Ajatuksen historiauutuus on teos, joka kuuluu jokaisen sotahistoriasta vähääkään kiinnostuneen tutkijan kirjahyllyyn, heti Sun Tzun, Musashin, von Clausewitzin ja muiden klassikoiden rinnalle. Luoteja ja pajunköyttä on selvitys sotaharhautuksista aina Troijan hevosesta nykyaikaan, pääpainon ollessa toisen maailmansodan tapahtumissa. Teos sopii myös ”tavalliselle tallaajalle”, joka on kiinnostunut mustan huumorin toteutumisesta reaalimaailmassa. Niin päättömiä ja uskomattomia eräät onnistuneet huijaukset ovat – hyvänä esimerkkinä NKVD-majuri Lipskin kohtalo. Teos sopii nähdäkseni hyvin myös (reservi)upseerikoulutuksen perusopintoihin.

Kirjan lukemista kokemuksena toki haittaa yhä yleistyvä loppuviitekäytäntö, jonka ongelmat näkyvät selkeästi teoksen rakenteessa. Kaiken hankaloittamisen kukkuraksi viitteiden numerointi alkaa lukukohtaisesti alusta, joten lukijan on pidettävä tarkoin mielessään teoksen ehkä yhdentekevin tieto, luvun otsikko. Onkin käsittämätöntä, että kustantajat eivät käytä historian normaalia alaviitejärjestelmää. Myös sinänsä hyödyllisten karttojen sijoittaminen sinne, missä niitä koskevaa asiaa keskeisesti käsitellään, olisi tuonut teokselle sujuvuutta. Niiden kokoaminen heti teoksen alkuun on teko, jota ei voi mitenkään puolustella.

Kirjan keskeinen painotus on brittiläisen sotilastiedustelun ja -harhautustoiminnan esittelyssä. Tämä onkin sikäli ymmärrettävää, että kirjoittaja on taustaltaan nimenomaan ”alan mies”, ja näkökulma perustuu pitkälti omaan sotilaskokemukseen. Ongelmana on, että poliittisesti ”epämiellyttävä” harhautukset, kuten esim. Saddam Husseinin saaminen hyökkäämään Kuwaitiin, on ”unohdettu”, jätetty pois. Toisaalta kuitenkin esim. Yhdysvaltojen tiedusteluorganisaatioiden huijaaminen Kosovon sodan aikana on kuvattu melko tyhjentävästi. Kosovo osoittaakin, kuinka petollista sokea luottamus modernin tietotekniikan ylivoimaisuuteen on. Pahin puute lie kuitenkin vaisu esitys Coventryn pommituskatastrofista, jonka ymmärtämiseksi kannattaa tutustua teokseen ”Enigma” (E. Harris). Enigman historiaan tutustuminen asettaa muutoinkin brittien "koodimurtajat" maallisemmalle tasolle kuin mitä usein esitetään.

Käännöstyö on ollut huolellista ja asiantuntevaa, onhan kääntäjä everstiluutnantti evp. Heikki Tiilikainen, joten asiavirheitä ei käännöksen osalta sinänsä olisikaan hyväksyttävä. Sen sijaan pienet suomen kielen virheet olisi voinut korjata, mm. astevaihtelu kuulunee edelleen kieleemme – uhka; uhan (pro ”uhkan”, mm.). Samoin eräitä ei-sotilaallisia englannin kielen termejä on käännetty ilmeisen virheellisesti, termin ”lure” kääntäminen ”vieheeksi”, sopisi paremmin kalastusta käsittelevään teokseen. Tässä teoksessa ”houkutin” tai ”syötti” olisi vastannut paremmin kirjoittajan tarkoitusta. Virheet ovat kuitenkin lähinnä sellaisia, jotka herättävät huvittuneisuutta, mutteivät anna virheellistä käsitystä itse asiasta.

Paljon häiritsevämpää kirjassa on Suomessakin yleistyvä tapa sekoittaa ”Amerikka”, ”amerikkalaiset” toisaalta, toisaalta ”Yhdysvallat”, ”yhdysvaltalaiset”. Kyseessä ei ole pikkuasia, etenkään tieteellisessä tekstissä tai asiauutisoinnissa. On syytä muistaa, että Kanada on Amerikan laajin valtio, Brasilia väkirikkain. Samoin espanja on Amerikan ehdottomasti käytetyin kieli, portugali hyvänä kakkosena. George W. Bush ei siis ole Amerikan presidentti, ja vaikka Irakissa onkin amerikkalaisia joukkoja, termi ei kerro, mistä maasta ne ovat.

Kirjan ehkä kummallisin piirre on Heikki Tiilikaisen lisäämä osuus Suomen historiaan liittyvistä harhautuksista, hämäyksistä ja sotajuonista, joka huolimatta ansioistaan ei ole aiheuttanut kirjoittajan nimen ilmestymistä toiseksi tekijäksi, vaan mainintana on ”toimittaen kääntänyt”: Toimittamisesta ei toki voi puhua siltä osin, kun Tiilikainen on kirjoittanut teoksen 327 tekstisivusta peräti kolmisenkymmentä, lähes 10%. Suomea koskeva osuus toisaalta käsittelee kirjan aihetta vain osin, ja esim. Joutselän taistelun liittäminen harhautuksista kertovaan teokseen on suorastaan kummallista. Samoin mainitun taistelun historiallisen merkityksen korostaminen vaikuttaa oudolta – olkoonkin, että se vilkunalais-ivalolaisen perinteen mukaan sellainen olikin. Tutkimuksellisesti tulkintaa on kuitenkin vaikeaa perustella.