosikymmeniin ja suomalaisen säätyläistön elämään. Sekä tietenkin siihen kiinteään ja lämpimään suhteeseen, mikä pikku Gustafin ja hänen ylihuolehtivan äitinsä Hélènen välillä vallitsi.

Myös sisarukset kirjoittivat toisilleen paljon, etenkin sen jälkeen kun he alkoivat hajaantua maailmalle. Kirjeissä kerrottiin ajan tavan mukaan arjen pikku sattumuksista, pohdiskeltiin omaa ja muiden sisarusten tulevaisuutta, annettiin elämänohjeita, vakuuteltiin rakkautta ja kiintymystä, nyyhkäistiin välillä ikävääkin.

Kirjeistä näkyy myös se, mikä oli ihmisen ainoa turvaverkko 1800-luvun lopun maailmassa: suku, jos sekään. Jos mies oli jättänyt velkansa maksamatta kuten Carl Mannerheim, hänen lapsiinsakin suhtauduttiin tietyin varauksin. Ja toisaalta von Julinit olivat valmiita ottamaan hoiviinsa avioliitossaan pettyneen Hélènen ja hänen lapsikatraansa, vaikka se merkitsi taloudellisia uhrauksia. Sivistyneelle mutta ammattia vailla olevalle naiselle ei työpaikkoja ollut, eikä aatelislapsiakaan voinut piioiksi ja rengeiksi tarjota.

Kuva: Calle Mannerheim ja kadetti Gustaf Mannerheim.

Häiriköintiä ja höykytystä

Vuoden 1881 tammikuussa – Gustaf oli silloin 13-vuotias ja passitettu edelliskeväänä ilmeisesti vastoin tahtoaan Haminan reaalilyseoon valmistautumaan kadettikoulun pääsykokeisiin – Hélène Mannerheim kuoli. Koska isä-Carl asui ulkomailla – vaimonsa hautajaisissa hän sentään käväisi – poika sai huoltajakseen enonsa Albert von Julinin.

Tämä Fiskars-yhtiön johtaja oli menestyvä ja taitava liikemies, ja ilmeisesti ensimmäinen, joka yritti saada jonkinlaista tolkkua ja ryhtiä Gustafin elämään. Koulu ei kiinnostanut, vähäiset rahat valuivat käsien läpi, eikä eno voinut millään ymmärtää, että Haminan kadettikoulun – jonne poika oli kuin ihmeen kaupalla onnistunut hilautumaan – täydessä ylläpidossa voi velkaantua. (Gustaf ilmoitti, ettei hän itsekään sitä ymmärrä, mutta tarvitsi silti 170 markkaa. Lainaksi, jonka aikoi maksaa takaisin ”aikuisena”.)

Muidenkin sukulaisten kirjeistä paistaa huoli nuorukaisen tulevaisuudesta. Isänäidin eli Eva-mummon mielestä pojalla ”ei näytä olevan kunniantuntoa, eikä ymmärrystä sen vertaa, että koettaisi käydä kadettikoulunsa voidakseen elättää itsensä”.

Helsingfors Lyceumissa alkanut häiriköinti ja oireilu jatkui. Gustaf painui punttikselle, ryyppäsi ja tappeli, sai huonoja ja vielä huonompia numeroita. Hänen nimensä ilmaantui koulun rangaistuskirjaan keskimäärin kerran kuussa, eikä kaikkia pikkurikkeitä edes merkitty siihen.

Toisaalta tuon ajan kadettikoulukaan ei ollut mikään pedagoginen paratiisi. Vanhemmat oppilaat simputtivat nuorempia, jotka vuorostaan kostivat kärsimänsä seuraavalle vuosikurssille. Näiltä osin kirja on äärimmäisen kiinnostavaa – jos kohta nykyihmisen silmin myös hiuksia nostattavaa – luettavaa. Kadettikoulun Toverikunta oli toista kuin mikään kilta, teinikunta tai osakunta. Tutoristunnot korvasi ”holhooja” eli vanhempi kadetti, joka opasti ja valvoi nuorempaa, mutta myös komensi tämän pesemään vaatteitaan tai juoksemaan asioilleen. Kadettikasteessa uudet oppilaat pantiin luomaan lunta suussa pidetyllä pyyhekumilla. Kumma kyllä, ruumiillinen kuritus oli kielletty, vaikka kansa- ja oppikoulujen opettajat saivat läpsiä oppilaita karttakepeillä näpeille vielä vuosikymmenten ajan.

