Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegetiikan dosentti Tom Holmén on väitellyt tohtoriksi vuonna 1999 Jeesusta käsittelevällä tutkimuksella. Sen jälkeen hän on edelleen jatkanut Jeesus-tutkimuksen parissa ja kirjoittanut muun muassa Jeesusta käsittelevän tutkimuksen metodologiasta.

Nyt käsillä oleva teos on yleistajuinen synteesi Jeesus-tutkimuksen nykykäsityksistä. Kirjan 246 sivua antavat sopivan paketin perustietoa, jossa pääasia ei huku yksityiskohtiin.

Kirja jakaantuu kolmeen päälukuun: Ensimmäisessä Holmén esittelee Jeesus-tutkimuksen perusteita ja menetelmiä. Toisessa luvussa aiheena ovat historiantutkimuksen kiinnekohdat Jeesuksen julistuksessa ja toiminnassa. Kolmannessa luvussa hahmotellaan kokonaiskuvaa Jeesuksesta. Tämä rakenne ei siinä mielessä ole tasapainoinen, että viimeinen luku on suhteellisen lyhyt, kun taas keskimmäinen muodostaa suurimman osan kirjasta. Kirjan rakenne heijastelee Jeesus-tutkimuksen lähdetilannetta, joka ei mahdollista täydellisen elämäkerran kirjoittamista. Näiden päälukujen ohella kirja jakaantuu 15:teen alalukuun.

Erityisen mielenkiintoisena ja tärkeänä lukuna pidän ensimmäistä, koska se antaa lukijalle eväitä muodostaa itsenäisesti omaa Jeesus-käsitystään. Kirjasta henkiikin kirjoittajan kunnioitus lukijoitaan kohtaan: missään vaiheessa Holmén ei sorru opettavaiseen asenteeseen. Lukijan älylle annetaan mahdollisuus tehdä itsenäisiä päätelmiä oikeiden vastausten osoittamisen sijasta.

Holmén onnistuu tuomaan vanhaan aiheeseen uusia näkökulmia. Osittain tämä johtuu siitä, että hän reflektoi kriittisesti tieteellisen tutkimuksen mahdollisuuksia sanoa jotakin todellisesta Jeesuksesta: ”Nykytutkimuksessa mm. tehdään ero historian Jeesuksen ja nk. todellisen Jeesuksen välillä. Historian Jeesus eli tutkimuksen Jeesus on aina rekonstruktio, moderni (vaikkei välttämättä modernisoitu) ja puutteellinen tulkinta kauan sitten vieraassa kulttuurissa eläneestä henkilöstä. Minkälainen hän todella oli, jää tutkimukselta lopultakin saavuttamatta, vaikka rekonstruktiota pyritäänkin jatkuvasti täsmentämään ja parantamaan. Rinnalle voidaan vielä ottaa käsite uskonnon Jeesus.” (s. 30) Tämä reflektointi nostaa esiin kysymyksen siitä, onko tieteen ”historian Jeesuksella” oikeutta vaatia ihmisiä uskomaan itseensä ns. ”uskonnon Jeesuksen” sijasta. Lisäksi ehkä pitäisi ottaa mukaan käsite ateismin Jeesus. Yksikään näistä jeesuksista ei ole ”todellinen Jeesus”.

Holmén esittelee erilaisia autenttisuuden kriteerejä, joilla eksegetiikka pyrkii löytämään alkuperäisen Jeesuksen. Näitä kriteereitä Holmén esittelee kaikkiaan viisi: erilaisuuden kriteeri (varhaiskristillisten intressien vastainen tieto Jeesuksesta), moninkertaisen todistuksen kriteeri (autenttisuutta puoltaa vähintään kahden toisistaan riippumattoman lähteen käsitys), yhteensopivuuden kriteeri (tradition autenttisuutta puoltaa sen yhteensopivuus jo autenttisiksi todettujen lähdetietojen kanssa), historiallisen ymmärrettävyyden kriteeri (puoltaa tradition autenttisuutta, jos se auttaa ymmärtämään Jeesuksen elämänkaarta) ja kontekstiuskottavuuden kriteeri (historiallisesti olennaisen Jeesus-tradition tulisi uskottavasti vastata ajan juutalaista kontekstia samalla kun heijastaa myös uskottavasti yksilöllisyyttä). Nämä kriteerit ovat minkä tahansa historiantutkimuksen lähdekritiikin lähtökohtia, joita ilman tietoa ei voida pitää luotettavana.

Nykyään on korostunut erityisesti kontekstiuskottavuuden kriteeri. Toisin sanoen Jeesus-tiedon pitää jollakin tavalla vastata sitä historiallista yhteyttä, jossa Jeesus eli. Tämän korostuksen taustalla ovat mm. historialliset syyt, kuten kansallissosialistisen Saksan Jeesus-tutkimus, joka puhdisti Jeesuksen hänen juutalaisesta taustastaan ja väitti Jeesuksen olleen arjalainen. Yhtä hyvin kirjassa tulee esiin, kuinka kristillistetty Jeesus esiintyy fariseusten ja kirjanoppineiden vastakohtana, juutalaisuuden arvostetuimpien opettajien antijudaistisena kriitikkona. Jeesuksen juutalaisuuteen kohdistamaa kritiikkiä on ylikorostettu ja farisealaisuudesta on tullut käsite, jolla ei ole historiallista vastinetta. Natsi-Saksan katoaminen kartalta ei ole poistanut Jeesuksen merkitystä politiikan välineenä, jonka vuoksi tämän kriteerin tärkeyttä ei turhaan painoteta.

Pääasiassa erinomaisesti Jeesuksen aikalaisnäkökulmaa valottava teos epäonnistuu tässä vain joissakin yksityiskohdissa. Tällaisesta yksityiskohdasta esimerkkinä otan termin ”itse pääpiru” (s. 198), joka antaa vaikutelman postmodernista velmusti virnuilevasta grillin hengestä. Olisiko parempi ollut käyttää suomenkielisiä nimityksiä persoonalliselle pahalle, kuten Saatana? Joka tapauksessa Uuden testamentin kirjoitusten näkökulmasta Jumalan vastustaja on todellinen, persoonallinen olento.

Kirjan kuvitusta on myös kritisoitava, koska sitä ei ole kantta lukuun ottamatta. Olen varma, että WSOY:ltä tai kirjoittajalta itseltään olisi löytynyt muutama kuva elävöittämään tekstiä. Kirjan kansikuvaa puolestaan voi moittia sen hartauskirjamaisesta ulkomuodosta. Holmén itse sanoutuu irti siitä, että hän tarjoaisi kirjoitustaan hartaustarkoituksiin vaan tavoitteena on synteesi Jeesus-tutkimuksen välittämästä tiedosta historian Jeesuksesta. Tämä kirjan historian Jeesus näyttäytyy ennemminkin anarkistina kuin sovinnaisena ja mukiinmenevänä tyyppinä. Siksi kansi kultakirjaimineen (makeileva ja sovinnainen vaikutelma) johtaa täysin harhaan kirjan paljon kantta mielenkiintoisemmasta sisällöstä.

Kirjan hyvät puolet voittavat ylivoimaisesti sen pienet puutteet. Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita historian Jeesuksesta. Lisäksi se sisältää lopussa luettelot Jeesus-tutkimuksen tärkeimmistä lähteistä, kirjallisuusluettelon ja suomennettujen lähteiden luettelon. Se tarjoaa siis eväitä lukijalle jatkaa omaa Jeesus-tutkimustaan niin halutessaan.