Tampereen yliopiston Historiatieteen laitoksella
työskentelevä Markku Hyrkkänen
lienee suomalaisista historiantutkijoista aktiivisimmin
pohtinut aatehistorian ominaispiirteitä. Usein
artikkelimuodossa käsittelemänsä aatehistorian
keskeisteemat hän on nyt koonnut yksien kansien
väliin. Mistään aiempien julkaisujen
uusintapainoksesta ei ole kyse. Hyrkkäsensä jo
aiemmin lukenut huomaa Aatehistorian mieli
-monografian olevan paitsi enemmän kuin osiensa
summa, myös aiemmista teksteistä selkeästi
eteenpäin prosessoitu esitys, vaikka hyvin tuttuakin
tekstiä teoksesta löytyy.

Hyytelötalkoot

Aatehistorian määrittelyä on Hyrkkäsen mukaan kuvattu
samankaltaiseksi tehtäväksi kuin hyytelön seinään
naulaaminen on. Tytisevän urakkansa aluksi
Hyrkkänen perkaa selkeällä tavalla aatehistorian
lähtökohtia ja samalla piirtää rajan esimerkiksi ns.
rakenneselittämiseen. Tieto menneisyyden toimijoiden
olosuhteista ei riitä toiminnan selittämiseen, eikä sen
pidemmälle vie vielä tieto aatteista, opeista tai
uskontunnustuksistakaan. Ihmiset voivat toimia ja
ajatella eri tavoin samoissa olosuhteissa. Olennaista
onkin selvittää, miten ihmiset ovat olosuhteensa,
aatteensa, uskontonsa jne. kokeneet tai käsittäneet.
Tähän on pääsy, sen sijaan käsityksistä "ei voida
nähdä olosuhteita vaan se, miten olosuhteet on
käsitetty" (s. 11). Rakenneselityksiä harrastaville usein
ominainen tapa ymmärtää historiallinen selittäminen
perimmäisten syiden selvittämiseksi ei vastaa
aatehistorioitsijan työnäkyä; hänellä tavoitteena on
ilmiöiden keskinäisten yhteyksien etsiminen ja
osoittaminen.

Tarvitaan erilaisia tutkimusotteita ja työkaluja.
Yhteiskunnallisiin rakenteisiin paneutuva
sosiaalihistoria on aatehistorian välttämätön aputiede
ja päinvastoin. Kumpaakaan ei voi kunnolla harjoittaa
ilman toisen huomioonottamista. Historialliset
rakenteet ovat tulosta inhimillisestä toiminnasta, ja
rakenteet puolestaan vaikuttavat ihmisten toimintaan ja
kokemuksiin. Hyrkkäsen käyttämä esimerkki niin
rakenteet ja prosessit kuin käsitykset ja kokemukset
yhdistävästä otteesta on Pertti Haapalan tutkimus Kun
yhteiskunta hajosi ― Suomi 1914-1920 (1995). Sitä voi
todella pitää hyvänä esimerkkinä erilaisten
tutkimusotteiden tarpeesta. Onnistuneen
tutkimusoteyhdistelmän vuoksi Haapala teki
sisällissotaan johtaneesta kehityksestä aiempia
tulkintoja vivahteikkaamman, suuria poliittisia ja
taloudellisia prosesseja havainnollisesti käsittelevän ja
aikalaiskokemuksia hyvin välittävän tutkimuksen.
Tässä esimerkkitapauksessa käy hyvin ilmi myös
ajatus siitä, että historiallista tapahtumista ei kannata
yrittää väkisin palauttaa johonkin syistä
perimmäisimpään. Kyse on pikemminkin useiden
asioiden muodostamasta verkostosta.

Miten sitten päästä kiinni aatehistorian itselleen
asettamaan tehtävään, asioiden käsittämisen
käsittämiseen? Hyrkkänen esittelee mentaliteetin,
maailmankuvan ja käsitehistorian mahdollisuuksia
ajattelun ja kokemusten ymmärtämisessä. Eritoten
mentaliteetin kohdalla tulee esiin, että historioitsijan on
parasta tottua epävarmuuteen: kun mentaliteetin käsite
kuvaa epämääräistä ja epätäsmällistä ilmiötä, ei
käsitteeltäkään ole suurta tarkkuutta odotettavissa.
Maailmankuva-käsitteen valinta ei huojenna mieltä
yhtään sen enempää. Jo se, että aatehistorian
kohteena on ajattelun tietoinen ja tiedostamaton osuus
(tämä tutkimuksen tarpeisiin tehtynä erona) takaa sen,
että aatehistorian lähtökohdat eivät järjesty näppäräksi
Niksi-Pirkaksi. Tällaista toivovien on tulevia pettymyksiä
välttääkseen syytä järjestää odotushorisonttinsa
uudelleen, ja mielellään myös muiden
historiantutkimuksen suuntausten osalta ―
esimerkiksi mentaliteettihistorian määrittely- ja
rajausongelmissa ei ole mitään ainutlaatuista.

