Taloustieteilijän perspektiivistä sosiaalipolitiikkaa tarkastelevan Osmo Soininvaaran voi luokitella yhteiskuntapolitiikasta rationaalista kansantaloudellista suunnittelua vähitellen 1900-luvun mittaan tehneen politiikkaperinteen sosiaaliliberaalin suuntauksen edustajaksi, ovathan hänen poliittiset juurensa Liberaalisessa kansanpuolueessa, vaikka hän Vihreää Liittoa nykyään edustaakin. Luonnehtiihan Soininvaara Suomea hyvinvointiyhteiskunnaksi monen muun sellaisen poliitikon tapaan, joiden mielestä laaja hyvinvointivaltio valtiopohjaisine sosiaaliturvajärjestelyineen kuuluu historian kellastuneille lehdille sosiaalidemokraattisvetoisen teollisuusyhteiskunnan rinnalle.    

Tämänsuuntainen ajattelu tulee hyvin esiin yhteiskunta-analyysissä, jonka mukaan siitä sinänsä oikeasta havainnosta, että automatisaatioon ja globaaliin työnjakoon perustuva markkinaehtoinen tuotantojärjestelmä ei tuota eikä edellytä kahdeksasta neljään täystyöllisyyttä tuottaakseen riittävästi aineellista hyvää maapallon asukkaille, seuraa, että työttömiä pitäisi kannustaa tekemään silpputöitä mahdollistamalla matalapalkka- ja pätkätöiden vastaanottaminen sosiaaliturvan ja työnteon välisiä jäykkyyksiä karsimalla esimerkiksi työn jakamisen tai muissa Pohjoismaissa yleisemmin käytetyn julkisen sektorin työllistämisvelvoitteen laajentamisen sijasta.

Avoimilta työmarkkinoilta syrjäytettyjen toimeentulo olisi mahdollista myös taata säällisen suuruisen perustulon avulla. Osmo Soininvaaran mukaan perusturva ei kuitenkaan tällä hetkellä riitä Suomessa useimmille kelvolliseen elämiseen, koska sen suhteellinen arvo on heikentynyt 1990-luvulta lähtien voimakkaasti suhteessa yleiseen ansiotason kehitykseen. Markkinarationalismin puolesta puhuvan Soininvaaran ihanneyhteiskunnassa perustulo olisi kuitenkin asetettava tasolle, jonka varassa ei olisi tarkoituskaan tulla toimeen. Perustulon tulisi vain toimia pienipalkkaisten palkkatukena.

Tämä kuitenkin johtaisi tilanteeseen, jossa alipalkatuista silppu- ja pätkätöistä tulisi helposti työmarkkinoiden normi kaikilla sellaisilla aloilla, joilla ei vallitse työvoimapulaa tai joissa työntekijöiden osaamiseen perustuva tuottavuus on korkealla tasolla. Ei ihme, että erityisesti SAK suhtautuu epäilevästi Soininvaaran perustulomalliin siitä huolimatta, että se näyttää vasta viime aikoina havahtuneen prekariaatin työmarkkinoilla kohtaamien ongelmien pohtimiseen. Prekariaatin olemassaolo ei tuekaan käsitystä, että huonosti tuottavaa työtä olisi merkittävästi tarjolla, vaikka perusturvan kannustavuutta lisättäisiin. Myös pienistä ja epäsäännöllisistä tuloista kertyvän ansiosidonnaisen työttömyysturvan asettuminen tasoltaan lähelle työmarkkinatukea vähentäisi työntekijöiden intoa liittyä ammattiliittoihin ja heikentäisi täten ay-liikkeen neuvotteluvoimaa työmarkkinoilla, mikä taas johtaisi työehtojen heikkenemiseen.       

Osmo Soininvaaran mukaan pohjoismaiset ”hyvinvointiyhteiskunnat” kärsivät veronmaksajapulasta elatussuhteen heiketessä väestön vanhenemisen vuoksi. Tästä syystä ”Suomella ei ole varaa yhtä hyvään sosiaaliturvaan kuin kaksikymmentä vuotta sitten.” Tässä tarkastelussa kuitenkin veronmaksukykyisyys on rajattu lähinnä palkkatyöväestöön, ei esimerkiksi suuryrityksiin, varallisuuteen, automatisaatioon, pankkeihin tai sijoittajiin. Myös veroasteen korkeudessa ja verotuksen kohdistumisessa on olemassa globalisaatiosta huolimatta myös kansallista pelivaraa. Toki Soininvaarakin laajentaisi veropohjaa ympäristöverotusta ja maapohjaan kohdistuvaa kiinteistöveroa korottamalla.

