Erkki Vettenniemen "Punaisen terrorin todistajat" on suomenkielinen laitos tekijän 2001 julkaistusta väitöskirjasta "Surviving the Soviet Meat Grinder". Kummankin teoksen nimi on eräänlainen kunnianosoitus aiheensa – suomalaisten vankileirimuistelmien – raflaaville otsikoille, joskin on huomautettava että englanninkielisen termin neuvostolihamyllyllä tarkoitetaan anglo-amerikkalaisessa kielenkäytössä pikemminkin neuvostoarmeijan omista tappioista piittaamatonta taktiikkaa, kuin gulagin symbolia millaisena Vettenniemi on sitä käyttänyt.

Tutkimuksen materiaalina ovat siis 38 Suomessa julkaistua muistelmateosta. Pois on rajattu sotavankien kokemukset joten jäljelle jäävät inkeriläisten ja eri syistä Neuvostoliittoon menneiden/joutuneiden suomalaisten (punaisten pakolaisten, amerikansuomalaisten, 1930-luvun alun loikkareiden, siepattujen jne.) kokemukset Neuvostoliiton sorto- ja rangaistuskoneiston uhreina. Ajallisesti Vettenniemi on ryhmitellyt kirjat julkaisuajankohtansa suomalaisen "odotushorisontin" (yleisen poliittisen ilmaston) mukaan kolmeen periodiin: itsenäistymisestä vuoden 1944 välirauhansopimukseen, vuodesta 1944 Neuvostoliiton luhistumiseen 1991, ja aikaan vuodesta 1991 jolloin "neuvostovastaisuuden" ennen hyvinkin luovasti käytetystä käsitteestä on auttamatta tullut anakronismi.

Koska kyseessä ovat nimenomaan suomalaisten suomeksi Suomessa julkaisemat muistelmat, on mainittu ajallinen jaottelu paikallaan, siksi paljon kulloinenkin epookki on näihin aina poliittisiksi miellettyjen kirjojen julkaisuun ja vastaanottoon vaikuttanut. Jos taas lähtökohtana olisi käytetty Neuvostoliiton omaa kehitystä, olisi materiaali jakautunut luontevasti kahtia: varhaisimmat muistelmat kertovat vallankumouksen ja sisällissodan mullistuksista ja gulagin synnystä Solovetskin saarille, myöhemmät lähinnä tuon leirijärjestelmä "suuruudenajasta" 1930-luvun taitteesta 1950-luvulle.

Vettenniemen väitöskirja oli tehty valtio-opin laitokselle, ja esipuheessaan tekijä sanoo kirjansa liikkuvan lisäksi niin kirjallisuuden- kuin historiantutkimuksenkin kentällä. Politiikka, historia ja kirjallisuus todella sekoittuvatkin tavalla joka ahtaasti historiantutkimuksen näkökulmasta on vähintäänkin ongelmallinen. Muistelmien luotettavuus lähteinä on jo käsite sinänsä ja "katkeruuden maljaa maistaneiden" osalta kaksin verroin niin. Ja vaikka kyseessä ovat silminnäkijätodistukset, sisältävät kaikki teokset väistämättä toisen käden tietoa, gulagille (ja koko Neuvostoliitolle) ominaisia villejä huhuja. Lisäksi on aika vaikea asettaa samalle viivalle Venäjää jo vallankumousta edeltävältä ajalta tunteneen Boris Björkelundin huomiot ja vaikkapa muuan omakustanne josta Vettenniemi ei kertomansa mukaan löytänyt "yhtään kieliopillisesti korrektia lausetta".

Käyköön edellä mainitusta esimerkkinä Aino Kuusiselta poimittu väite leirivankien tönkköjäätyneiden ruumiiden käyttämisestä ratapölkkyinä, minkä Vettenniemi toistaa mitenkään kommentoimatta. Jo pelkkä terve järki voisi sanoa jotain moisen ratkaisun toimivuudesta, mutta mikä tässä nousee esiin, on se että kirjallinen topos "ruumiit rakennusmateriaalina" on itse asiassa ikivanhaa perua: sitä on kerrottu jo Kiinan muurin ensimmäisestä rakennusvaiheesta Qin-dynastian ajalta. Jälkimmäisessä tapauksessa arkeologia vain on todistanut että ruumiit haudattiin muurin juurelle, ei muuriin rakennetta heikentämään.

Enempien esimerkkien esiin kaivaminen ei kuitenkaan tekisi oikeutta itse aiheelle: gulag oli valtava inhimillinen katastrofi, jonka dokumentointi ja tutkiminen on ensiarvoisen tärkeää. Vettenniemen käyttämä käsite "todistuskirjallisuus" on tässä yhteydessä osuva luonnehdinta. Subjektiivisimmillaankin nämä muistelmat kertovat sortokoneistosta jossa nimenomaan objektiivisuudesta ei ollut tietoakaan: terrorin koura sieppasi yksilön sieltä, toisen täältä, ja sijoitti oloihin joissa monesti pelkkä eloonjääminen oli ihme. Filosofiset ja (varsinkin inkeriläisten osalta) uskonnolliset tulkinnat omasta kohtalosta ovat usein tärkeä osa kertomusta.

Leireille joutuneet suomalaiset edustivat lähtökohdiltaan huomattavan kirjavaa joukkoa. Joukossa oli niin kommunisteja kuin anti-kommunisteja, koulutettuja ja kouluttamattomia, köyhiä ja varakkaita, miehiä ja naisia. Kaikkia kuitenkin yhdisti se että he sopeutuivat ja selviytyivät gulagin joskus suorastaan omaksi sivilisaatiokseen kutsutussa ankarassa ympäristössä. Miten sitten oli menestyksekäs selviytymisstrategia? Keskeisenä keinona oli jo Solzhenitsynin ansiokkaasti kuvailema tuhta eli työsuoritusten väärentäminen mikä takasi riittävän leipäannoksen: "Älä tee tänään sitä, minkä voi tehdä huomenna äläkä jätä huomiseksi sitä ruokaa, minkä voit syödä tänään." Mutta tarvittiin myös filosofia jolla vankeutta on kestetty iät ajat: "Unohda mitä oli, älä mietiskele mitä tulee, ota vastaan mitä annetaan."

Lopuksi on kiitettävä Vettenniemen kirjoittajanlahjoja. Sujuva kerronta ja ahkerasti poimitut värikkäät sitaatit muodostavat mukaansatempaavan lukukokemuksen jota ainoastaan aiheen traagisuus estää sanomasta viihdyttäväksi. Itsekin näitä kirjoja joskus keräilleenä oli erittäin kiinnostavaa lukea niistä näin kattava, suuren sitaattimääränsä johdosta liki antologiamainen, katsaus. Toivoa sopii että tutkimus asian tiimoilta jatkuu ja syvenee.