Kadettikoulun rangaistuspäiväkirjoista, kasvatuskomitean pöytäkirjoista, koulun tutkintovihkoista, kadetti Mannerheimin kirjeistä ja hänen kadettitoveriensa kirjoittamista muistelmista syntyy Teemu Keskisarjan käsissä värikäs kertomus, jota täydentävät myöhemmin taistelumaalarina tunnetuksi tulleen Hugo Backmanssonin piirrokset. Näitä kuvia en muista liiemmälti nähneeni, joten tässäkin kohtaa on osuttu ”kauhomattomalle lähteelle” – Keskisarjan ilmaisua lainatakseni.

Sen sijaan tapaus, jonka jälkimainingit näyttävät takertuneen Mannerheimin takinliepeeseen vuosikymmeniksi, on käsitelty useissa eri yhteyksissä – ja monenlaisissa valaistuksissa.

Kiirastorstaina 1886 kadetti Mannerheim petasi vuoteeseensa sotilasmanttelistaan nukkuvaa miestä muistuttavan nyytin ja livisti Haminan ainoaan kapakkaan. ”Seuraavista tunneista ei löydy tolkullisia lähteitä”, huomauttaa historioitsija Keskisarja, mutta toteaa kasvatuskomitean pöytäkirjaan nojautuen Gustafin päätyneen kapakkajuopottelun jälkeen jatkoille joko ”pahamaineisen” tai ”vähemmän hyvämaineisen” henkilön luokse. Sieltä komppanian vääpeli hänet aamulla kävi noutamassa.

Muutamaa päivää myöhemmin kadetti Mannerheim erotettiin koulusta. Tarkemmin sanottuna hänen huoltajaansa kehotettiin anomaan eroa: noloa mutta ei sentään sellainen poltinmerkki kuin suorat potkut olisivat olleet. Poika välitti sähkeitse pyynnön isälleen; vastaussähke Pariisista paukahti Haminaan saman tien.

Luuserina nuorta Mannerheimia ei voi pitää, eikä Keskisarja sitä edes ehdota. Pikemminkin Gustaf näyttää teini-ikäisenä olleen eräänlainen aikansa adhd, poika jonka elämässä ei ilmeisesti ollut sen enempää rajoja kuin rakkauttakaan. Rajoja tosin yritti asetella eno, rakkautta tarjota isoäiti. Mutta kun tämä tapahtui kirjeiden välityksellä, siitä tuskin oli iloa enempää kuin etävanhemmistakaan. Seitsemänvuotias on 1800-luvullakin ollut aika pieni pärjäämään yksinään, olkoonkin että taustalla väikkyy vuosisatainen eurooppalaistapa: aatelisperheiden lapset oli lähetetty kasvatettaviksi sukulaisten luo tai opiskelemaan hyvin nuorina.

Kuva: Mannerheim  Nikolain ratsuväkiopistossa 1880-luvun lopulla.

Mistä se alkaa se sankaritarina?

Haminasta lähtiessään Gustaf oli 21-vuotias. Rahaa ei ollut, ei liioin työtä tai opiskelupaikkaa. Hän ryhtyi suorittamaan ylioppilastutkintoa ja hämmästytti seuraavana keväänä ainakin nyreän sukunsa: lukuaineiden keskiarvo 9,3, yleisarvosana cum laude. Vuonna 1887 hän lähti opiskelemaan – ensimmäistä kertaa elämässään omasta tahdostaan – keisarilliseen Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin.

Sielläkään ei kaikki mennyt ihan kuin Strömsössä. Mannerheim juopotteli lomillaan, puhutteli kasarmilla päivystävää upseeria karkeasti ja yrjösi Krasnoje Selon junan ikkunasta. Ikävä kyllä laatta lensi taaemmasta vaunusta kurkkivan miehen naamalle. Jupakkaa seurasi siirto länsipuolalaiseen rakuunarykmenttiin, vaikka nuorukainen oli jo ehtinyt haaveilla paikasta chevalierkaartissa ja hankkinut suvulta lainaamillaan rahoilla vähän varusteitakin sitä varten.

