Pian tulee kuluneeksi 350 vuotta Thomas Hobbesin (1588-1679) ”Leviathanin” (1651) ilmestymisestä. Onkin jo aika julkaista suomennos tästä kirjasta, joka on vaikuttanut olennaisesti vallitsevaan yhteiskunnalliseen filosofiaan. Tällaisten klassikkojen kääntäminen vuosisatojen jälkeen on todellinen kulttuuriteko. Se on ajattelua, kieltä ja ympäristöä muokkaavaa työtä. Toivottavasti Tuomo Ahon suomentama teksti löytää yleisönsä niin vanhoista kuin uusistakin lukijoista.

Kirjan alussa suomentaja myös esittelee lyhyesti teoksen ja sen kirjoittajan. Se on varmasti monille hyödyllinen osa, koska siitä saa nopeasti yleiskäsityksen Hobbesista ja hänen aikakaudestaan. Myös alaviitteet ovat suomentajan. Vaikka ne ovatkin pääosin valaisevia ja tarpeellisia, niin niitä on onneksi vähän, sillä ne ovat todella alaviitteitä: pienellä painettuna aivan sivun reunassa. Koska teksti on muutenkin tiivistä, niin tähän olisi toivonut jonkin kevyemmän ratkaisun.

”Leviathan” on Hobbesin neliosainen kokonaisnäkemys ihmisestä, yhteiskunnasta, metafysiikasta ja teologiasta. Tämä pyrkimys kokonaisuuteen jää usein paitsioon, kun korostetaan Hobbesin yhteiskuntafilosofiaa. Se ei ole kuitenkaan yhdentekevää, sillä Hobbesin ajatukset yhteiskunnasta (Ahon valinta `commonwealth’- termin suomenkieliseksi vastineeksi) perustuvat hänen materialistiseen tulkintaansa kaikilla tasoilla. Näin on myös Hobbesin teologiassa, jossa usko, joka ”saadaan ihmisten ja heidän kirjoitustensa auktoriteetista, olivatpa he Jumalan lähettämiä tai eivät, on vain luottamusta ihmisiin” (s 77).

Teoksen ensimmäisessä osassa Hobbes kirjaa näkemyksiään ihmisestä niin fysiologisena, psykologisena, intellektuaalisena, emotionaalisena, kielellisenä, sosiaalisena kuin uskonnollisena oliona. Tämä ei ole vain teoreettista harrastuneisuutta, sillä Hobbesille ”se suuri Leviathan” – yhteiskunta (tai valtio) – ”on pelkkä keinotekoinen ihminen, vaikka sen koko ja voima on suurempi kuin luonnollisen ihmisen, jota suojelemaan ja puolustamaan se on tarkoitettu” (s 31).

Tällainen yhteiskunta on elimellinen, sen eri osat ja toiminnot saavat tulkintansa vastaavista inhimillisistä osista ja toiminnoista. Tämä orgaaninen yhteys onkin Hobbesin teorialle ominaista, eikä hän jätä sijaa muutosvoimille ja vallanpitäjän kritiikille:
”määräämään oikeutettujen määräyksiä ei alamaisten pidä moittia eikä kiistää” (s 188). ”Leviathanin” laajimmat osat, osat 2 ja 3, koskevat yhteiskuntaa ja kristillistä yhteiskuntaa.

Yhteiskunta, kuten edellä kävi ilmi, on Hobbesille persoona; se on ”kuolevainen jumala” (s 161), joka syntyy ihmisten yhteisen sopimuksen kautta. Sinänsä mielenkiintoista, että
näkemyksissään hyvin perinteinen Hobbes ei kuitenkaan pidä yhteiskunnallista ylivaltaa, suvereniteettia luonnostaan patriarkaalisena (`isällisenä’ kuten hän asian ilmaisee). Hän näkee absoluuttisena pitämänsä suvereniteetin määräytyvän selkeästi perinteistä ja sopimuksista, koska voiman ja järkevyyden puolesta miehet ja naiset voivat olla tasa- arvoisia (s 182).

Kun kolmas osa on Hobbesin persoonallinen teologinen tulkinta yhteiskunnan raamatullisista perusteista, on neljäs ja viimeinen osa ensisijaisesti katolista kirkkoa vastaan osoitettua kritiikkiä. Nämä kaksi osaa jäävät helposti huomiotta nykyisessä Hobbes-keskustelussa, koska niitä ei nähdä kovin relevantteina. Ne ovat kuitenkin mielenkiintoisia osia nimenomaan Hobbesin kokonaisnäkemystä ajatellen ja on hienoa, että ne on otettu mukaan tähän suomennokseen.

”Leviathan” on altis monensuuntaisille tulkinnoille. Tällaisessa lyhyessä esittelyssä on tuskin mahdollista tehdä muuta kuin väkivaltaa sille rikkaalle ja voimalliselle proosalle, jota kirja edustaa. Toivottavasti ne muutamat mielenkiintoa herättävät seikat, joita olen tässä nostanut
esiin, toimivat edelleen kiinnostuksen nostattajina.