Osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1950-luvulla elänyt ja tuota vuosikymmentä hieman myöhemmin tutkinut lukija ottaa tämän kirjan käteensä poikkeuksellisen herkällä otteella. Jo kansikuva (Esa Pakarinen frakkiherrana ja tukkijätkänä) ja takakannnen kuva (Repe Helismaa ja Pentti Saarikoski saman sateenvarjon alla) houkuttelevat lukemaan.

Kirja siis kertoo nimensä mukaisesti pääosin Suomen 1950-luvusta. Kuitenkin jotkut artikkelit kertovat pääasiassa 1940-luvusta kuten Jari Sedergrenin elokuvasensuurista kertova yksityiskohtainen artikkeli. Jossain tapauksissa taas tarkasteltava ajajakso on määritelty hyvin kapeaksi. Arhippa Ristimäki tarkastelee sisällöllisesti ja sinänsä ansiokkaasti suomalaisia uutisfilmikatsauksia mutta vain vuosilta 1949-1951. Metodisesti kirja olisikin tullut jäntevämmäksi, jos siinä olisi johdonmukaisesti tarkasteltu 1950-lukua sitä edeltävän 1940-luvun ja sitä seuraavan 1960-luvun perspektiivistä.

Kirjan artikkelien pääpaino on populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin yhteenotoissa. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti elokuvat. Toki 1950-luvun populaarikulttuurikuvaa leimasivat maalaismaiset rillumarei- ja Pekka ja Pätkä -filmit. Sen sijaan uudet urbaanit ilmiöt jäävät vähemmälle huomiolle. Kuitenkin Päivi Lehto-Trapnowski kuvaa mielenkiintoisessa artikkelissaan perinteisen ja urbaanin naistyypin kamppailua (valkokankaalla). Hän saakin jo hieman kolutusta asiasta uutta irti. Antti Seppäsen ja Matti Kaupin artikkeli lättähatuista kuvaa uutta urbaania nuorisotyyppiä. Tämäkin artikkeli on hauska, mutta se perustuu vain pukeutumismuodin kuvaamiseen. Kuitenkin lättähatut tai lättähattuisuus muodosti 1950-luvun Suomessa pahan ja laajalle ulottuvan ongelman. Otetaanpa vain muutama lehtiotsikko:

Lättähatut osallistuivat talouselämään: ”Lättähatut aloittaneet nyt nyrkkirautatuotannon” (28.8.1957), ja lättähattujen merkitys ulottui jopa vieraiden valtioiden sisäpolitiikkaan ”Suurta joukkokokousta puuhataan Varsovassa. Lättähatut suuna päänä mellakoissa” (7.10.1957).

Mitä kirjasta puuttuu? No tietenkin esimerkiksi nahkatakit ja pärinäpojat. Rock and roll’kin jää kovin vähälle huomiolle, joskin viimeksi mainitusta on julkaistu ilmiöstä on julkaistu jo aiemmin perinpohjaisia monografioita ja artikkeleja (Nyberg, Ojanen, Toivonen & Laiho jne.). Ja missä ovat sukupuolikuria loukkaavat julkaisut? Eikö sellaisten miestenlehtien kuin ”Kallen” ja ”Cocktailin” ympärillä ollut kahakoita. Ja eikö Myklen ”Punaisen rubiinin” sensurointi aiheuttanut oikein kunnon kahakan?

Myös asioiden yhteyden pohdinta puuttuu. Rillumarei-elokuvat tulivat suosituiksi samaan aikaan kuin lättähattukulttuuri kasvoi. Katsoivatko siis lättähatut rumarillumarei-elokuvia? Miksi rumarillimarei-kulttuuri niin nopeasti hävisi? Ei kai kyseessä voi olla yhteiskunnan rakennemuutos, joka seuraavaan vuosikymmeneen nähden oli vielä aika hidas? Yksityiskohdissakin on toivomisen varaa. Esimerkiksi edellä mainitussa uutiskatsuksista kertovassa artikelissa todetaan, että näitä katsottiin tunnin mittaisissa non-stop -näytöksissä ja pitkien elokuvien alkukuvina. Mutta ei non-stoppiin uutiskatsauksia katsomaan mennyt kuin joku harva. Non-stopeissa kävi nimenomaan varhaisnuorisoa katsomassa piirrettyjä tai Abbot ja Costello -paloja. Niitä odotettiin ja vaivoin jaksettiin katsella uutiskatsaukset.

Edellä on kritisoitu ”Rillumarei ja valistus” -kirjaa. Sen artikkelit ovat kuitenkin hyvin kirjoitettuja ja varsinkin yksityiskohdissaan mielenkiintoisia ja herkullisia. Mainitaan vielä Matti Peltosen kokoava alkuartikkeli ja Sakari Heikkisen kokoava loppuartikkeli. Kyseessä ei ole tylsä kirja. Päinvastoin.