Jostakin näiltä paikkeilta alkaa sankaritarina, joka ei sekään alkuvaiheissaan suju ilman säröjä.

Osin suvun sekä korkea-arvoisten tuttavien ja tuttavantuttavien, osin onnekkaiden sattumien ja oman neuvokkuuden (jota joku saattaisi röyhkeydeksikin nimittää) Mannerheim saa paikan keisarinnan henkivartiokaartissa. (Uuden työn vaatimien varusteiden hankinta tosin maksoi moninkertaisesti sen, mitä nuori upseeri tuossa virassa tienasi.) Kummitäti katselee seurapiireistä sopivan morsiamen, mutta muutamassa vuodessa Arapovankin suvun rahakirstusta alkaa pohja paistaa, suurkaupungin humu ja kaartinupseerin velvollisuudet (joihin kuului mm. ratsastuskilpailuihin osallistuminen, niiden järjestäminen kilisevine ja kuohuvine tankkauspisteineen sekä erilaiset edustustilaisuudet ja muut yöjuoksut) vetävät puoleensa. Avioliitto karahtaa nopeasti karille.

Mainetta kasvattavat ratsastus halki Aasian ja toiminta hovitallihallinnossa, jonka nimissä tehdyt ostosmatkat täydentävät myös tyylin ja tapojen tuntemusta sekä eurooppalaisten kielten taitoa. (Ranskaa tosin hiottiin jo kotikartanossa, vaikka oikeinkirjoitus kangerteli ja sisälukukin sujui vähän sinnepäin.)

Pian seuraa hankkiutuminen Suomeen pois Venäjän vallankumouksen jaloista, liittyminen senaatin perustamaan Sotilaskomiteaan ja nousu sisällissodan valkoisen armeijan ylipäälliköksi.

Myöhemmistä urotöistä Keskisarja ei kirjoita, toteaapa vain, että Mannerheimin itselleen 1920-luvussa kehittämä tunnuslause Candida pro causa ense candido (Puhtain asein puhtaan asian puolesta) ”sopi hänen tulevaisuuteensa paremmin kuin menneisyyteensä”. No toisaalta, viisikymppistä kenraalia ei enää oikein voi nuoreksi kutsua, ja Mannerheimin nuoruusvuosiahan kirja alaotsikkonsa mukaisesti käsittelee.

Ainakin suurimmalta osaltaan: kirjan lopussa tekijä tosin pohtii, miksi Mannerheimin ympärillä ovat 1900-luvun alkupuolelta saakka pyörineet – ja pyörivät silloin tällöin vieläkin – huhut hänen seksuaalisesta suuntauksestaan. Keskisarja arvioi myös Mannerheimin sankarinmaineen hintaa: ongelmanuori muuttui äärimmäisen tiukaksi tahtoihmiseksi, itsekuri koveni nollatoleranssiin. Kukaan ei päässyt lähelle, nuoruuden keppostelevan veijarin ei kuultu aikuisena enää nauravan.

Teemu Keskisarja kirjoittaa mielenkiintoisesti ja vetävästi, hyvän historiankirjoituksen perinteen mukaisesti lähteensä tarkoin määrittäen, mutta silmiinpistävän usein tieteenalan traditiolle vierasta, joskus jopa rahvaanomaista sanastoa käyttäen. Haminalainen ”kirkkopyhien kaatokänniperinne” ja se, että ”Gustafia vitutti keski-iän kynnyksellä vielä voimallisemmin kuin nuorukaisena” sekä vastaavat, osin ehkä anakronistisiksikin katsottavat – ja melko varmasti nimenomaan anakronistisiksi tarkoitetut – ilmaisut uppoavat rennoin rantein kirjoitettuun tekstiin mielestäni oivallisesti.

Mutta jokuhan niistä kuitenkin mielensä pahoittaa.

Lukisivat nyt edes kirjan ensin. On se sen arvoinen. Elävää historiankirjoitusta jos mikä.