Soininvaaran mukaan työmarkkinatuen nostolta SATA-komitean aikana vei pohjan pois työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen sopima ns. sosiaalitupo, jonka yhteydessä työmarkkinatuen korottamisen kytkös ansiosidonnaisen työttömyysturvan pohjana olevan peruspäivärahan korottamiseen sovittiin pitää voimassa. On kuitenkin muistettava, että peruspäivärahan ja työmarkkinatuen samanaikainen korottaminen esimerkiksi SATA-komitean aluksi kaavailemalla kymmenellä prosentilla olisi maksanut vain murto-osan siitä, mitä valtiontaloudelle maksoivat esimerkiksi porvarihallituksen sopimat miljardiluokan veronalennukset.

Tässä tilanteessa ei köyhyyden vähentämisen nimissä ole perusteltua asettaa vastakkain kahden eri työttömien kerroksen etuisuuksia, vaikka onkin totta, että sosiaalitupon seurauksena satasen korotus työmarkkinatukeen korottaa yli 2700 euroa ansaitsevien ansiosidonnaisia päivärahoja 150 e:lla. Todelliset kohtuuttomuudet ansiosidonnaisen ja perusturvan välillä sijaitsevat sitten sairaus- ja varhaiseläkejärjestelmissä, joissa sairauden tai työkyvyttömyyden aiheuttamat tulonmenetykset korvataan sairauspäivärahalla tai eläkkeellä, joiden suuruus riippuu voimakkaasti siitä, onko edunsaaja sattunut sairastumaan suoraan hyväpalkkaisesta työstä vai ei.

Asumistukeen 1990-luvulla tehdyt leikkaukset Osmo Soininvaara näkee aivan oikein tärkeimmäksi pienipalkkaisten kaupunkilaisten suhteellisen köyhtymisen syyksi. Tämän vuoksi erityisesti pienipalkkaisten asumistukea pitäisi korottaa. Valtiollista sääntelyä korostava ratkaisu eli vuokrasäännöstely ei Soininvaaralle tässäkään sovi, koska vuokrasäännöstelyn purkamista vuonna 1995 hän pitää sinänsä oikeana toimenpiteenä.

Soininvaaran kirjan julkistamisen jälkeen käyty julkinen keskustelu on pyörinyt pitkälti ansiosidonnaisen turvan ja perusturvan vastakkainasettelun ympärillä erityisesti sosiaalidemokraattien ja SAK:n edustajien puolustaessa ansiosidonnaisuutta ja vihreiden huomauttaessa ansiosidonnaisuuden epäkohdista perusturva- ja perustulopohjaisilla näkemyksillään. Sen sijaan keskusta ja kokoomus ovat olleet tässä keskustelussa ilmiselvästi taktisista syistä hiljaa: Esimerkiksi kokoomus näytti SATA-komiteassa millainen työväenpuolue se on tyytymällä edustamaan Soininvaaran sanoin ”ylemmän keskiluokan lyhyen tähtäyksen etua” ja torjumalla yhdessä virkamiesten kanssa komiteassa virinneitä perusturvan parannusesityksiä talouden taantumaan vedoten.

Toivopuolueen valtiovarainministeri Jyrki Katainen on oikeassa siinä, että porvarihallitus on nostanut useiden perusetuuksien tasoa alimman työttömyyskorvauksen tasolle, mutta taso on edelleen kaukana esimerkiksi EU:n määrittelemästä köyhyysrajasta. Etenkin suurissa kaupungeissa perusturvan varassa elävät joutuvat edelleen usein turvautumaan toimeentulotukeen, vaikka juuri tämän asiantilan poistamisen perusturvan tasoa riittävästi korottamalla hallitusohjelma määritteli SATA-komitean ensimmäiseksi tavoitteeksi.

Osmo Soininvaaraa voi hyvällä syyllä kutsua 2000-luvun sosiaalipolitiikan Pekka Kuuseksi siltä osin, että hän edustaa viimeksi mainitun tavoin idearikasta uutta ajattelua suhteessa aikakauden sosiaalipoliittisiin käytäntöihin. Tulevaisuus näyttää, onko Soininvaaran ajattelulla yhtä kauaskantoisia vaikutuksia sosiaaliturvan sisältöihin, kuin Kuusen sosiaalipoliittisen yhdistyksen puitteissa kirjoittamalla 60-luvun sosiaalipolitiikka -teoksella oli suomalaisen hyvinvointivaltion muotoutumisen yksityiskohtiin sosiaalisten tulonsiirtojen maksamisesta julkisten palvelujen pystyttämiseen etenkin 1960- ja 1970-luvulla.