Painostaakseen Suomen rauhaan Neuvostoliitto suuntasi helmikuussa 1944 Helsinkiin kolme ilmahyökkäystä, joihin kuhunkin osallistui useita satoja lentokoneita. Pienempiä iskuja tehtiin mm. Ouluun ja Turkuun.

Pommitukset suoritti Neuvostoliiton ylijohdolle suoraan alistetut kaukotoimintailmavoimat Aviatsija Dalnego Dejstvija (ADD). ADD oli jaettu armeijakuntiin, jotka oli edelleen ajettu divisiooniin ja ne puolestaan rykmentteihin. Yksiköllä saattoi olla nimessään kunnianosoituksena sana ”kaartin” [yksikkö].

Yksiköitten suurellisten nimien ei pidä antaa hämätä. Rykmentissä saattoi olla vain kymmenkunta konetta, divisioonassa kolmisenkymmentä ja armeijakunnassa sata. Sen sijaan Suomen ilmavoimien yhdessä lentorykmentissä saattoi olla lähemmäs sata lentokonetta.

Kuva: Iljushin Il-4. (Helsinki ADD:n strategisena kohteena 1944 – Carl-Fredrik Geust, Suomen Sotahistoriallisen Seuran esitelmä, 12.2.2014)

Molemmissa kirjoissa on pyritty hahmottamaan sodan ajan Helsingin arkea. Aslak Helmisen ja Martti Lukanderin teoksessa Helsingin suurpommitukset helmikuussa1944 ratkaisuna on ollut käyttää erittäin runsaasti valokuvia, joita yhdellä sivullakin voi olla useita tai vaihtoehtoisesti isokokoisen kirjan koko sivun leveydeltä on vedetty yksi kuva ilman marginaaleja.

Elävämpi teksti voittaa kuvan

Antero Raevuori on teoksessaan Hävittäkää Helsinki! kuvituksen osalta traditionaalisempi; pienehkö määrä kuvia on kerätty liitteiksi. Raevuori onnistuu kuitenkin elävässä tekstissään huomattavasti paremmin välittämään sodan ajan tunnelmia. Esimerkiksi hänen kuvauksensa säännöstelytaloudesta on niin realistinen, että lukija lähes tuntee ruoan niukkuuden.

Raevuori myös pohtii kysymystä miksi pommitukset onnistuivat niin huonosti. ADD:n miehistö koostui paljolti liikennelentäjistä eikä sen kalustokaan ollut korkeatasoista, käytössä oli lähinnä vain kaksimoottorisia pommikoneita noin yhden tonnin pommikuormalla. Brittien suurimman pommikoneen nelimoottorisen Lancasterin normaalikin pommikuorma oli yli kuusi tonnia ja maksimikuorma vielä paljon suurempi.

Sulkutuli pelasti Helsingin

Kuva: Sulkutulta Helsingin yllä (SA-kuva)

Kun Raevuori huomauttaa myös brittien pommitusten olleen epätarkkoja, hän hieman yleistää. Maalien löytäminen Saksan sisäosista oli vaikeaa. Helsingin ilmapuolustuksella ei tietenkään ollut etelän puolella syvyyttä ja kaupungin paikantaminen meren rannalta oli helppoa. Kun pommit pudotettiin mereen, se ei ollut mikään suunnistusvirhe, vaan neuvostolentäjien tietoinen valinta.

Suomalainen ilmatorjuntataktiikka ei juuri lainkaan pyrkinyt hyökkäävien koneitten alas ampumiseen, vaan tykistön sulkutulen ampumiseen koneitten eteen, jolloin tulitus varmasti havaittiin. Pimeydessä oli mahdotonta arvioida, kuinka lähellä räjähtivät kranaatit, joitten leimahdusvoimaa suomalaiset olivat vielä lisänneet.  Myös räjähtävän kranaatin paineaalto heilutti konetta vielä kaukaa. Menetelmä oli toinen kuin saksalaisilla, jotka pyrkivät nimenomaan lentokoneiden alas ampumiseen.