Kartoitettuaan mitä asioiden käsittäminen voisi
tarkoittaa Hyrkkänen siirtyy tarkastelemaan tapoja
selittää ja ymmärtää asioiden käsittämistä.
Vaikutemallin vulgaarein versio katsoo
tutkimusongelman ratkaistuksi, kun on jäljitetty keneltä
tai mistä ideologiasta, aatteesta jne. vaikutteet ovat
peräisin. Vaikuteanalyysiä ruotiessaan Hyrkkäsen
hyytelön parasta ennen -päiväys on tukevasti viime
vuosituhannella; pelottavin tutkimusesimerkki on
peräisin vuodelta 1972. Ei sillä, etteikö vielä jostain
kolosta löytyisi yksinkertaisen vaikutemallin toteuttajia,
mutta kovin paljon ruutia ei heihin kannata kuitenkaan
hukata. Vaikka vihollinen onkin nykytutkimuksen
oloissa hiukan konstruoidun oloinen, esimerkkien
purkaminen on tässäkin kyllä havainnollista ja
hyödyllistä. Jatkossa käy selvästi esiin myös se, että
vaikutetutkimuksellakin on oma paikkansa, kun
vaikutteiden omaksumisen problematisointia jatketaan
tyytymättä niiden pelkkään jäljittämiseen.

Vanhassa vara parempi: toimivimmaksi
hahmotustavaksi ajattelun ja käsitysten
perkaamisessa Hyrkkänen nostaa ennen kaikkea R.G.
Collingwoodin kehittämän kysymyksen ja vastauksen
logiikan. Tavoitteena on rekonstruoida ne kysymykset,
joihin tulkittavat tekstit pyrkivät vastaamaan. Tässä
tutkimusotteessa tutkijan tilanne on samankaltainen
kuin keskustelutilanteeseen mukaan menevän, joka ei
tiedä keskustelun kulun aikaisempia vaiheita ja
lähtökohtia. Vaistomainen kysymys on ‘mistä on
kysymys?’. Tehtävää ei tutkimuksessa luonnollisesti
helpota se, että aikalaisille kirjoitettuihin teksteihin ei
tarvitse vyöryttää sitä problematiikkaa ja keskinäistä
tietoa, joka on aikalaisille itsestäänselvää mutta
myöhemmille tutkijoille kenties hyvinkin vierasta. Hyvien
kysymysten tekeminen onkin avainasemassa, ja siksi
hyvä tutkimusongelma on jo merkittävä tutkimustulos.

Hyvän tutkimuksen ominaisuuksiin kuuluu myös
onnistunut kontekstin rakentaminen. Tämä
historioitsijan työssä äärimmäisen tärkeä ja
monimutkainen osatekijä on jäänyt hämmentävän
vähälle huomiolle niin perus- kuin
jatkokoulutuksessakin, ja Hyrkkäsen esitys tulee
todella tarpeeseen. Kontekstin konstruktioluonne ohjaa
erittäin olennaisesti tutkimusta ja sen tuloksia. Kyse ei
ole ainoastaan niiden asioiden ja ilmiöiden kentästä,
jonka kanssa valittu problematiikka kudotaan yhteen,
siitä tutkijan oman lukeneisuutensa, järkensä ja
mielikuvituksensa kautta muodostamasta
kokonaisuudesta, jonka hän katsoo työnsä kohdalla
relevantiksi. Tärkein konteksti on tutkija itse
käsityksineen omasta tieteenalastaan ja sen tehtävistä.
Kontekstia koskeva osuus on mielestäni hienon kirjan
parhaimpia, ja siitä löytyy pohdittavaa monen muunkin
tieteenalan kuin historiantutkimuksen edustajille.
Moni-/poikkitieteellisyys / tieteidenvälisyys edelleen
korostaa monipuolisen kontekstinrakentamisen
vaatimusta.

Suuria plussia, pieniä miinuksia

Aatehistorian mieli -teoksesta löytyy paljon kiittämisen
aiheita. Ensinnäkin hyvin merkittävää ja ansiokasta on,
että Markku Hyrkkänen on koostanut laajasti
kansainvälistä tutkimuskeskustelua, palvellen koko
ammattikuntaa ja koko joukkoa muiden alojen tutkijoita
siinä sivussa. Tekijän erikoisalaa on nimenomaan
alan saksankielisen keskustelun seuraaminen; tässä
mittakaavassa siihen ei monella masokismi riitä.
Suomenkielisen kirjallisuuden niukkuus laajassa
lähteistössä kuvaa aatehistoriasta käydyn kotimaisen
keskustelun vähäisyyden lisäksi sen tarpeellisuutta.
Kun teos tulee olemaan alan perusopus, olisi ollut hyvä
lukea vaikka sitten lyhyestikin, mitä aspekteja on
rajautunut erittäin ymmärrettävistä syistä pois. Tekijällä
on varmasti paras tieto tästä, ja lisäinformaatio olisi
auttanut lukijaa hahmottamaan aatehistorian laajaa
problematiikkaa edelleen.

