Argentiinalaisen kirjailijan ja kääntäjän Julio Cortázarin (1914-1984) romaani Ruutuhyppelyä on hämmentävä teos. Kauas perinteisen romaanin rajojen taakse kurkottavassa kirjassa on niin monta aihepiiriä, tyylilajia, tarinaa ja erilaista viittaustasoa, ettei voi kuin ihmetellä, miten kirjailija on onnistunut luomaan rönsyilevästä aineistostaan tyylikkään ja omalla tavallaan koherentin teoksen. Ruutuhyppelyä on vähän kuin Borgesin loputon Hiekkakirja, josta jokaisella lukukerralla löytää jotain uutta. Loki-kirjat ja suomentaja Anu Partanen ovatkin tehneet varsinaisen kulttuuriteon kustantaessan ja kääntäessään tämän maailmankirjallisuuden klassikon suomeksi.

Ruutuhyppelyä (alkuteos Rayuela) ilmestyi alunperin vuonna 1963, ja se liittyi kiinteästi latinalaisamerikkalaisen romaanikirjallisuuden 1960-luvun nousukauteen, joka tunnetaan myös boomin nimellä. Nimitys viittaa latinalaisamerikkalaisen kaunokirjallisuuden yhtäkkiseen huimaan menestykseen sekä kotimaisilla että kansainvälisillä markkinoilla 1960-luvulla, mihin vaikutti sekä kriitikoiden että suuren yleisön suosio. Taustaa ilmiölle olivat olleet luomassa kustannus- ja käännöstoiminnan kasvu, Kuuban vallankumouksen aiheuttama yleinen kiinnostus Latinalaista Amerikkaa kohtaan mutta myös ja ennen kaikkea useiden taiteellisesti korkeatasoisten, uudistuksellisten romaanien ilmestyminen lyhyen ajan sisällä.

Ruutuhyppelyä pidetään Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden (1967) ohella boomin tärkeimpänä teoksena, mutta teoreettis-filosofisten painotustensa ja kielellisen kokeellisuutensa vuoksi se on laajemman ulkomaisen yleisön keskuudessa vähemmän tunnettu. Vaikka massiivista Ruutuhyppelyä pidetään yleisesti Cortázarin pääteoksena, hänet tunnetaan erityisesti novellikirjailijana ja lyhyen fiktion mestarina. Cortázarin laajasta tuotannosta on aiemmin suomennettu novellikokoelmat Bestiario (1951, suom. Sari Selander 1999) ja Salaiset aseet (1958, suom. Jyrki Lappi-Seppälä 1984) sekä leikillinen sekalaista lyhytproosaa sisältävä kokoelma Tarinoita kronoopeista ja faameista (1962, suom. Tarja Roinila 2001).

Ruutuhyppelyä on älyllisesti haastava, äärimmäisen mielenkiintoinen ja otteessaan pitävä romaani, josta ei puutu myöskään surrealistista komiikkaa. Samalla se on kannanotto siihen, mitä ylipäänsä pidämme romaanina. Yleensä teoksen yhteydessä muistetaan mainita meksikolaiskirjailija Carlos Fuentesin huomautus siitä, miten Ruutuhyppelyä merkitsi kielellisessä innovatiivisuudessaan espanjankieliselle proosalle samaa kuin Odysseus aikanaan englanninkieliselle. Joyce olikin kirjailijana tärkeä vaikuttaja niin Cortázarille kuin muillekin latinalaisamerikkalaisen romaanikerronnan uudistajille 1940-60-luvuilla.

Kääntäjä Anu Partanen on tehnyt hyvää työtä ja onnistunut hienosti välittämään sen varsinaisen tyylien sekamelskan, jonka teoksen koomiset, runolliset ja filosofiset sävyt muodostavat. Varsin luovasti hän selviää myös omintakeisista kielikokeiluista ja sanaleikeistä, joihin Cortázar on niin viehättynyt. Vaatii lisäksi melkoista länsimaisen ja latinalaisamerikkalaisen kirjallisuus- ja ajatteluperinteen tuntemista kyetäkseen luovimaan siinä intertekstuaalisessa viittausviidakossa, jossa Ruutuhyppelyn henkilöt seikkailevat.