Tappiot suhteellisen pieniä

Kuva: Ilmahälytyksen päätyttyä, Helsinki helmikuussa 1944. SA-kuva.

Ei sovi epäillä, etteivätkö Helsingin pommitukset tuntuneet aikanaan siviiliväestön mielestä tuhoisilta, mutta nyt jo vuosikymmenien etäisyydeltä katsoen toivoisi näihinkin menneisyyden tapahtumiin vähän laajempaa näkökulmaa ja suhtautumista. Esimerkiksi kun liittoutuneet pommittivat Saksaa molemmat osapuolet – sekä hyökkääjä että puolustaja – menettivät noin 40 000 lentokonetta. Saksan pommituksissa kuoli siviilejä yli puoli miljoonaa, ja Saksan ilmatorjunnassa, rintama-alueet mukaan lukien, palveli yli miljoona miestä.

Suomi menetti toisessa maailmansodassa 95.000 sotilasta ja 2.000 siviiliä kuolleena. Siviilien tappiot ovat poikkeuksellisen pienet ottaen huomioon, ettei Suomen vihollinen ollut valtameren takana, kuten esimerkiksi Yhdysvalloilla.

Helsingin pommitukset 1944 tuottivat kummallekin osapuolelle vain vähäisiä tuhoja. Helsinkiläisiä kuoli 150, joitten joukossa oli joitain sotilaita. Neuvostoliitto menetti 30 konetta. Esimerkiksi suurimmassa hyökkäyksessä (26.–27.2.1944) yli 900:sta koneesta menetettiin yhdeksän. Britit menettivät yhdessä yöhyökkäyksessä usein noin 4 % koneista, amerikkalaisten tappiot päiväpommituksissa saattoivat olla vieläkin suuremmat.

Kuva: Porthaninkaudun ja II linjan kulma helmikuu 1944. SA-kuva.

Miksi pommitukset olivat niin tuloksettomia?

Neuvostoliiton pudottamista pommeista vain 4 % osui Helsingin alueelle, johon alueeseen on laskettu mukaan myös merta varsin tuntuvasti esim. Laajasalon ja Katajanokan väliltä. Miksi tulokset olivat tällaisia? Helsingin ilmapuolustus tutkineen ja yli sadan ilmatorjuntatykin voimin oli tehokas. Kuitenkin Helminen-Lukanderin ilmaisut ”raivokkaasta puolustuksesta” ja ”tulimuurista” eivät selitä kaikkea.

Länsiliittoutuneitten pommikoneet jatkoivat pommituslentojaan yleensä niin kauan kuin kone oli ehjä. Neuvostopommittajat pudottivat lastinsa saatuaan vastaansa edes jonkin verran ilmatorjuntatulta, asia, jota Raevuori kirjassaan selvittääkin. Neuvostolentäjien asennetta korostaa, se, että saman yhtymän ADD:n toiminta Turkua vastaan sujui yhtä huonosti vaikka Turussa ei ollut yhtään tutkaa tai valonheitintä ja vain yhdeksän raskasta it-tykkiä. Pieni osa koneista eksyi pommittamaan Turun asemesta jopa Tukholmaa, joten osumatarkkuus ei ollut todellakaan hyvä.

Raevuori arvioi pommituskohteita. Helsingin kohteiksi mainittiin ADD:n käskyissä sotatarviketeollisuus, kasarmit ja satama. Mainittuja kohteita ei Raevuoren mukaan Helsingissä merkittävästi edes ollut. On selvää, että pommitusten tavattoman epätarkkuuden takia ainoa mahdollinen todellinen maali oli asutuskeskus, jota pommittamalla haluttiin saada Suomi hyväksymään rauhanehdot. Kyseessä olivat lähtökohdiltaan aivan samanlaiset terroripommitukset, joita britit tekivät Saksan kaupunkeihin. Helsingissä tosin tuhot jäivät vähäisiksi, ja Neuvostoliiton oli turvauduttava laajaan maaoffensiiviin kesällä 1944.

Kuva: Santahaminan It patterin tulenjohtue helmikuussa 1944, oikealla Irja-tutka. SA-kuva.