Venäjällä julkaistiin v. 1881-1885 yhteensä parikymmenosainen ”maantieteellis-historiallis-kansatieteellis-tilastollinen” kirjasarja nimeltään Zivopisnaja Rossija (suom. Maalauksellisen Venäjä). Koko imperiumin kattaneen teosjärkäleen Suomea käsittelevän osan (Velikoje knjazestvo Finljandskoje) on SKS nyt julkaissut Marja Itkonen-Kailan suomentamana ja toimittamana, pois on jätetty vain tilastollisia jaksoja ja osa kuvituksesta.

Kirjoittajaksi valitulla Stepan Baranovskilla oli tehtäväänsä hyvät edellytykset, olihan hän ehtinyt tutustua hyvin maahamme toimiessaan lähes kaksi vuosikymmentä Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina. Venäläisenä liberaalina hän näyttää tulleen ilmeisen hyvin toimeen aikansa suomalaisuusliikkeen kärkinimien kanssa mikä ei voinut olla vaikuttamatta siihen suorastaan ihannoivaan kuvaan mikä Suomesta kirjassa annetaan.

Ensimmäinen luku käsittelee Suomen historiaa ensimmäisestä ristiretkestä autonomian aikaan ja kuvaa hyvin miten johdonmukaisena Venäjän liberaali älymystö Suomen kohtalon näki: maa oli pitkänä Ruotsin vallan kautena muodostunut omaksi kokonaisuudekseen, joka oli liian heikko muodostaakseen itsenäisen valtion, mutta oli kuin omiaan Venäjän mahtavan imperiumin itsehallinnolliseksi alueeksi. Edistysuskoinen Baranovski ei tässä auvoisessa yhteiselossa nähnyt minkäänlaista konfliktin mahdollisuutta vaikka panslavismin mukanaan tuomat venäläistämistoimet olivat kirjan painoon mennessä enää reilun vuosikymmenen päässä.

Maantiedettä käsitellään tavalla tai toisella useammassa luvussa, niin luonnon, elinkeinojen kuin kaupunkienkin osalta, minkä lisäksi Lappi (”Pohjoisin Suomi”) on saanut oman lukunsa. Juuri pohjoinen ulottuvuus on kiehtonut Baranovskia niin jylhän karuna luonnonmaisemana kuin talousmaantieteellisenä realiteettina: 60. ja 70. leveysasteen väliin, Grönlannin korkeudelle asettuneet suomalaiset ovat saavuttaneet yhteiskunnallisen kehityksen tason joka monessa tapauksessa kelpaisi esikuvaksi koko Venäjälle.

Topeliaaninen kansankuva kaikessa idealismissaan viettää riemujuhlaansa luvussa ”Suomen heimo” – eikä ihme, olihan tuo kuva paljolti juuri Topeliuksen teoksista lähtöisin (kuten suuri osa kirjan piirroskuvitustakin). ”Flegmaattisen suomalaisen karkean ja usein suorastaan epämiellyttävän ulkokuoren” alle kätkeytyy ”tavaton, horjumaton rehellisyys”, joka on mennyt ”koko kansakunnan luihin ja ytimiin”. Sama lainkuuliaisuus suojaa suomalaiset myös vallankumouksilta: jälleen kerran saamme lukea etteivät suomalaiset kapinoineet edes vuonna 1848. Aivan myötäsyntyistä kaikki tämä tavaton rehellisyys ja kuuliaisuus esivaltaa kohtaan ei ollut vaan se oli ”korkeasti sivistyneen suomalaisen papiston” ansiota.

Parempaa propagandaa eivät suomalaiset olisi voineet emämaan suuntaan toivoa, Baranovskin voi suorastaan katsoa asettuneen suomalaistuttaviensa puhetorveksi venäjänkieliseen lukevaan yleisöön päin. Valtakunnan ylimpään johtoon ei sanoma valitettavasti kuitenkaan tehonnut: kuten tunnettua, suhtautuminen Suomen autonomiaan muuttui pian yhä vihamielisemmäksi.

Alkuperäinen ”Maalauksellinen Venäjä” ilmestyi Venäjällä uusintapainoksena kommunismin kukistuttua täyttämään kysyntää kaikkea ennen vuotta 1917 ilmestynyttä materiaalia kohtaan. Kyseinen motiivi ei olisi riittänyt oikeuttamaan käsillä olevaa suomennosta, mutta sellaiseksi on katsottu kirjan runsas piirroskuvitus jonka esikuvat löytyvät paljolti Topeliuksen ”Finland framstäldt i teckningar” ja ”En resa i Finland – Matkustus Suomessa” -kirjoista vaikka toki muitakin lähteitä on käytetty.

Baranovskin teksti on kyllä jouhevaa luettavaa (sisältäen paikoin piristäviä omakohtaisia muistelmia mm. Krimin sodasta) ja hyvin epookin tyyliin suomennettu, mutta loppujen lopuksi ei voi välttyä ajatukselta että moinen kovakantinen ”coffee table book” on julkaistu silmällä pitäen niitä joilla on jo hyllyssään Topeliuksen em. teosten vastaavat uusintapainokset. Ja mikä ettei, sopii tämä sinne niiden seuraksi.