Valitettavan usein historiantutkimusta koskevissa
yleisteoksissa käsittely jää liian abstraktille tasolle.
Aatehistorian mieli -teoksessa käydään läpi kunkin
teeman kohdalla teoreettisen keskustelun lisäksi hyvin
myös käytännön sovelluksia, purkaen ja pohtien
valintojen seurauksia. Kyse havainnollistamisen osalta
ei ole ainoastaan siitä, että se tekee yleisellä tasolla
tehdyt johtopäätökset ja väitteet ymmärrettävämmiksi.
Erityisen tärkeää on se, että käsitellyistä teemoista saa
käytännöllisten esimerkkien kautta laadullisesti
erilaista tietoa ― sovellutusten kautta tarjoutuvaa
ymmärrystä on vaikeaa jos ei suorastaan mahdotonta
tavoittaa tiheästä ja abstraktista käsittelystä.

Hyrkkänen korostaa monien tutkimuksessa
käytettävien erottelujen olevan enemmän
tutkimusteknistä kuin reaalista laatua. Tämän huomion
selkeä painottaminen on varsinkin tässä teoksessa
erittäin paikallaan, ja syytä se olisi tuoda esiin alan
perusteoksissa useamminkin. On hyvin tärkeää
huomioida, että monet käsitejaot ja -parit ovat vain
tutkimuksen tarpeisiin ja operationalisointeihin tehtyjä
analyyttisiä eroja. Tämä koskee mm. jo edellä viitattua
aate- ja sosiaalihistorian eroa: historiantutkimuksen
alat ovat laveita ja toisiinsa limittyviä. Siksi Hyrkkänen
kirjassaan käsittelee paljon paitsi otsikkonsa
mukaisesti aatehistoriaa, myös historiantutkimusta
yleensä.

Kirjan jäsentelyn tasolla erottelujen tekninen luonne
tosin tuntuu Hyrkkäseltä unohtuneen. Hyvin pelkistetylle
tasolle jääneen jäsennyksen harvoine karkeapiirteisine
otsikkoineen voi ajatella konnotoivan asioiden
yhteenkietoutuvaa luonnetta, mutta
yksityiskohtaisemmat jaottelut olisivat helpottaneet
lukijan taivalta. Jakoja on syytä tehdä niin tutkimustyön
kuin esittämisenkin tarpeisiin.

Erittäin positiivisena pidän myös sitä, että tässä
teoksessa käydään (vaikka pakosta suppeahkosti) läpi
historiografiaa, historiantutkimuksen historiaa. Tarjolla
on tietoa niin aatehistorian, historian käsitteen kuin
historiankirjoituksen ja -tutkimuksenkin historiasta.
Historiografinen tarkastelu tarjoaa paitsi oppihistoriaa
myös kontrastointimahdollisuuksia myöhempien
tutkimusvalintojen peilaamiseen.

Esitys on kielellisesti sujuva. Pohdiskelevaa tyyliä on
miellyttävää seurata, koska se kulkunsa varrella avaa ja
punnitsee erilaisia tutkimuksellisia valintoja. Hyrkkänen
kirjoittaa tälläkin kertaa tyylilleen uskollisesti: ironisesti
ja huumorintajuisesti. En yhtään ihmettele, jos moni
lukija kokisi esimerkiksi erilaiset sanoilla leikkimiset
osoitukseksi käsien ylösnostamisesta vaikeiden
kysymysten edessä, tai muuten vakavan asian
vesittämisestä. Minua tämä tyylilaji viehättää
poikkeuksetta edelleen.

Kaiken muun lisäksi tarjolla on myös suorastaan
(tutkijan)elämänohjeita: "Historiaa voi ymmärtää vain
siinä määrin kuin ihminen voi toista ihmistä ymmärtää"
(s. 11). Ja koska historiantutkimuksen mielen
perusteleminen on ällistyttävän vaikeaa, "kannattaa
varautua siihen, että tässä ei onnistu tyydyttävällä
tavalla ja yksi tapa varautua on varoa, ettei työ valtaa
koko elämää" (s. 19).

(Arvostelu on julkaistu myös Oikeus-lehden
numerossa 2003:1.)