Viv Burr on sosiaalipsykologian lehtori englantilaisessa Huddersfieldin yliopistossa. Kirja on ensimmäinen hänen mittavasta julkaisuluettelostaan suomennettu teos. Hänen artikkeleitaan on ilmestynyt aiemmin suomalaisissa julkaisuissa.

Kirja on pehmeäkantisena mukaan mahtuva ja teksti niin kevyttä, että kirjaa voisi ajatella vaikka työmatkalukemiseksi. Erityisesti pidin kirjan ulkoasusta. Kannen kuvassa on ihmisiä junalaiturilla odottamassa. Heidän keskellään on valotaulu, jossa on rintaliivimainos. Aivan mieletön kuva arjen tilanteesta, pysähtyneestä odottamisesta ennen matkan jatkumista. Mikä siinä on perinnöllistä, mikä opittua? Kukaan kuvassa ei kiinnitä huomiota räikeän väriseen tissipimumainokseen. Miksi ei? Tiedänhän minä, että niin ei tehdä, mutta kuva houkutteli avaamaan kirjan, koska odotin Vivien Burrin kenties osaavan vastata kysymykseeni.

Vivien Burrin lähtökohta on se, että ihminen on sosiaalinen olento.
Mielestäni tämä oli reilusti myönnetty, koska kirjan subjektiivinen ote olisi ilman avointa tunnustusta alkanut piankin häiritsemään. Kirjan eri kappaleiden rakenne on simppeli: ensin esitellään jokin jo toteutettu sosiaalipsykologian testi tai koe, minkä jälkeen esitellään testiä kohtaan esitetty kritiikki ja se, mitä mieltä kirjailija itse on asiasta. Rakenteessa ei ole mitään vikaa, varsinkin jos on Burrin lähtökohdasta, eli ihmisen sosiaalisuudesta, samaa mieltä. Muussa tapauksessa kirjan vaihtoehdottomuus saattaa alkaa epäilyttämään. Kirjailija tuntuu antavan kaikkensa, jotta varmasti tulisi selväksi, että ihmisyys ja yksilöidentiteetti rakentuu yhteydessä muihin.

Kenelle kirjaa voisi suositella? Se toimii sekä käsikirjana pidempää psykologiaa harrastaneille että maallikoille. Toisaalta kirjassa käytetään paljon psykologista erikoissanastoa, joten ihan kaikille se ei tule avautumaan. Mikä on mielestäni vahinko, sen verran yleistiedollisia asioita kirjassa käsitellään.

Kirjasta löytyvät perustiedot sekä psykologian oppialan merkittävimmistä testeistä että niiden kritiikeistä. Kaikki muistavat Stanfordin vankilakokeen, Milgramin sählöiskut tai Rosenthalin ja Jacobsonin koulutestit (tutkijat väittivät paria oppilasta erityislahjakkaiksi ja katso, heistä tuli sellaisia). Mutta mitä todella tapahtui ja mitkä ideologiat vaikuttivat testien toteutukseen ja tulkintaan, se selviää tästä kirjasta. Ennenkaikkea kirja on karmea historiikki tiedonhaluisista ihmismielen tutkijoista, joille mikään inhimillinen kärsimys ei ole liikaa kun kyseessä on "tieteellinen" edistys ja kunnia.