Morellin kirjallisuusutopia

Seikka, johon Ruutuhyppelyssä yleensä ensimmäisenä kiinnitetään huomiota, ja joka aikanaan herätti kohua erikoisuudellaan, on sen rakenne. Romaani koostuu kolmesta osasta, jotka on nimetty Tuolla puolen (luvut 1-36), Tällä puolen (luvut 37-56) ja Muualta (Ylimääräisiä lukuja), luvut 57-155. Yllätys piilee siinä, että lukuja ei oikeastaan kuulu lukea järjestyksessä vaan sinne tänne hyppelemällä kirjailijan laatimaa listaa seuraten: 73 – 1 – 2 – 116 – 3 – 84 – 4 – 71 – 5 – 81 jne; kahden ensimmäisen osion kertoman tarinan lomaan on siis siroteltu satunnaisessa järjestyksessä lukuja viimeisestä osiosta. Toinen vaihtoehto on lukea järjestyksessä pelkästään luvut 1-56 ja jättää ”ylimääräiset luvut” kokonaan lukematta.

Tuolla puolen -osion tapahtumat sijoittuvat Pariisiin ja sen päähenkilö on argentiinalainen Horacio Oliveira. Muita henkilöitä ovat hänen rakastajattarensa Maga sekä Käärmeklubiksi kutsuttu sekalainen intellektuelli- ja boheemiporukka, joka kokoontuu yhteen keskustelemaan taiteesta, filosofiasta ja kirjallisuudesta sekä erään Morelli -nimisen kirjailijan teoksista. Tällä puolen näyttämönä on Buenos Aires, jonne Oliveira karkoitetaan laittomana siirtolaisena, ja sen tapahtumat ryhmittyvät Oliveiran sekä hänen vanhan ystävänsä Travelerin ja tämän vaimon Talitan ympärille. Ylimääräiset luvut sisältävät kirjallisuussitaatteja ja muita lyhyitä tekstikatkelmia, teoreettisia ja filosofisia pohdintoja sekä edellisiin jaksoihin liittyviä syventäviä juonikuvioita.

Ruutuhyppelyn painopisteet sijaitsevat muualla kuin perinteisessä henkilökuvauksessa tai juonen kehittelyssä. Morelli, jonka muistiinpanoiksi tai kirjoituksiksi monet ylimääräisistä luvuista on nimetty, on Oliveiran lisäksi kirjan keskeisimpiä hahmoja. Morellin tekstit tuovat romaaniin vahvan metafiktiivisen tason ja nostavat sen yhdeksi teemaksi itse kirjoittamistapahtuman ja erityisesti lukijaan ja lukemiseen liittyvät kysymykset. Morellin kirjallisuusteoreettiset kehitelmät ovat pitkälti tuttuja Cortázarin aiemmin 1940- ja 1950-luvuilla julkaisemista esseistä, ja hän käsittelee niitä myöhemminkin haastatteluissa ja muissa kirjoituksissaan. Ruutuhyppelyn Morellin lausumista puhutaankin yleisesti Cortázarin omana esteettis-filosofisena romaanikäsityksenä.

Cortázarin haaveena oli uudenlaisen kirjallisuuden luominen uudenlaiselle lukijalle, tai tarkemmin ottaen romaani, jossa lukija ei ole vain passiivisen vastaanottajan roolissa vaan tekijänä yhdessä kirjailijan kanssa. Kirjallisuus perinteisessä mielessään olisikin Morellin mukaan hävitettävä, luotava antiromaani vailla suljettuja järjestelmiä, henkilökuvausta ja yhtenäistä juonta. Vasta sitten, kun kirjallisuus ei enää pyri valmiiksi pureskellun viestin välittämiseen kirjailijalta lukijalle, voi se alkaa toimia todellisena siltana ihmisten välillä. Morelli tuo romaaniin lisäksi mielenkiintoisen sisäisen viittaustason: hän on sekä kirjassa esiintyvä henkilö että erehdyttävästi Ruutuhyppelyä muistuttavien kirjojen kirjoittaja, teoretisoija ja kritisoija.

