Schildtsin sarjan toinen osa jatkaa samojen perinteisten tulkintojen toistoa, jotka jo ensi osassa osoittautuivat ongelmallisiksi. Valitettavasti. Uudempaa tutkimusta ja objektiivisempaa otetta olisi odottanut, etenkin kun kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen historian popularisointi vaan pitkälti tutkimusotteen varassa tehty aito historiankirja.

Lukukokemuksena teos toistaa samat raivostuttavat toimitusvirheet kuin ensimmäinenkin osa – luonnollisesti – joten niitä on tässä turha erikseen mainita. Uutena huomiona sen sijaan todettakoon kuvatoimituksen törkeä huolimattomuus; esim. s. 39 A. Karimon fiktio laamannista Turun Linnassa loikkaa Viipuriin, s.139 ”aito” kuva Hattulan Pyhän Ristin kirkosta on saanut mukaansa taiteilijan signeerauksen jne. Listaa voisi jatkaa.

Kirja jakautuu oikeastaan kahteen selvästi erilliseen osaan, Kujasen Kustaa Vaasa -jaksoon ja Landgrénin 25-vuotiseen sotaan. Näistä Kujasen osuus on selkeästi paremmin laadittu, vaikka hän onkin vilkunalais-isänmaallisen ”Pähkinäsaari ja inha itä” -ajattelun, so. ensimmäisen osan johdannon, vanki. Kujanen onkin jättänyt Venäjän kehityksen kokonaan varsinaisen tarkastelun ulkopuolelle, mikä on johtanut valitettavaan ongelmaan; 1500-luvun Ruotsin laajeneminen itään tapahtuu nimittäin tilanteessa, jossa Pähkinäsaaren ”ribbentrop-sopimuksen” toista osapuolta, Novgorodia, ei valtiona enää ole olemassa.

Ruotsi on kuitenkin esitetty ikään kuin kaiken primus motorina, jonka toimiin Venäjä vain vastaa olematta itse aktiivinen. Moskovan valta on kuitenkin tosiasiassa rajalla vielä vakiintumaton, mikä johtaa jatkuviin rajakahakoihin puolin ja toisin – molemmat osapuolet, niin Ruotsi kuin Moskova, yrittävät haalia itselleen niin paljon kuin mahdollista tuosta väestöltään itämerensuomalaisesta kauppatasavallasta. Myös Jan Lindin tutkimuksia luostarien leviämisestä Karjalaan olisi voinut hyödyntää.

Landgrénin osuus on kuitenkin se, josta löytyy eniten huomautettavaa, etenkin, kun kyse on nimenomaan Ruotsin itärajan syntyhistoriasta. Vatjan viidenneksen alue on esitetty yksiselitteisesti väärin (s.102), kuuluihan siihen verokirjojen mukaan nimenomaan myös myöhempi Käkisalmen lääni, minkä tekijä olisi hyvin voinut huomata lukemalla itse esittämänsä lähdeviitteen, tai vaikkapa vain vilkaisemalla kaikista historianlaitosten kirjastoista löytyvää Suomen historia -teosta ao. kohdalta.

Samoin 25-vuotisen sodan lopputuloksen kannalta keskeinen lähde, aseleposopimus, on jäänyt kokonaan tutkimatta ja Nuijasodan merkitys huomioimatta; Ruotsi ”voitti sodan, mutta hävisi rauhan”, niin kuin niin usein Fennoskandiassa on käynyt. Alkuperäinen rajasopimushan määrittää rajan selkeästi Vienanmereen, mutta ”jäämeriteoria” toistuu uskollisesti kuin koulukirjassa ikään.

Yleisenä huomiona on valittaen todettava, että Itärajan vartijat -teossarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat huolimatonta ja ylimielistä työtä, jossa vanhoja myyttejä toistetaan uskollisesti. Toivoa sopii, että luvassa olevat kaksi seuraavaa osaa ovat paremmin ja asiantuntevammin tehtyjä – toki on selvää, että lisääntyvä lähteistö pakottaa myöhemmässä historiassa tarkempaan työhön.