Erääksi uuden (anti)romaaninsa rakennusaineeksi Morelli mainitsee ironian, joka näkyy Ruutuhyppelyssäkin sekä tietyissä juoniepisodeissa, kirjan henkilöiden Morellin teorioita kohtaan osoittamassa kritiikissä että Morellin harjoittamana itsekritiikkinä. ”Eräiden lukijoiden (ja hänen [Morellin] itsensä) mielestä oli naurettavaa yrittää kirjoittaa romaani piittaamatta diskurssin logiikasta. Lopulta niissä aavisti jonkinlaisen transaktion, tapahtumasarjan (vaikka olikin edelleen yhtä mieletöntä valita ei-narratiivinen kertomus).” (s. 410-411). Ruutuhyppelyssä hieman epäilläänkin Morellin mullistavia teoreettisia pyrkimyksiä ja koko yritystä soveltaa niitä käytäntöön romaanin muodossa.

Cortázar onnistui suututtamaan monet naislukijansa nimeämällä osallistuvan lukija-kumppanin (lector cómplice) vastakohdan naaraslukijaksi (lector-hembra). Tämä perinteisten juoniromaanien passiivinen kuluttaja tyytyy ”kauniisiin fasadeihin”, eikä uskalla lähteä monimuotoisempiin kirjallisiin seikkailuihin; Ruutuhyppelyn kahdesta kirjailijan ehdottamasta vaihtoehtoisesta lukutavasta se, jossa romaanin totutun rakenteen rikkovat ”ylimääräiset luvut” jätetään kokonaan lukematta, onkin tarkoitettu juuri naaraslukijalle. Näin räikeän stereotyyppisiin kielellisiin sukupuolidikotomioihin perustuvaa käsiteparia muuten niin 60-lukulainen kulttuuriradikaali, kielen ja yhteiskunnan vallankumousta julistava Cortázar joutui myöhemmin useammankin kerran selittelemään ja pyytelemään anteeksi.

Miten saavutetaan taivas

”Ruutua hypitään potkimalla kengänkärjellä pientä kiveä. Varusteet: jalkakäytävä, pikkukivi, kenkä ja kaunis liitukuvio, mieluiten värikäs. Yläpäässä on Taivas, alapäässä Maa, kiven kuljettaminen taivaasesen asti on vaikeaa, sitä arvioi melkein aina väärin ja kivi lentää ruudukosta ulos.” (s. 206). Ruutuhyppelyn kantavana teemana on etsiminen. Sen symbolinen kohde on taivas, paratiisi, tuhatvuotinen valtakunta, mutta mitä tämä sitten pitää sisällään, jää lopulta lukijakumppanin itsensä tulkittavaksi. Jonkinlaista olemassa olon selitystä, toista maailmaa, täydempää ihmisyyttä hakevat kuitenkin niin Oliveira kuin Morellikin.

Ruutuhyppelyä on usein pidetty pessimistisenä romaanina, jossa sitä mitä kiihkeästi etsitään, ei koskaan löydetä. Etenkin romaanin loppu, jonka kirjailija jättää avoimeksi, on herättänyt paljon arvailuja. Cortázarin itsensä mukaan loppu, aivan kuten koko kirjan tulkinta, riippuu jokaisesta lukijasta itsestään. Omalta osaltaan hän kuitenkin pitää Ruutuhyppelyä pohjimmiltaan optimistisena teoksena; sen optimismi piilee itse etsimisessä, halussa löytää, yksinkertaisesti toivossa. ”Kaiken muun voi tappaa paitsi valtakunnan kaipuun, se on silmiemme värissä, jokaisessa rakkaudessa, kaikessa mikä syvimmin piinaa, vapauttaa ja pettää meidät. Wishfull thinking, kenties; mutta se on toinen höyhenettömän kaksijalkaisen mahdollinen määritelmä.” (s. 362). Kenties Oliveira ei saavuta taivasta, mutta ehkä aavistus sen olemassaolon mahdollisuudesta riittää.

(Ja ei, jos Cortázaria on uskominen, tarinan lopussa Oliveira ei tee sitä…)